Saija Sambou & Erika Uotila

Ei ole pakko päästä sopimukseen

Artikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jossa on analysoitu sovintoneuvotteluja niissä käytetyn puheen pohjalta.

Kuva: Lauri Haapaniemi

Rikosten sovittelun lähtökohdat nousevat restoratiivisesta oikeudesta, jossa korostetaan sovittelun korjaavaa luonnetta osapuolille, aktiivista osallistumista prosessiin ja vaihtoehtoisuutta virallisen oikeusjärjestelmän "persoonattomalle" tavalle hoitaa rikosasioita. Uhrin tarpeet, toiveet ja asema sovittelussa painottuvat entistä enemmän eikä yhteisöulottuvuuttakaan ole unohdettu.

Norjassa, Suomessa ja Ruotsissa toteutetussa tutkimuksessa vertailtiin väkivaltarikosten sovittelua ja selvitettiin mm. sitä, miten osapuolten kokemuksissa toteutuu vapaaehtoisuus, valtasuhteet ja oikeusturva. Suomessa haluttiin myös selvittää rikosten uusimisen ehkäisyn kannalta kiinnostavaa kysymystä siitä, otetaanko väkivaltatapauksien sovittelussa ja sopimuksissa esille väkivallattomaan käyttäytymiseen sitouttaminen. Tutkimuksessa havainnoitiin sovitteluneuvotteluja ja selvitettiin, mitä väkivaltarikosten sovittelussa tapahtuu, mistä siellä puhutaan ja miten.

Sovittelijan aloitus

Koska sovittelu oli vain harvoin entuudestaan osapuolille tuttua, sovittelijan avaus toimi tärkeänä johdatuksena sovittelutilanteen kehystämiseen. Sovittelun aloitus menikin kaikissa havainnoiduissa tapauksissa siten, että sovittelija toivotti osapuolet tervetulleeksi, kertoi sovittelun luottamuksellisuudesta, vapaaehtoisuudesta ja sovittelijoiden puolueettomuudesta.

Tätä esittelyä seurasi näkemys kokoontumisen tarkoituksesta. Useimmiten tarkoitukseksi mainittiin "olemme täällä keskustelemassa tapahtuneesta ja etsimässä sovintoa". Yksinkertainen versio oli myös, että "täällä teidän on yhdessä tarkoitus puhua tästä tapauksesta". Selvästi poikkeava avaus sovittelun tarkoitukseen oli Suomessa tehty esittely, jossa sovittelija mainitsi, että "sovittelu on otettu käyttöön, jotta tapauksia voidaan ohjata pois oikeuden käsittelystä ja näin säästää veronmaksajien rahoja."

Suomessa ja Norjassa sovittelijat totesivat, että sovittelussa molemmilla osapuolilla oli mahdollisuus kertoa oma käsityksensä tapahtuneesta ja löydetty sovinto ja täytetty sopimus saattaisivat johtaa siihen, että asia ei etene virallisessa prosessissa. Sovittelijat tuntuivatkin välttävän turhia lupauksia asian virallisen käsittelyn päättymisestä, ja tätä he totesivat korostetun myös koulutuksissa.

Dialogi

Puheenvuoron sovittelijat antoivat tyypillisesti ensiksi rikoksen uhrille, jota pyydettiin kertomaan tapauksesta ja sen vaikutuksista häneen. Jos osapuolet eivät aloittaneet itse puhumista, sovittelijat tekivät aktiivisia aloituksia poliisitutkintapöytäkirjoista löytyneiden kuvausten pohjalta ja vetosivat tavallaan annettuihin faktoihin:

Sovittelija: "Te olitte siis tällöin tapahtumahetkellä juhlissa?"
Tekijä: "Hmmmh… niin"
Sovittelija: "Siis jo juhlissa sinä olit humalassa"
Tekijä: "joo, olin hirveässä kännissä".

Keskustelu keskittyi havainnoiduissa sovitteluissa poikkeuksetta itse tapahtuman ympärille eli miten lyöntiin tai tönimiseen oli päädytty. Tunteiden, kuten pelon, vihan, loukatuksi tulemisen tai kontrollin menettämisen käsittely ei ole helppoa.

