Emmi Lattu

Naisvankien asemaan parannusta

Rikosseuraamusviraston työryhmä haluaa kehittää vankiloiden kuntouttavaa toimintaa paremmin naisvankien tarpeita vastaavaksi, sillä naisvangit eroavat monessa suhteessa miesvangeista. Lisäksi avolaitospaikkojen, ryhmäkuntoutuksen ja ammatillisen koulutuksen järjestäminen naisvangeille valtakunnallisesti olisi perusteltua.

Rikosseuraamusvirasto asetti talvella 2007–2008 työryhmän, jonka tehtävänä oli selvittää naisvankien toiminnallisia tarpeita sekä laatia suunnitelma naisvankien sijoittamisesta aluevankiloihin. Taustalla oli huoli aluevankilamallin mahdollisesti mukanaan tuomista sijoittamisongelmista sekä tarve saada päivitettyä tietoa naisvangeista ja erityisesti heidän kuntoutustarpeistaan. Naispaikkoja sisältäviin vankiloihin lähetetyssä kyselyssä tiedusteltiin yksityiskohtaisesti naisille suunnatuista vankeusajan toiminnoista, henkilökunnan koulutustarpeesta sekä pyydettiin naisvankien asemaan liittyviä kehittämisehdotuksia. Sijoittajayksiköiltä kysyttiin naisten sijoittamiseen liittyviä asioita

Naisvankien osuus on kasvussa

Suomessa oli 1.1.2008 yhteensä 236 naisvankia, mikä oli noin seitsemän prosenttia koko vankimäärästä. Naisten osuus on kansainvälisesti ollut kasvussa, ja Suomessa se on kasvanut viimeisen 15 vuoden aikana 3,5:stä seitsemään prosenttiin. Kasvua on ollut etenkin väkivalta- ja huumausainerikoksista tuomituissa. Suomessa naisvankien yleisin rikostyyppi on väkivaltarikos, johon heistä on syyllistynyt vajaa puolet. Suomi eroaa tässä monista muista länsimaista, joissa naisten yleisin rikosnimike liittyy omaisuus- ja huumausainerikoksiin.

Naisvankien keski-ikä on 37 vuotta ja avo- tai avioliitossa on runsas kolmannes. Kahdella kolmesta on lapsia. Noin puolet naisten alaikäisistä lapsista on sijoitettu sijaisperheeseen tai lastensuojelulaitokseen. Ulkomaalaisia naisia oli tarkasteluhetkellä Suomen vankiloissa 14, romaninaisten lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa.

Naiset uusivat rikoksensa harvemmin ja hitaammin kuin miehet. Hieman yli puolet naisvangeista on vankilassa ensimmäistä kertaa, kun kaikista vangeista ensikertaisia on noin kolmasosa. Kimmo Hypénin tutkimuksen mukaan noin 40 prosenttia naisista uusi rikoksen kolmen seurantavuoden aikana, kun miehistä uusi yli puolet. Naisia vapautuu avovankiloista harvemmin kuin miehiä, vuonna 2007 joka viides nainen ja joka kolmas miesvanki vapautui avovankilasta. Tämän arvellaan ainakin osittain johtuvan enemmän sijoittamiskäytännöistä kuin naisvankien soveltumattomuudesta avovankiloihin.

Naisvangit rikkovat miehiä harvemmin vankilan sääntöjä. Vuonna 2007 vankiloista ei karannut yhtään naista, miesvangeista karkasi kahdeksan. Myöskään avolaitoksesta luvatta poistumisia ei naisilla ollut yhtään vuonna 2007. Samaisena vuonna naisvankien poistumisluparikkeitä raportoitiin 32 (miesvangeilla 598) ja naisille määrättiin 92 kurinpitorangaistusta, joista poliisille ilmoitettiin neljä.

Naisten uusimisriskit osin erilaisia

Naisvangit eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaan heillä on erilaiset taustat, rikosurat ja elämäntilanteet. Naisten rikoksenteon mallit ovat keskenään erilaisia ja eroavat myös miesten rikoskäyttäytymisestä.

