Heini Kainulainen

Huumeiden käyttäjien rikosoikeudellinen kontrolli

Tuoreessa oikeustieteellisessä väitöskirjatutkimuksessa tarkastellaan huumeiden käyttäjien rikosoikeudellista kontrollia. Huumausainekontrolli eroaa merkittävällä tavalla muiden päihdyttävien aineiden kontrolloinnista, koska huumeisiin käytetään rikosoikeudellista sääntelyä. Suomessa kaikki huumeisiin liittyvä toiminta, myös käyttö ja vähäisen määrän hallussapito omaa käyttöä varten, on säädetty rangaistavaksi.

Huumeiden käyttäjien rikosoikeudellisen kontrollin tarkoituksenmukaisuudesta on vallinnut pysyvä erimielisyys, mikä on näkynyt säädettäessä huumausainerikoksia koskevia rangaistussäännöksiä. Tutkimus rakentuu kolmen lainsäädäntöhankkeen ympärille. Säädettäessä vuoden 1972 huumausainelakia ensimmäisen huumausaineaallon nosteessa kiisteltiin huumeiden käytön kriminalisoimisen tarpeellisuudesta. 1990-luvulla huumausainerikoksia koskevia rangaistussäännöksiä uudistettiin osana rikoslain kokonaisuudistusta. Tällöin erimielisyyttä aiheutti, miten ankara rangaistusasteikko huumeiden käytöstä pitäisi olla. Kolmantena analysoidaan vuonna 2001 voimaan tullutta huumausaineen käyttörikosuudistusta, jossa oli vaikea saavuttaa yhteisymmärrys sopivasta seuraamuksesta.

Jokaisessa uudistuksessa on esitetty toisilleen vastakkaisia näkemyksiä huumeiden käyttäjien rankaisemisen tarpeellisuudesta tai mielekkyydestä. Oikeudellisesti käytön kriminalisoimista on vaikea perustella, sillä rikosoikeutta pyritään yleensä käyttämään säästeliäästi, paternalistisia säännöksiä vältetään eikä ihmisiä pakoteta noudattamaan terveitä elämäntapoja turvautumalla rangaistusjärjestelmään. Käytön kriminalisoimisen tiedetään päinvastoin aiheuttavan haittaa, sillä kontrollin kohteeksi joutuminen voi vahingoittaa ihmistä enemmän kuin huumeiden käyttö. Tutkimuksessa äänensä kuuluville saavat kansanedustajat, jotka ovat eduskunnassa pitäneet huumeista monia värikkäitä puheenvuoroja. Lakia säädettäessä on kerta toisensa jälkeen jouduttu sovittamaan yhteen toisistaan hyvin kaukana olleita näkemyksiä, ja lopputuloksena on aina ollut kompromissi. Huumeiden käyttö on säädetty rangaistavaksi, mutta samalla on korostettu toimenpiteistä luopumista koskevien säännösten soveltamista.

Toimenpiteistä luovuttu harvoin

Toimenpiteistä luopumista voidaan pitää lievimpänä rikosoikeudellisena seuraamuksena, jossa rikokseen syyllistynyt henkilö välttyy oikeusviranomaisen muutoin määräämältä rangaistukselta. Päätöksen voi tehdä rikosprosessin eri vaiheissa poliisi, syyttäjä tai tuomari. Lainsäätäjä on jättänyt huumausainerikoksissa lainsoveltajille harkinnanvaraa päättää käyttäjälle määrättävästä seuraamuksesta. Tutkimuksessa selvitettiin, minkälaiseksi seuraamuskäytäntö on eri vuosikymmeninä muodostunut.

Oikeustieteessä ihanteena pidetään selväpiirteistä, systemaattista järjestystä, jossa oikeudellinen säännöstö muodostaa sisäisesti koherentin kokonaisuuden. Tutkimuksessa osoitetaan, että oikeussosiologisesta näkökulmasta oikeus ei näyttäydy johdonmukaisena ja koherenssiin pyrkivänä kokonaisuutena, sillä eri toimijat esittävät sen sisällöstä kilpailevia tulkintasuosituksia ja tekevät tietoisesti erilaisia ratkaisuja. Toimenpiteistä luopumisen soveltamiskäytäntöä tutkittaessa tämä seikka näkyi varsin hyvin.

Tutkimuksesta käy ilmi, että poliisi on läpi vuosikymmenten ollut haluton soveltamaan toimenpiteistä luopumista koskevia säännöksiä huumausainerikoksissa. Poliisi on pitänyt tärkeänä, että huumeiden käyttäjien toimintaan puututaan. Poliisikäytännön analysointi osoitti, että huumeiden käyttökieltoa on myös pantu hyvin tehokkaasti käytäntöön. Huumausainekontrolli on keskittynyt käyttäjien kiinnisaamiseen. Tilastoidusta huumausainerikollisuudesta suurin osa muodostuu huumausaineen omaa käyttöä koskevista tapauksista. Poliisin antamaa huomautusta voisi pitää riittävänä seuraamuksena varsin monissa tapauksissa. Myös sisäasiainministeriö on vuonna 2006 antamissaan ohjeissa lähtenyt siitä, että sakottamisen sijasta huomautus riittäisi vähäisissä käyttörikoksissa.

