Olavi Kaukonen

Kriminologian yhtenäisteoriaa etsimässä

Kirja-arvostelussa Janne Kivivuoren (2008)kirjoittama teos: Rikollisuuden syyt. Kustannusosakeyhtiö Nemo.

Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kriminologisen yksikön tutkimusjohtaja Janne Kivivuori asettaa uudessa kirjassaan Rikollisuuden syyt kriminologiset teoriat aivan uudenlaiseen sisäiseen ja keskinäiseen keskusteluun. Kaikki keskeiset rikollisuutta selittävät teoriat – valikoitumiseen, frustraatioon ja yhteiskunnan epätasa-arvoon, sosiaalisen kontrollin vaihteluun, oppimiseen, leimautumiseen ja väestön rutiiniaktiviteetteihin kiinnittyneet teoriat – löytyvät kyllä kansien välistä. Tuoreus syntyy esitys- ja käsittelytavasta. Kutakin rikollisuuden selitysmallia pyritään testaamaan ja koettelemaan sekä teoreettisen ajattelun että empiiristen havaintojen valossa. Toiseksi, kunkin syyteorian suhde muihin lähestymistapoihin – ajatusmallien heikkoudet ja vahvuudet – käydään läpi. Kolmanneksi, käsittelytapa on myös historiallinen – jotkut syyteoriat näyttävät selittävän rikollisuutta toisia paremmin moderneissa oloissa.

Kukin luku päättyy arvioivaan katsaukseen ja osin myös yhteiskuntapoliittisiin toimenpidesuosituksiin, mikä on ansiokasta ja edelleen tutkimuskirjallisuudessa kohtalaisen harvinaista.

Kirja on ilmeisesti kirjoitettu usealle yleisölle, mikä on aina vaativa tehtävä. Pääosin esitystapa on kuitenkin sekä analyyttinen että sujuva, joten kokonaisuus toimii. Itseäni häiritsi kuitenkin johdantoluvun ajoittainen puolusteleva ja selittelevä sävy. Voi olla, että opiskelijoita on syytä opastaa oikeaan ajatteluun, mutta silti tieteellisen teorian oikeiden ja väärien arviointikriteerien luettelo tuntuu jossakin määrin osoittelevalta, eikä täysin tieteelliseen esitykseen sopivalta.

Datasukupolvea pleistoseenikaudelta

Ankara etukäteispuolustautuminen johtuu ehkä myös siitä, että Kivivuori on ottanut evoluutiokriminologiaksi nimittämänsä lähestymistavan tosissaan. Tällöin rikollisuuden syitä etsitään luonnontieteellisestä teoriaperustasta ja sellaisista universaalipiirteistä, jotka ovat suhteellisen pysyviä kulttuurista toiseen, kuten ihmisten keskinäisen vastavuoroisuuden normi, reiluuden ja hyvityksen tavoittelu tai miesten ja naisten väliset aggressioerot. Ihmisluontoa kuvaava luku aloittaa rikollisuuden syyteorioita käsittelevän kokonaisuuden, ja kaikkein laajimpana selitysmallina se pysyy yhtenä keskeisenä kokonaisuutta jäsentävänä teemana.

Ovatko kivikauden keräilijä- ja metsästäjäkulttuurissa virittyneet evolutiiviset valmiutemme oleellisia rikollisuuden syiden ymmärtämiselle? Tästä vähintään 10 000 vuoden takaisesta lajinkehitysprosessista aukeava ihmisluonnon selitysperusta on kohtalaisen väljä, ja sopii siitä syystä kriitikoiden mukaan turhankin hyvin inhimillisen käyttäytymisen pysyväisluonteisten ja kulttuurista riippumattomien piirteiden kuvaamiseen. Evoluutiokriminologia näyttää kirjan viiteluettelon perusteella nojaavan oleellisilta osiltaan niin kutsutun evoluutiopsykologian lähtökohtiin. Tämä suuntaus puolestaan kehittyi 1980-luvun alkupuolella vastareaktioksi niin kutsutulle sosiobiologiselle ajattelulle.

Evoluutiokriminologian taustalähtökohtien ja aatehistorian esittely olisi kuitenkin ollut kokonaisuuden kannalta hyvä lisä. Asian ymmärtämisen kannalta on tärkeää huomata, että nykymuotoinen evoluutiopsykologia ei aateperinteeltään ole biologisen evoluutioteoria suora seuraus tai jatke. Toisaalta se ei myöskään ole erityisen hyvin testattu tai tiedeyhteisön hyväksyntää läpäissyt tieteellinen teoria, ja siihen liittyy lukuisia ratkaisemattomia ongelmia, kuten esimerkiksi Raatikainen (Tiede & Edistys 1/2007) on viime vuosikymmenten keskustelusta kokoavasti esittänyt. On siis kyseenalaista, onko kyse aidosta tieteellisestä teoriasta lainkaan.

Biologinen evoluutioteoria on sen sijaan saanut toistuvaa empiiristä lisävoimaa. Edelleen on jokseenkin kiistattomasti osoitettu, että ihmisten välillä on huomattavaa yksilöllistä geneettispohjaista vaihtelua – jopa enemmän rotujen sisällä kuin niiden välillä. Vaikka evoluutio edellyttää biologiaa, kaikkea geneettistä ja synnynnäistä vaihtelua ei voi pitää evoluution tuloksena.

