Matti Laine

Miksi olemme erilaisia?

Kriminologia-palstalla etsitään selityksiä erilaisuuteemme.

Rikosseuraamusalalla kuulee joskus sanottavan, ettei rikolliseen käyttäytymiseen voi vaikuttaa. Kun sitten kysyy sanojalta, voiko ihmisen käyttäytymiseen yleensä vaikuttaa, vastaus onkin jo myönteinen. Tässä tuntuisi olevan ristiriitaa. Onko sama ristiriita jossain määrin myös kriminologisen teorianmuodostuksen piirissä? Rikollista käyttäytymistä selitetään erityisillä teorioilla, mutta eikö sitä pitäisi selittää samalla tapaa kuin muutakin ihmisen käyttäytymistä.

Judith Rich Harris julkaisi vuonna 1998 kirjan, joka herätti laajan kansainvälisen huomion (Nurture Assumption, suom. Kasvatuksen myytti, 2000). Siinä hän pyrki haastamaan perinteisen, erityisesti yhdysvaltalaisen käsityksen, jonka mukaan vanhempien kasvatustapa ratkaisevalla tavalla vaikuttaa lapsen myöhempään persoonallisuuteen. Ei ole pitkä aika siitä, kun ajateltiin, että jos lapsi muistuttaa vanhempiaan, se johtuu kasvatuksesta – niin hyvässä kuin pahassakin. Geeneillä ei ollut merkitystä ja vielä tänäkin päivänä tehdään kehityspsykologisia tutkimuksia ilman, että geneettistä vaikutusta lainkaan kontrolloidaan.

Vastahyökkäys Harrista kohtaan oli perinteinen. Tunnetut kasvatusoptimistit kritisoivat kirjaa lukematta siitä riviäkään: "eikö muka vanhemmilla ole merkitystä?". Näinhän hän ei tietenkään sanonut ja myöhemmin totesi, miten "evoluutio suorastaan olettaa äitiä ja ehkä vähän isääkin."

Mutta kasvatusoppaiden sijaan vaikuttavana "ympäristötekijänä" Harris nosti esiin vertaisryhmän. Monet asiat toteutuvat juuri sen kautta, kuten suuri osa sosialisaatiosta tai kielen oppimisesta. Vertaisryhmään liittyvät ongelmat tai sen puute voivat olla kohtalokkaita lapsen kehityksen kannalta. Vertaisryhmä voi tehdä lapsista vanhempiensa kanssa samanlaisia, koska vertaisryhmä useimmiten määräytyy asuma-alueen, koulun yms. kautta. Harrisin ensimmäisessä kirjassa juuri tämä käyttäytymisen samanlaisuus oli vahvasti esillä. Kriminologian osalta sellaiset ajatukset, joissa vanhempien kasvatuksen merkitys on korostunut, saivat vakavan haasteen Harrisin taholta.


XXX

Kirjaan liittyvän keskustelun yhteydessä Harris kiinnostui sitten toisesta kysymyksestä: miksi me olemme erilaisia. Vuonna 2006 Harris julkaisi aiheesta uuden kirjan (No Two Alike). Nyt jo kaikki myöntävät, että geenit vaikuttavat. Kun sisaruksilla on vain 50-prosenttisesti samat geenit, erilaisuutta ilmenee. Mutta miksi identtiset kaksoset ovat erilaisia (100-prosenttisesti samat geenit, sama kasvatus)? Ja Harris kertoo, miten päästään toisistaan kiinni olleet ja aikuisiksi kasvaneet siamilaiset kaksoset Ladan ja Lajeh Bijani olivat erilaisia.1 Harris näkee tässä mysteeriromaanin ainekset: samat geenit, täysin samat kokemukset, ja silti eroja. Harris muistuttaa myös, miten sellaiset hokemat, kuten "molemmathan vaikuttavat, sekä geenit että ympäristö" tai "geenit ja ympäristö ovat vuorovaikutuksessa", ovat itsestäänselvyyksiä, jotka eivät johda mihinkään.