Kulttuurisesti tyypillisten ja yleisesti tunnettujen selitysten malli väkivaltaisen käyttäytymisen selittämiseen oli ilmeinen sovittelussakin. Kun sovittelun yhtenä tarkoituksena on käsitellä tilannetta ja sen aiheuttamia tunteita perusteellisemmin, ovat selitykset kuitenkin ilmeisen samanlaisia kuin arkipuheessa. Selitykset jakautuivat karkeasti puolusteluihin ja oikeutuksiin, joilla ei-hyväksyttävää käyttäytymistä selitetään vähättelemällä omaa roolia tai etsimällä syntipukkia muista ihmisistä tai esimerkiksi päihtymyksestä. Koska sovittelu on tilanne, jossa yritetään palauttaa kasvot eli pelataan Goffmanin (2004) sanoin kasvojen säilyttämiseen tähtäävää peliä, jokaisessa havainnoidussa sovittelussa tekijät tai jopa sovittelijat vetosivat liialliseen päihtymykseen, työstressiin, muiden läsnäolijoiden painostukseen tai muiden tilanteessa mukana olleiden "toisten" vielä huonompaan käyttäytymiseen. Usein selitykset kietoutuivat toisiinsa, ja niitä käytettiin päällekkäin.

Vapaaehtoisuus, valtasuhteet ja oikeusturva

Sovittelijat rohkaisivat osapuolia puhumaan tapahtumasta ja tunteistaan ja etsimään sovintoa. Sopimukseen pääseminen ei ole kuitenkaan itsetarkoitus; onnistuneesti hoidetussa sovittelussa sovittelija kuuntelee molempien osapuolten vaatimuksia ja tuntemuksia.

Aineistossa oli mukana joitakin hyvin äärimmäisiä esimerkkejä vaatimuksista ja niihin puuttumisesta tai puuttumatta jättämisestä. Uhriksi joutuneen teini-ikäisen pojan isä vaati sovittelussa tiukasti kaikkien vahinkojen korvausta tai sovittelun lopettamista. Kun toinen sovittelija olisi jatkanut keskustelua pojan käytöksestä ja osallisuudesta valitettaviin tapahtumiin, toinen sovittelija kysyi jo, miten maksu suoritettaisiin. Pitkän hiljaisuuden jälkeen tekijä lupautui maksamaan vaaditun summan, mutta ilmaisi selkeästi, ettei ollut asiaan tyytyväinen, eikä oikeus näin ollen hänen mielestään ollut tapahtunut. Molemmat osapuolet toivat myös esille sen, ettei sovittelua ollut valmisteltu tarpeeksi hyvin, sillä molemmat osapuolet luulivat kolmansia osapuolia vielä kuultavan. Lisäksi tekijä olisi toivonut saavansa kuulla vaatimuksista jo ennen sovittelua, sillä hän ei ollut tietoinen rikkoutuneista tavaroista eikä näistä ollut näyttää kuitteja.

Tällaiset tilanteet vaativat sovittelijalta rautaisia hermoja puuttua tilanteeseen ja taata molempien osapuolten oikeudenmukainen kohtelu. Sovittelijoiden onkin aina hyvä muistuttaa osapuolia siitä, että sovintoon ei ole pakko päästä tai sovintoon voidaan päästä osittain. Molemmat osapuolet voivat esimerkiksi hyväksyä pahoittelut, vaikka korvausvaatimuksista ei päästäisikään sopimukseen. Tällaisten osasopimusten arvoa ei missään tapauksessa tule vähätellä.

Sovittelijat kävivät määrätietoisesti selvittämään korvausvaatimusten kohtuullisuutta eräässä toisessa suomalaisessa esimerkissä, jossa uhri vaati satojen eurojen korvauksia lyönnin seurauksena syntyneestä arvesta ja lisäksi korvauksia vereen tahriutuneista vaatteista ja taksimatkasta. Uhrin ja tekijän käsitykset ravintolaillan päätteeksi syntyneiden vammojen pysyvyydestä ja haitan suuruudesta erosivat merkittävästi. Tekijä ei selvästikään hallinnut ns. kokouskäyttäytymistä eikä omannut neuvottelutaitoja samalla tavoin kuin toinen liike-elämässä rutinoitunut osapuoli. Tekijä istui kädet puuskassa ja totesi olevansa valmis korvaamaan kuittien mukaan lääkäri- ja taksimaksut sekä rikkoutuneen paidan, kun uhri vaati korvausta pysyvästä kosmeettisesta haitasta.