Ihmislajin universaalipiirteiden pysyvyyttä voi puolestaan hyvin selittää myös evoluution avulla, mutta antaako evoluutiopsykologian näkökulma jotakin uutta ja parempaa selitysvoimaa rikollisuuden syistä? Ainakaan se ei ole viime vuosikymmenten vertailevaa geneettistä kriminologista tutkimusta täsmällisempää, joten onko kyse pikemminkin eräänlaisesta evoluutiopsykologian väljien representaatioiden valumisesta kriminologiseen selitys- tai teoriaperustaan?

Vai onko evoluutiokriminologian aatehistoria palautettavissa pikemminkin biologiseen evoluutioteoriaan? Tällöin tosin karkeustason ongelma ja suhde sosiobiologiaan on ratkaistava jollakin muulla tavoin, mutta ainakin säästyttäisiin siltä raskaalta ajatustyöltä, joka jo pitkään on ilman toimivia empiirisiä välineitä yrittänyt ratkaista evoluutiopsykologian mielen rakenteeseen liittyviä ja kovin kiistanalaisia oletuksia.

Tällöin kirja voisi olla avaus yhteiskuntatieteiden naturalismin suuntaan. Naturalismi yhteiskuntatieteiden kontekstissa ei siis oikopäätä tarkoita sitä, että yhteiskuntatieteet tulisi yrittää palauttaa biologisiin selityksiin, mutta niiden ei kuitenkaan tulisi olla keskenään varsinaisesti ristiriidassa: myös inhimillinen kulttuuri syntyy ja kehittyy luonnollisten prosessien seurauksena.

Kriminologia, rikostiede ja käytännön politiikka

Kirjan alkuluvussa tutkija näyttää suhtautuvan varauksellisesti mahdollisuuksiin löytää kriminologian yhtenäistä teoriaperustaa, mutta rohkaistuu loppua kohti. Yhteenvetoluvussa arvioidaan kirjan kahdeksan kriminologisen teorian keskeisiä päätelmiä ja samalla kokonaisuutta mahdollisen monitieteisen yhtenäisteorian näkökulmasta. Näyttää olevan mahdollista puhua "ainakin orastavasta" kriminologian suuresta yhtenäisteoriasta, joka perustuu tutkimustiedon kumuloitumiseen yhtäältä evoluutiomallin, toisaalta yksilöllisten ominaisuuksien ja siihen liittyvän valikoitumisen ja käyttäytymisgenetiikan tutkimukseen, kolmanneksi sosiaalisten syysuhteiden tutkimukseen ja neljänneksi rutiinitoimintojen teoriaan.

Viimeksi mainittu suuntaus perustuu ajatukseen, että rikollisuus syntyy osana rutiiniaktiviteetteja, kun sopiva uhri kohtaa motivoituneen tekijän samassa, valvomattomassa tilassa. Teoria ei siis sinänsä piittaa yksilöiden vaihtelevasta rikosmotivaatiosta tai edes rikosalttiuden ryhmäkohtaisesta vaihtelusta. Katse suunnataan pikemminkin kokonaisrikollisuuteen ja sen vähentämiseen käyttämällä hyväksi tietoja tilasta, sen ominaisuuksista ja ihmisten käyttäytymismalleista yleensä. Rutiinitoimintojen teoriaa on käytetty menestyksekkäästi ja laajasti rikosten torjunnassa, ja se itse asiassa riittäisi kohtalaisen hyvin yksinäänkin yhtenäisen rikollisuusteorian pohjaksi. Lisäetuna on nimittäin se, että rutiinitoimintojen teorialla on vähintäänkin ajatuksellisia liittymäkohtia muihin yhteiskunnallisiin sosiaalisia ongelmia selittäviin ja niiden ratkaisumalleja prosessoiviin teorioihin.

Yksilöllisen rikosalttiuden vaihtelu on tietenkin tärkeä tutkimuskohde, vaikka tälle pohjalle onkin vaikea rakentaa uskottavaa rikosoikeuspolitiikkaa tai eettisesti kestävää rikosvastuun toteuttamista. Rationaalisen valinnan teoria on edelleen vahva länsimaista rikosoikeutta jäsentävä eetos. Rikosseuraamusten täytäntöönpanossa on puolestaan jokseenkin kaikissa länsimaissa luovuttu tiukasta uusklassisesta ajattelusta ja pyritty – tasa-arvoideaalista oleellisesti tinkimättä – soveltamaan yleistä rangaistusajattelua vaikuttavasti myös yksilöllinen vaihtelu huomioiden ja riippumatta siitä, onko tuo vaihtelu synnynnäistä tai opittua.

Tutkija esittää rohkeasti omia johtopäätöksiään yhteiskuntapolitiikan toivottavasta suunnasta tai vaihtoehdoista. Oivaltavan ja tarkan empiiristen aineistojen käytön lisäksi Kivivuorella on kyky elävöittää tekstiä esimerkeillä kaunokirjallisuudesta, elokuvista tai muusta populaarikulttuurista. Perusajatukset esitetään kirkkaasti ja tuoreesti. Kirja on epäilemättä toistaiseksi paras suomenkielinen yleisesitys kriminologisista teorioista ja niiden käyttömahdollisuuksista. Lukunautintoa haittaavat tosin hieman liian lukuisat tekniset virheet, jotka toivottavasti korjataan kirjan seuraavassa painoksessa.

Kirjoittaja on apulaisosastopäällikkö oikeusministeriössä.

 
Julkaistu 29.9.2008