Käyttäytymisgeneettisten tutkimusten perusteella on yleistetty, että väestössä esiintyvästä persoonallisuuden vaihtelusta noin 45 prosenttia selittyy perimän eli geenien kautta ja 55 prosenttia jonkun muun kautta. Tässä on Harrisin mysteeri: mikä on tuo jokin muu. Vaikka kuinka toivoisimme ja uskoisimme, taaskaan se ei Harrisin mukaan ole koti tai kasvatus. Identtiset kaksoset, jotka ovat kasvaneet eri kodeissa, eivät ole tilastollisesti yhtään sen erilaisempia kuin samassa kodissa kasvaneet. Tärkeää on myös muistaa, että geenit vaikuttavat usein välillisesti. Lapsia kohdellaan sen mukaan, minkälaisia he ovat ja miten he käyttäytyvät. Eli samassa perheessä olevia lapsia voidaan kohdella ja kasvattaa hyvinkin eri tavalla. Jos perhekokemukset jotain tuottavat, se saattaa olla enemmänkin eroja kuin samanlaisuutta. Geenit vaikuttavat myös vertaisryhmän valintaan, hakeudumme sellaiseen seuraan, joka vastaa ominaisuuksiamme.2


XXX

Harrisin mukaan ratkaisua tähän mysteeriin on lähdettävä etsimään kolmen ihmismieleen liittyvän järjestelmän kautta. Ensimmäinen on ihmissuhdejärjestelmä. Siinä yksi mekanismi on voimakas pyrkimys tiedonkeruuseen toisista ja siihen liittyvät kategoriat ja stereotypiat. Juorut näyttelevät tässä tärkeää osaa riippumatta siitä, ovatko ne tarkkoja tai virheellisiä. Tiedonkeruumekanismi tuottaa myös kummallisuuksia, joilla ei ole paljon käyttöä. Tunnistamme nimeltä ja kasvoista 100 tennispelaajaa ja tiedämme paljon heidän yksityiselämästään.3 Ihmissuhdejärjestelmään liittyvät myös erilaiset hierarkiat ja nokkimisjärjestykset, joita lapsi joutuu jo hyvin pienenä oppimaan.

Ratkaisu mysteeriin ei ole toinenkaan järjestelmä, sosialisaatio. Sehän tekee meistä pääasiassa samanlaisia. Harris korostaa, miten sosialisaatio on hyvin vahvasti itsesosialisaatiota. Lapsi haluaa sopeutua, kuulua ryhmään, olla tavallinen, oppia sääntöjä ja normeja. Siihen ei välttämättä tarvita mitään palkkioita tai rangaistuksia eikä sosiaalista painetta (peer pressure) ulkoapäin. Sosialisaatiossa tärkeää on erilainen kategorisointi, joka mielessä tapahtuu erilaisten prototyyppien avulla. Lapsi tietää, mitä hänen rooliinsa kuuluu ja hetken päästä, teini-ikäisenä hän tietää, että rooli on jo ihan eri. Vertaisryhmän merkitys sosialisaatiossa on suuri. Monet uskonnolliset ryhmät, esimerkiksi amishit ja hutteriitit säilyvät sen takia, että niillä on omat koulut. Vaikutus pysyy siten juuri vertaisryhmäsosialisaation avustuksella. Tämä todistaa myös siitä, että kulttuureilla ja alakulttuureilla on merkitystä.

Kolmas järjestelmä edellyttää kahta edellistä ja se on Harrisin mukaan ratkaisu mysteeriin. Samaan aikaan kun haluamme sopeutua, haluamme myös kilpailla, erottautua ja menestyä. Kyseessä on statusjärjestelmä. Status ei kädellisillä ole yksinkertainen juttu. Esimerkiksi on oletettu, että kiusaajilla olisi heikko itsetunto. Mutta itsetunto tulee statuksesta eikä ryhmähyväksynnästä, jotka ovat eri asioita. Koolla voi olla jonkin verran merkitystä, esimerkiksi miesten palkka korreloi positiivisesti pituuden kanssa. Mutta sekin voidaan korvata.4


XXX

Status edellyttää palautetta, vertaamme itseämme saman kategorian ihmisiin. Tarvitaan "yleistetty toinen", jonka kautta peilaamme itseämme. Status voi olla myös erilainen eri tilanteissa; jossakin ryhmässä sitä on, toisessa taas ei. Dominanssien määrittely alkaa jo varhain. Tästä on esimerkkinä pikkupoikien nujakat ja painit. Tavoitteena ei ole pahoinpitely vaan sen määrittely kuka on kukin. Harrisin referoimien tutkimusten mukaan persoonallisuus ei ole lukkoonlyöty niin varhain kuin monissa, myös kriminologisissa, teorioissa oletetaan. Tärkeä ikävaihe on noin 16 vuotta. Jos silloin johtaa nuorisoryhmää, on suuri todennäköisyys, että aikuisenakin johtaa jotain, hyvää tai pahaa, ryhmää.