Sovittelijat totesivat lopulta hyvin rauhallisesti, että "voimme kyllä hyvin päättää tämän tilaisuuden, eikä sopimukseen ole tarkoitus pyrkiä hinnalla millä hyvänsä". Toinen sovittelijoista päätti vielä hakea avuksi tilanteeseen Vahinkovakuutuslautakunnan raportin, josta yhdessä luettiin vihjeitä vammasta aiheutuvan haitan suuruuteen ja osapuolten käsitysten yhtenäistämiseen. Tilanne vaikutti lukkiutuneelta, mutta kun sovittelijat toistamiseen sanoivat, että "täällä ei ole pakko päästä sopimukseen, ja voimme keskeyttää halutessanne tämän sovittelun", halusivat molemmat osapuolet uudelleen etsiä yhteistä ratkaisua.

Keskeistä sovittelussa onkin, että molemmilla täytyy olla riittävästi ns. henkisiä resursseja keskusteluun osallistumiseen ja omien näkökantojen selvittämiseen. Jos resurssiepätasapaino on ilmeinen, vaatii se sovittelijalta erityistä herkkyyttä havaita tämä ja ammattitaitoa tukea heikompaa osapuolta. Valtasuhteiden analyysi voi muodostua kiinnostavaksi myös sellaisissa sovitteluissa, joissa sovittelun osapuolet tulevat eri etnisistä ryhmistä ja tapauksissa, jotka sisältävät lähisuhteissa tapahtunutta väkivaltaa.

Rikosten ehkäisyn näkökulma

Määrällisesti "tyypillisimpiä" väkivaltarikosten sovitteluja ovat nimenomaan humalaisten "nakkikioskitappelut", joissa kaikissa havainnoiduissa tapauksissa päästiin myös sopimukseen, joissakin alkukankeuksien jälkeenkin. Useat tällaiset tapaukset ovat kuitenkin niin sekavia, etteivät osapuolet oikein muista tarkasti, mitä on tapahtunut, ja molemmilla vaikuttaa olevan intressi päästä asiasta eroon ilman tuomioistuinkäsittelyä.

Usein keskustelu ei kuitenkaan jatkunut faktojen kuvaamista pidemmälle eikä tunteita suuremmin käsitelty. Erityisesti uusintarikosten ehkäisemisen näkökulmasta keskusteluja analysoitaessa kävi ilmi, että sovittelutilanteissa ei useinkaan sivuta kysymystä, miten tulevaisuudessa voitaisiin ehkäistä vastaavanlaisiin tilanteisiin ajautumista. Uusintarikollisuuden ehkäisemisen näkökulmasta tämä on kuitenkin oleellinen kysymys.

Onnistuneen sovittelun vahvuutena on osapuolten kohtaaminen ja molempien osapuolten omanarvontunnon ja kasvojen säilyttäminen. Osapuolet, erityisesti tekijät, halusivat itselleen ja muille näyttäytyä ihmisinä, joita ei voi leimata pysyvästi "poikkeaviksi" tai "pahantekijöiksi". He haluavat kävellä ulos sovittelusta virheensä korjanneina hyvinä ihmisinä. Usein sovittelu mahdollistaakin juuri tämän. Rikosten ehkäisyn näkökulmasta myös tällä on oleellinen merkitys.

Aineistona käytettiin yhteensä 15 sovitteluneuvottelua, joista 12:ssa tutkija oli läsnä tekemässä havaintoja ja kolme oli nauhoitettua. Aineisto kerättiin loppuvuonna 2008 ja keväällä 2009. Sovitteluneuvotteluja ei nauhoitettu, vaan tutkija teki muistiinpanoja neuvottelun kuluessa kiinnittäen huomioita yhteisesti sovittuihin teemoihin. Neuvottelujen lisäksi osapuolille tehtiin haastatteluja sovittelun jälkeen, osa puhelimitse.

Tutkimuksen rahoitti Pohjoismainen kriminologinen yhteistyöneuvosto. Muut raportit sekä tämän artikkelin lähteet saa kirjoittajilta, jotka ovat suunnittelijoita oikeusministeriössä saija.sambou(at)om.fi, erika.uotila(at)om.fi.

 
Julkaistu 28.9.2009