Työryhmä tarkasteli sijoittajayksiköiden vankeusvangeille laatimia riski- ja tarvearvioita. Nais- ja miesvankien riski- ja tarvearviot olivat osittain hyvin samansuuntaisia, mutta eroja löytyi joissakin kohdissa. Molemmille päihteidenkäytön arvioitiin olevan merkittävä uusimisriski. Sekä naisille että miehille mahdollisuutta rikoksen uusimiseen nostivat oletetusti myös taloudelliset ongelmat, heikko asumistilanne sekä alhaisen koulutustason mukanaan tuomat ongelmat esimerkiksi työllistymisessä.

Naisvangit poikkesivat selvimmin miesvangeista siinä, että heille arvioitiin olevan enemmän ongelmia sosiaalisissa sidoksissa. Suurin ero koski lähisuhdeväkivaltaa: lähes kolme neljäsosaa naisvangeista on kokenut läheissuhteissaan väkivaltaa, miehistä vain runsas neljännes. Kansainvälinen tutkimuskirjallisuus osoittaa samaa: naisvangit ovat usein olleet itse fyysisen ja seksuaalisen väkivallan uhreja lapsuudessa sekä aikuisiän parisuhteissa. Arvioiden mukaan naisvangeista yli 60 prosenttia ei saa kumppaniltaan tukea rikoksettomassa elämäntavassa, kun taas miehistä kahdella kolmesta oli tällainen parisuhde. Miesvangit ovat puolestaan useammin kuin naiset kytköksissä rikollisiin kaveripiireihin. Naisvankien vanhemmuuden taitoja arvioitiin heikommiksi kuin miesten.

Sekä naisilla että miehillä arvioitiin usein olevan puutteita ongelmanratkaisutaidoissa ja itsehillinnässä. Sijoittajayksiköt arvioivat miehille naisia useammin tavoitehakuista aggressiivisuutta, vaikeuksia tunnistaa ongelmiaan sekä rikosmyönteisiä ja vihamielisiä asenteita. Naisten arvioitiin ottavan miehiä paremmin vastuuta rikoksistaan ja heillä oli hieman positiivisemmat asenteet koulutukseen sekä työhön. Naiset ovat motivoituneempia irrottautumaan rikoskäyttäytymisestä. Koulutustausta on molemmilla ryhmillä matala, mikä nostaa uusimisriskiä.

Työryhmä nosti esiin riski- ja tarvearvion kankeuden käsitellä riittävästi naisille tyypillisiä uusimisriskejä: väkivaltatraumaa, ongelmia äitiydessä, naisten päihdeongelmia ja terveyteen liittyviä seikkoja. Sijoittajayksiköiden kirjaamiskäytäntöjen erot vaikuttavat osaltaan saatuihin tuloksiin. Arvioiden jakaumia onkin tulkittava suuntaa-antavina.

Vangille laaditaan rangaistusajan suunnitelma, jolla pyritään auttamaan häntä rikoksettomaan elämäntapaan sekä edistämään sijoittumista yhteiskuntaan. Rangaistusajan suunnitelmissa sekä nais- että miesvankien tavoitteissa korostuivat ammatillisten valmiuksien saaminen ja työllistyminen. Suurin osa vangeista tarvitsee päihdekuntoutusta.

Naisvankien vankilapaikat sijoittuvat epätasaisesti

Naisvankipaikkoja on nyt vankeuslain voimaantulon jälkeen kaikissa viidessä aluevankilassa. Naispaikkoja on suljetuista vankiloista Hämeenlinnassa, Konnunsuolla, Oulussa, Pelsolla, Pyhäselällä, Turussa, Vaasassa ja Vantaalla (tutkintavankila). Avolaitospaikkoja on Vanajalla, Köyliössä ja Ylitorniolla. Lisäksi naisia asutetaan väliaikaisesti Mikkelin ja Kuopion vankiloissa. Yhteensä naispaikkoja on vajaat 300. Sijoittajayksiköt sijoittavat vangin oman kotikuntansa alueen vankilaan, ellei tule ilmi muita erityisiä seikkoja, esimerkiksi turvallisuuteen liittyviä.