Historiallinen tarkastelu osoittaa, että toimenpiteistä luopuminen huumausainerikoksissa on aina ollut varsin harvinainen seuraamus. 1960–1980-luvuilla poliisin kanssa saman näkemyksen jakoi syyttäjä, sillä päätöksiä syyttämättä jättämisestä tehtiin hyvin harvoin. Tuomioistuinkäytännössä rangaistukseen tuomitsematta jättäminen oli 1970-luvun alussa yleistä, mutta käytäntö ankaroitui pian. Huumeiden käytöstä seurasikin tavallisesti sakkorangaistus, sillä rangaistukseen tuomitsematta jättäminen pysytteli marginaalisena ilmiönä. Tuomareiden harkinnassa toimenpiteistä luopumista pidetään hyvin poikkeuksellisena seuraamusvaihtoehtona.

Vasta 1990-luvulla toimenpiteistä luopuminen huumausainerikoksissa yleistyi. Tällöin oli kysymys syyttäjien ratkaisukäytännön muutoksesta, sillä he ryhtyivät tekemään aikaisempaa useammin syyttämättäjättämispäätöksiä vähäisistä huumausainerikoksista. Vuoden 2001 huumausaineen käyttörikosuudistuksen jälkeen seuraamuskäytäntö kiristyi, sillä samalla kun käyttäjien sakottaminen yleistyi, syyttämättä jättäminen väheni merkittävästi. Huumeiden käytöstä seuraakin nykyisin tavallisesti pieni sakkorangaistus, joka määrätään rangaistusmääräysmenettelyssä.

Syyttäjien merkitys kasvanut

Huumausainerikoksia koskevien rangaistusäännösten soveltaminen edellyttää laintulkintaa. Seuraamusharkinnan kysymyksiä lähestytään tutkimuksessa syyttäjän muuttuneen aseman kautta. Useat 1990-luvulla toteutetut uudistukset ovat vaikuttaneet siihen, että syyttäjien merkitys kriminaalipoliittisina päätöksentekijöinä on kasvanut. Tämä on oikeustieteellisen tutkimuksen kentällä kiinnostavaa, koska perinteisesti tulkintajuridiikkaa on tehty tuomarin näkökulmasta käsin. Tutkimuksessa perustellaan, miksi toimenpiteistä luopumiselle on aivan erityistä tarvetta huumausainerikoksissa.

Vuoden 2001 huumausaineen käyttörikosuudistuksessa poliisi sai mahdollisuuden sakottaa huumeiden käyttäjiä rangaistusmääräysmenettelyssä. Tämä asettaa uusia haasteita seuraamusharkinnalle, sillä samalla korostettiin rangaistukselle vaihtoehtoisten seuraamusten käyttämistä. Alaikäiset huumeiden käyttäjät olisi sakottamisen sijasta puhuteltava ja hoidon tarpeessa olevat huumeiden ongelmakäyttäjät olisi ohjattava hoitoon. Tutkimuksesta käy ilmi, että alaikäisille on ryhdytty järjestämään sakottamisen sijasta erityisiä puhuttelutilaisuuksia, mutta huumeiden ongelmakäyttäjien hoitoonohjaus ei ole toteutunut lainsäätäjän toivomalla tavalla.

Seuraamusharkinnan kipukohdat

Rangaistusmääräysmenettely ei käytännössä suosi syyttäjien itsenäisen harkintavallan käyttämistä, sillä syyttäjä yleensä vain vahvistaa poliisin esittämän sakkovaatimuksen. Rikoksesta epäillyn oikeusturva on suomalaisessa järjestelmässä rakennettu pitkälti sen varaan, että hänellä on halutessaan oikeus saattaa rangaistusmääräysasia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Käytännössä näin tapahtuu hyvin harvoin. Tutkimuksessa tuodaan ilmi, että rangaistusmääräysmenettelyssä huumeiden käyttäjä menettää käytännössä mahdollisuuden saada päätös toimenpiteistä luopumisesta. Huumeiden käyttäjä menettää vastaavalla tavalla myös yhteisen rangaistuksen tuoman edun. Erikseen määrätyt sakot muodostuvat suuremmiksi kuin jos ne olisi käsitelty yhdellä kertaa joko rangaistusmääräysmenettelyssä tai tuomioistuimessa. Tällöin järjestelmän epäkohtien kantajiksi joutuvat erityisesti päihderiippuvaiset huumeiden ongelmakäyttäjät, jotka voivat tulla toistuvasti sakotetuiksi rangaistusmääräysmenettelyssä.