Statuksella on itseisarvo, sillä ei vain pyritä ruoan, juoman ja seksin hankintaan. Ja sen menettäminen satuttaa, joskus suunnattomasti.5 Välitämme statuksestamme kuolemankin jälkeen. Ajatuksiaan tukemaan Harris kertoo myös yksittäistapauksen. Conrad ja Perry McKinney olivat identtiset kaksoset, jotka olivat aina yhdessä ja tekivät kaiken yhdessä, myös kouluhäiriköinnin. Tämän vuoksi heidät erotettiin siten, että Perry joutui jäämään viidennelle luokalle kun Conrad sai siirtyä ylemmälle luokalle. Polut erosivat sitten muutenkin. Tänään Conrad on suhteellisen menestyvä liikemies ja Perry siltojen alla majaileva alkoholisti.

Miten tämä sitten kriminologiaan liittyy? Gottfredsonin ja Hirschin itsekontrolliteoria nojaa vahvasti kasvatusoletukseen. Laadukkaat vanhemmat saavat aikaan itsekontrollin, joka kestää läpi elämän. Mutta onko geneettinen vaikutus kontrolloitu? Todisteeksi ei tässäkään riitä, että alhaisen itsekontrollin vanhemmilla on samanlaisia lapsia. Mutta on myös teorioita, jotka painottavat menestymismahdollisuuksien eroja, statuksen merkitystä ja myös rikollisuuden kautta saatavaa statusta. Ja on myös teorioita, jotka korostavat elämänkulussa merkittävien siirtymävaiheiden merkitystä suuntaan tai toiseen (vrt. Perry).

Harrisin mukaan pyrkimys statuksen saamiseen tuottaa ne erot persoonallisuuden vaihtelussa, jotka eivät ole geneettisiä. Yritämme edetä tiettyä polkua ja jos emme mahdu sille, valitsemme toisen. Ihmisten yhteisöihin kehittynyt monipuolinen, Adam Smithin ylistämä työnjako, mahdollistaa ainakin teoriassa erilaisia statuksen hankintakeinoja ja menestymispolkuja. Mutta silti joillakin laillinen tie näyttää suljetulta. William Shakespearen Rikhard III arvioi statustaan ja tekee päätöksen (suom. Matti Rossi, 2004):

... minä miehentynkä, suloton ja rujo

petollisen luonnon runtelema rampa,

ennen aikojani maailmaan syösty,

tuskin puoleen väliin valmis keskonen,

niin hutiloitu, tölskitty ja tunaroitu,

että koirat puhkeavat ulvomaan

kun onnun niitä kohti...

Niinpä minä, kun en kerran sovi rakastajan osaan

eikä kieli käänny ajan muodin joutavuuksiin,

olen päätökseni tehnyt: ryhdyn roistoksi.

1 He kuolivat 29-vuotiaina, kun irrotusleikkausyritys epäonnistui.

2 Tässä on muistettava, että monilla lapsilla ja aikuisillakaan ei ole aitoa valinnanmahdollisuutta. On mentävä siihen seuraan, joka edes jotenkin huolii.

3 7 päivää -lehdellä on siis evolutiivinen tausta.

4 Kaikki muistanevat, että kirjailija Väinö Linna oli pienikokoinen. Mutta hänellä oli lapsuudessa muita avuja: kirjojen lukeminen ja hyvä mielikuvitus mahdollistivat tarinoiden kertomisen ja leikkien organisoimisen. Näin saatiin johtajuutta. Ja ilman statusjärjestelmää meillä olisi vain kersantti ja työmies Väinö Linna.

5 Kun alfasimpanssi menettää asemansa, sen itsetunto romahtaa, lopullisesti ja pysyvästi.

 
Julkaistu 29.9.2008