Työryhmän mukaan naispaikkoja on määrällisesti tarpeeksi, mutta ne sijoittuvat alueellisesti epätasaisesti eivätkä alueorganisaatiot ole omavaraisia paikkojen suhteen. Toisissa vankiloissa on tyhjiä paikkoja ja toiset osastot taas ovat yliasutettuja. Avolaitosten sijainti ei välttämättä ole paras mahdollinen, ja avolaitospaikoista on puutetta keskisessä ja itäisessä Suomessa. Avolaitospaikkojen tulisikin olla valtakunnallisia. Suljettujen vankiloiden yksi räikeä epäkohta ovat niin sanotut paljusellit, joihin etenkin useamman naisen asuttaminen on ihmisarvoa alentavaa.

Naisosastot ovat usein pieniä osastoja miesvankiloiden keskellä, mikä osaltaan vaikeuttaa naisille järjestettävää toimintaa. Vankeusaikaista kuntouttavaa toimintaa ja työtoimintaa leimasikin tarkasteluhetkellä vähäisyys ja kuntoutuksen järjestämisen satunnaisuus. Tämä vaikeuttaa naisten rangaistusajan suunnitelmien toteuttamista, uusimisriskiin vaikuttamista ja naisten integroitumista yhteiskuntaan vankeuden jälkeen. Erityisesti ryhmämuotoisen kuntoutuksen järjestäminen on monissa aluevankiloissa vaikeaa, koska naisosastot ovat pieniä ja sopivia ryhmiä ei saada kokoon. Työryhmä kannattaa naisvankien ryhmämuotoisen kuntoutuksen ja ammatillisen koulutuksen järjestämistä valtakunnallisina. Samassa laitoksessa olevien vankien suurempi määrä mahdollistaa ryhmien järjestämisen kustannustehokkaasti. Lisäksi toimintojen keskittäminen mahdollistaa naisvankiasiantuntemuksen keskittämisen ja henkilökunnan naisvankityön osaamisen kehittämisen.

Työryhmän mukaan naisvankien sijoittaminen miesvankien keskelle ilman riittävää valvontaa saattaa mahdollistaa ja vahvistaa naisten kiinnittymistä rikollista elämäntapaa ylläpitäviin sosiaalisiin sidoksiin ja heikentää keskittymistä kuntoutumiseen. Naisvankien keskittämisen haittapuolena on se, että vaatimus kotipaikkaläheisyydestä ei toteudu, ja tapaajamatkat voivat tulla pitkiksi. Naisten rangaistusaikaan pitäisikin kuulua sekä sijoituksia lähemmäksi kotipaikkaa että valtakunnallisia toimintoja silloin kun se on tarpeellista. Äiti- ja lapsiosastojen toiminta Hämeenlinnan ja Vanajan vankiloissa tulisi jatkossa olla valtakunnallista, ja täten tarjota kaikkien alueiden naisille mahdollisuuden lapsen vankilaan mukaan ottamiseen.

Kuntoutusta räätälöitävä naisille

Naisvankien kuntoutusta tulee kehittää riski- ja tarvearvioista ja uudesta vankien terveystutkimuksesta ilmeneviä tarpeita paremmin vastaavaksi. Erityisesti on otettava huomioon väkivalta (jolloin nainen on sekä uhri että tekijä), seksuaalikysymykset, mielenterveysongelmat ja päihdeongelmat. Naisvankien kuntoutuksesta puuttuu riittävä jatkuvuus, jolla voidaan suunnitelmallisesti vaikuttaa naisten kuntoutumiseen ja uusimisriskiin. Yksittäisissä vankiloissa on kuitenkin myös kannustavia esimerkkejä naislähtöisestä vankityöstä ja vankeinhoidon henkilöstössä on kyselyn mukaan innostusta naisvankityön kehittämiseen, jos riittäviä resursseja tarjotaan. Rikosseuraamusvirasto on asettanut jatkotyöryhmän kehittämään naisvankien kuntoutusta ja vapautumisen valmistelua yhteistyössä sidosryhmien kanssa.

Kirjoittaja toimi Rikosseuraamusviraston naisvankityöryhmän sihteerinä 2007. Työryhmän mietintö julkaistaan syksyllä 2008.

 
Julkaistu 29.9.2008