Kauko Aromaa

TODISTAJAT JA UHRIT OIKEUSVALTIOSSA

Hiljattain annettiin vapauttava päätös ihmiskauppajutussa, koska oletettu uhri ilmoitti oikeudenkäynnissä esitutkintalausunnostaan poiketen olleensa ala-arvoisissa työoloissa vapaaehtoisesti. Tapaus nostaa esille mahdollisen ongelman: uhrin ja todistajan suojelun tarpeen jutun toisen osapuolen painostusta vastaan.

Samanlaisia pulmia on uumoiltu paritusta ja ihmiskauppaa koskevissa jutuissa ja ylipäänsä ammattirikollisuutta sivuavissa jutuissa. Myös tulokaskulttuurien sisällä tapahtuneita laittomuuksia koskevat epäilyt voivat kilpistyä tähän esteeseen. Ongelma on toki tuttu myös kotoperäisissä jutuissa. Rikosjuttujen asianmukaista käsittelyä vaikeuttaa koston pelko ja tietoisuus siitä, että järjestelmän tarjoama suoja on puutteellinen ja altistaa uhrin tai todistajan kostotoimille.

Ongelma ei ole uusi. Todistajia ja uhreja on ennenkin peloteltu, taivuteltu ja painostettu niin pienissä kuin isoissakin kuvioissa. Tämä ei koske vain järjestäytyneiden rikollisryhmien ja ammattirikollisten juttuja.

Koko todistamis- ja ilmiantokulttuurimme on itse asiassa ristiriidassa oikeusvaltioajattelun kanssa. Oikeusvaltion ihannemallissa keskenään tasaveroiset riitapuolet suostuvat yhteistuumin siihen, että heidän juttunsa viedään riippumattoman tuomioistuimen ratkaistavaksi eikä heidän kuulu sekaantua prosessiin. Kuvitellaan siis, että kaikki osapuolet jakavat ja hyväksyvät sen olettaman, että oikeuslaitos on heidän ylä- ja ulkopuolellaan, ja ottaa heidän juttunsa haltuunsa. Todistaminen on tässä mallissa kansalaisvelvollisuus.

Monet meistä näkyvät vierastavan tätä periaatetta eivätkä ylipäänsä aio alistua oikeusvaltiomalliin. Tämä suhtautuminen on linjassa meilläkin vakiintuneen uusliberalistisen aatteen kanssa - vahvin ja neuvokkain voittakoon, keinot eivät ole ratkaisevia vaan tulokset. Yhteiskuntamme yhteisöllisyys on samanaikaisesti tämän ideologian voittokulun kanssa haurastunut. Siksi yksittäinen todistaja ei voi luottaa lähiyhteisönsäkään tukeen ongelmatilanteissa vaan on enenevässä määrin omillaan - emme enää elä kansalaisyhteiskunnassa tässä mielessä, vaan olemme pikemminkin joukko irrallisia keskenään kilpailevia pelureita. Samalla on myös häiritsemis-, kiusaamis-, uhkailu- ja painostusteknologia laventunut niin, että mahdollisuudet todistajaan vaikuttamiseen ovat entistä monipuolisemmat ja laajemmat.

Euroopan Neuvoston asiantuntijaryhmä toteaa, että todistajille asetettu oikeudellinen velvoite todistaa rikosjutuissa voidaan hyväksyä ainoastaan, jos heidän ei tarvitse pelätä turvallisuutensa puolesta, kun he noudattavat tätä velvoitetta. Sen mielestä on ilmeistä, että järjestäytyneiden rikollisryhmien jäsenet ja muut jotka hyötyvät merkittävästi rikoksista ovat valmiita turvautumaan pelotteluun ja painostukseen, vieläpä kidutukseen ja palkkamurhiinkin turvatakseen omat etunsa. Ryhmä suosittelee todistajansuojelun tehostamista. Kyse ei ole äärimmäisiä poikkeuksia lukuun ottamatta kalliista uuden henkilöllisyyden antamisesta vaan yksinkertaisemmista ratkaisuista. Keinoja ovat mm. anonyymin todistelun salliminen, videoyhteyksien tai nauhoitusten käyttäminen niin, että todistaja ja syytetty eivät kohtaa sekä tutkinta- ja oikeudenkäyntitilojen järjestäminen niin, että syytetty ja todistaja eivät käytä samoja odotustiloja. Tärkeimpänä näistä voidaan pitää todistajan henkilöllisyyden täydellistä salaamista esimerkiksi niin, että todistajaa voidaan kuulla luotettavien välikäsien kautta.

Rikollisuustilanne on Suomessa ollut niin hyvä, että näihin kysymyksiin ei ole tarvinnut kiireellisesti puuttua. Ehkä nyt kannattaisi ennakoida meneillään olevaa kehitystä.

 
Julkaistu 24.9.2007