Matti Laine

Syndroomat vai vapaa tahto?

Yksi länsimaisen oikeusjärjestelmän kulmakiviä on ollut vapaan tahdon ajatus ja ihmisten pääsääntöinen syyntakeellisuus. Rikosoikeuden opit toki tarjoavat poikkeuksia tai alennuksia syyntakeisuuteen mutta suhteellisen rajatulla tavalla. Lapsuus, nuoruus tai mielentila voi poistaa tai alentaa vastuuta teoistamme. Uusi tieteellinen tieto ja sen erimuotoinen käyttö oikeusprosesseissa saattaa haastaa jatkossa monellakin tapaa perinteiset asettamukset.

Tunnettu yhdysvaltalainen kriminaalipoliitikko James Q. Wilson on kirjassaan Moral Judgment (1997) pohtinut uhkia, joita erilaisten asiantuntijoiden ja heidän mukanaan erilaisten oireyhtymien, syndroomien tulo oikeussaleihin voi saada aikaan. Wilsonin mukaan amerikkalaiset valamiehistöt joutuvat yhä useammin ratkaisemaan kysymyksiä, joista johtavat lääketieteen professorit ja muut asiantuntijat kiistelevät. Usein puolustuksen asiantuntijoina esiintyy kirjava joukko rikollisuuden erilaisten selitysmallien tuntijoita, joilla ei ole välitöntä tekemistä itse käsiteltävän jutun kanssa. Monista oireyhtymistä ja selitysmalleista on tullut jo "klassikkoja". Tärkeimpinä voidaan mainita ainakin roskaruokasyndrooma, psykoseksuaalinen hyväksikäyttö, hakatun naisen syndrooma ja kuukautisia edeltävä syndrooma.1 Esimerkiksi kuukautisia edeltävä syndrooma on joissain tapauksissa hyväksytty syyntakeisuutta vähentäväksi tekijäksi, ja näin se on saattanut alentaa henkirikostuomion pelkäksi valvontaseuraamukseksi (probation). Ennen asiantuntijatodistajien käyttö oli harvinainen poikkeus, nykyään se on yhä yleisempää.2

Wilson suhtautuu hyvin kriittisesti erilaisten syndroomien ja selitysmallien käyttöön puolustuksessa. Rikollisuuteen on aina syynsä. Miksi erilaisista syistä voidaan valita vain sellaiset, jotka kelpaavat alentamaan syyntakeisuutta ja lieventävät näin tuomiota tai poistavat sen kokonaan? Miksi kaikki syyt ja ihmisten ongelmat eivät kelpaa? Hyvä motiivi teolle ei poista syyllisyyttä: kiusaajankin tappamisen tulee olla kiellettyä. Wilson on myös sitä mieltä, että tunnustetut syndroomat ovat usein sukupuolisesti painottuneita siten, että miesten ongelmat (korkea testosteronipitoisuus, heikot verbaaliset lahjat, huono koulumenestys yms.) harvemmin kelpaavat puolustukseksi.

Monet syndroomat ovat myös sellaisia, että niiden tieteellinen olemassaolo on kiistanalainen. Kyse ei siis ole vain teon motiivista, vaan siitä että syndrooma on tuottanut tilan, jossa tekijällä ei ole enää vapaata tahtoa. Kaikkihan saatamme haluta päästä eroon henkilöstä, joka kiusaa meitä, mutta milloin voidaan sanoa, että tuo halumme ei enää ole vapaan tahdon piirissä. Wilsonin mukaan joudumme hyllyvälle suolle, kun ihmisten heikkouksista ja itsekontrollin puutteesta tehdään näitä oireyhtymiä. Usein niihin yhdistetään myös ajatus "pitkäkestoisesta hätävarjelusta", jossa mitään välitöntä uhkaa ja itsepuolustuksen tarvetta ei ole. Syndroomien ja hätävarjelun yhdistäminen johtaa Wilsonin mukaan tilanteeseen, jossa brutaalin nukkuvan miehen saa kastroida ja väkivaltaisesti käyttäytyvän henkilön saa käydä tappamassa jopa kymmenien kilometrien matkan päästä.

Rikoslaki sinällään tarjoaa mahdollisuuksia ottaa huomioon rikoksentekijän tilanteen ja mielentilan. Lieventäviä asianhaaroja käytetään, mutta niihin ei aina tarvita asiantuntijatodistajaa; myös arkinen moraalinen järkeily on sallittua. Ja onhan meidänkin rikoslaissamme rikostyyppi, lapsensurma, jossa jo tunnusmerkistön tasolla hyväksytään eräänlainen syndrooma. Synnytyksen jälkeinen tila, esimerkiksi mahdollinen masennus, alentaa tässä henkirikoksen vakavuutta.

Wilsonin mukaan lain tulee kuitenkin olla mustavalkoinen, vaikka haluaisimmekin nähdä harmaan eri sävyjä. Me ihmiset haluamme selittää asioita, mutta lain tehtävänä on ensisijaisesti tuomita. Laki menettää hänen mukaansa voimansa, jos erityistapauksiin tarkoitettua anteeksiantoa ja tuomitsematta jättämistä ryhdytään laajasti soveltamaan erilaisten syiden ja syndroomien perusteella.

xxx

Toisaalta voidaan kysyä, eikö viime vuosikymmenten uusi tieteellinen tieto (geenitutkimus, aivotutkimus) muuta millään tavalla näkemystämme vapaasta tahdosta ja syyntakeisuudesta. Riittäkö enää se, että pitäydymme 1700-luvun rikosoikeuden klassikkojen opinkappaleissa ja perinteisissä rikosoikeuden "yleisissä opeissa".