Jos huumeiden ongelmakäyttäjä ei pysty huonon taloudellisen tilanteensa takia suoriutumaan sakoista, pitkään oli mahdollista muuttaa kaikki maksamattomat sakot vankeudeksi. Muuntorangaistusmenettelyssä ei kuitenkaan selvitetä, mitä rikoksia löytyy taustalta, eikä jälkikäteen nosteta esille kysymystä siitä, olisiko näistä rikoksista pitänyt määrätä yhteinen rangaistus. Lokakuussa 2008 voimaan tulleen uudistuksen jälkeen rangaistusmääräysmenettelyssä määrättyjä sakkoja ei ole enää mahdollista muuntaa vankeudeksi (L 578/2008).

Ristikkäiset politiikat

Viime vuosina rikosoikeudellinen seuraamusjärjestelmä on ollut eräänlaisessa käymistilassa, jossa on haettu uudenlaista tasapainoa rangaistuksen yleisestävyyden ja erityisestävyyden näkökohtien välille. Rikoksentekijä on saanut enenevästi huomiota, mikä on näkynyt uusien seuraamusten, kuten yhdyskuntapalvelun ja nuorisorangaistuksen, kehittämisessä. Uusien seuraamusten toivotaan purevan vankilarangaistusta paremmin myös uusintarikollisuuden estämisessä. Erityisestävät piirteet korostuvat päihdeongelmaisten rikostentekijöiden kohdalla. Käytännössä heistä on kuitenkin vaikea tehdä kunnollista seuraamusharkintaa käytössä olevissa yksinkertaistetuissa prosesseissa.

Tutkimuksessa osoitetaan, että rikosoikeudellinen ja rikosprosessioikeudellinen säännöstö ovat jännitteisessä suhteessa. Yhtäältä korostetaan seuraamusharkinnan monipuolistumista, jolloin halutaan kiinnittää huomiota tiettyihin erityisryhmiin, kuten huumeiden ongelmakäyttäjiin. Toisaalta viranomaisten toimien säästämisen ja tehostamisen nimissä täysimittaisten käräjäoikeuskäsittelyiden määrää on haluttu vähentää. Erityisestäviä tekijöitä on kuitenkin vaikea ottaa huomioon kevennetyissä rikosprosessin lajeissa. Tästä näkökulmasta voi myös kyseenalaistaa tuoreimmat uudistukset, joissa seuraamuksen määrääminen on haluttu uskoa yhä yksinkertaisemmassa muodossa yhä alempien oikeudellisten toimijoiden käsiin.

Sopimushoidolle tarvetta

Huumemarkkinoiden merkittäviä ylläpitäjiä ovat huumeiden suurkuluttajat. Heistä osa on jatkuvasti tekemisissä rikosoikeudellisen järjestelmän kanssa. Tähän ryhmään panostamisella voi olla myönteisiä vaikutuksia paitsi heidän itsensä kannalta, myös rikollisuutta vähentävästi. Poliisin ja huumeiden käyttäjien välillä tapahtuu monenlaista vuorovaikutusta, ja poliisin kannustuksella hoitoon hakeutumiseen voi olla merkitystä käyttäjälle. Tästä huolimatta hoito- ja terveyspalveluita on kehitettävä niitä tarvitsevien lähtökohdista käsin. Hyvästä esimerkistä käyvät matalan kynnyksen periaatteella toimivat terveysneuvontapisteet, jotka ovat saavuttaneet suosiota käyttäjien keskuudessa.

Hoidon ja rangaistuksen välillä on useita leikkauspintoja. Vähäisissä huumausainerikoksissa toimenpiteistä luopuminen on mahdollista hoitoon hakeutumisen takia. Joissakin tapauksissa se voi vaikuttaa ratkaisuun eri rangaistuslajien, ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä. Osana yhdyskuntapalvelua ja nuorisorangaistusta voi olla hoitoa. Käytännössä merkittävin muutos on tapahtunut rangaistusten täytäntöönpanon puolella, sillä vankiloissa on 1990-luvulla lisätty tuntuvasti päihdekuntoutusta. Oikeusministeriö valmisteli vuonna 2002 ehdotuksen uudesta sopimushoidoksi kutsutusta seuraamuksesta, jossa päihdeongelmainen rikoksentekijä voitaisiin oman suostumuksensa mukaisesti tuomita hoitoon vankilan sijasta. Sopimushoito voisi olla yksi kokeilemisen arvoinen seuraamusvaihtoehto monia rikoksia tehneille huumeiden ongelmakäyttäjille.

Kirjoittaja on tutkija Oikeuspoliittinen tutkimuslaitoksessa.

Kainulainen, Heini (2009) Huumeiden käyttäjien rikosoikeudellinen kontrolli. Helsinki: Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 245.

 
Julkaistu 28.9.2009