Yksi esimerkki on persoonallisuushäiriöiden ja syyntakeisuuden suhde. Perinteisesti länsimaissa mielentilaan liittyvä syyntakeettomuus (not guilty by reason of insanity, NGRI) edellyttää mielisairautta tai psykoottista tilaa, jossa tekijä ei ymmärrä tekonsa lainvastaisuutta. Kyseessä voi olla esimerkiksi skitsofrenia. Persoonallisuushäiriöt on useimmiten jätetty tämän ulkopuolelle. On ajateltu, että niissä on enemmänkin kyse "pahuudesta" kuin "sairaudesta". Mutta jos uusin tutkimustieto pitää paikkansa mm. psykopatian/anti-sosiaalisen persoonallisuushäiriön biologisesta ja aivojen toimintaan liittyvästä taustasta, onko vapaan tahdon ajatus enää kaikilta osin kohdallaan?

Voimme toki sanoa, että meillä on vapaa tahto, sellaisena kuin olemme, kaikkine puutteinemme ja ongelminemme. Pahinkin psykopaatti tai syrjäytyneinkin alkoholisti tekee valintoja. Mutta jos aivojemme rakenne on sellainen, että tietyt tilanteet tuottavat säännönmukaisesti rikollisia tekoja, onko oikein käyttää tässä rikosoikeuden logiikkaa: "välillisen yleisprevention aikaansaamiseksi tuomitsemme sinut...". Ja onko järkevää käyttää tätä keinoa, kun se ei useankaan kerran jälkeen tunnu tehoavan? Eikö vakavan persoonallisuushäiriön tuottava aivojen poikkeava toiminta ja rakenne ole yhtä lailla sairaus kuin skitsofreniakin?

xxx

International Journal of Offender Therapy and Comparative Criminology -lehden päätoimittaja George B. Palermo (2007) on tuonut esiin, miten kasvava joukko länsimaisia psykiatreja ja juristeja on sitä mieltä, että myös persoonallisuushäiriöt ja jopa eräät somaattiset sairaudet tulisi lukea NGRI:n piiriin. Tätä on mm. perusteltu sillä, että näihin häiriöihin voi liittyä voimakkaan stressin oloissa lyhytaikaisia psykoottisia tiloja, joiden yhteydessä syyllistytään rikoksiin. Suomessa kehitys on mennyt päinvastaiseen suuntaan; yhä harvempi persoonallisuushäiriöinen todetaan edes alentuneesti syyntakeiseksi. Esimerkiksi suomalaiset väkivaltarikolliset ovat mielentilalausuntojen valossa yhä "terveempiä".

Tässä törmätään myös rikosoikeuden vanhaan ongelmaan. Jos mielentila poistaa tai alentaa syyntakeisuutta, se voi johtaa lievempään rangaistukseen. Silti henkilö saattaa tulevaisuuden näkökulmasta olla todennäköisesti vaarallisempi kuin tavallinen rikoksentekijä. Palermo katsoo, että asia kuuluisikin ennen muuta mielisairaanhoidon piiriin, ei perinteiselle rikosoikeuden seuraamusjärjestelmälle.

Wilsoniin viitaten voidaan kuitenkin taas kysyä, mihin raja vedetään. On olemassa esimerkiksi psykopatiaan liittyviä testejä. Jos pisterajat ovat 0–40, millä pistemäärällä saa NGRI:n? Jos saa vähän pisteitä joutuu vankilaan ja jos vähän enemmän pääsee mielisairaalaan. Wilsonin pelkäämä sekasotku on lähellä. Psykiatria ja rikosoikeus eivät aina taivu joustavasti yhteen. Mutta joka tapauksessa 1800-luvun suuret kysymykset vapaasta tahdosta ja syyntakeisuudesta nousevat väistämättä esiin tieteen kehityksen kautta. Voimme ehkä varautua myös mullistaviin kysymyksenasetteluihin.

1 Yksi kuuluisimpia tapauksia USA:ssa oli Erik ja Lyle Menendezin tapaus vuodelta 1989. Veljekset surmasivat hyvin harkiten vanhempansa, saivat henkivakuutusrahat ja kuluttivat lyhyessä ajassa 700 000 dollaria. Jäätyään kiinni he vetosivat emotionaaliseen ja seksuaaliseen hyväksikäyttöön, eikä ensimmäinen valamiehistö saanut ratkaistua henkirikoksen laatua. Uusi valamiehistö tuomitsi molemmat elinkautiseen ensimmäisen asteen murhasta.

2 Suomessa tällainen asiantuntijatodistaminen lienee vielä harvinaista. Aikanaan sosiologi Sari Näre todisti murhaoikeudenkäynnissä, jossa aviovaimoa syytettiin miehensä tahallisesta myrkyttämisestä insuliinilla. Myrkytys aiheutti viikkojen tajuttomuuden ja kuoleman. Näre todisti, että aviomiehen käyttäytyminen noudatti tyypillistä naisvihaajan mallia. Hänestä "kuvaan sopii hyvin, että mies itsemurhatapauksessa lavastaa vaimonsa syylliseksi ja haluaa piinata tätä näin vielä kuolemansa jälkeen" (Helsingin Sanomat 11.8.1995). Käräjäoikeus ei uskonut asiantuntijatodistajaa. Oikeuden mukaan vaimon teko osoitti vakaata harkintaa ja oli erittäin törkeä, ja tuomitsi hänet elinkautiseen murhasta. Hovioikeus ei muuttanut tuomiota. Näreen todistus ei yllättäen herättänyt juurikaan keskustelua tiedeyhteisössä.

 
Julkaistu 21.7.2014