Riikka Kostiainen

Rikoslain painotukset alkavat olla kunnossa

Kriminaalipolitiikan vaikuttajia -sarjassa on haastateltavana Rikosoikeuden professori Pekka Koskinen. Hän on ollut lähes koko työuransa keskeisesti mukana rikoslain kokonaisuudistuksessa eikä ole päässyt siitä irti eläkkeelläkään: hän on oikeusministeriön selvitysmiehenä pohtinut uudistuksen loppuunsaattamista.

Rikosoikeuden professori Pekka Koskinen jäi eläkkeelle helmikuun alussa. Yliopistouran pituus ehti ylittää 40 vuotta. Hän valmistui oikeustieteen kandidaatiksi 1965 ja jäi saman tien yliopistolle jatko-opintojen pariin. Vuodesta 1970 lähtien hän on hoitanut ensin apulaisprofessorin ja sittemmin professorin virkaa Helsingin yliopistossa.

Hän kertoo, että esikuvat ja alalla toimineet ihmiset olivat tärkeä uravalinnan syy. Esimerkkeinä hän mainitsee Inkeri Anttilan, kriminaalipolitiikan keskeisen hahmon, tämän pitkäaikaisen työtoverin Patrik Törnruddin, tärkeän ideologin taustalla, sekä edesmenneen K.J. Långin, upean humanistin.

Työuransa ytimenä Koskinen pitää rikosoikeuden opettamista suurelle osalle Suomen lakimieskunnasta.

– En ehkä voi ylpeillä kirjallisen tuotantoni laajuudella, mutta olen yrittänyt panostaa rikosoikeuden opetukseen. Minusta perustutkinto-opetuskin on tärkeää ja erityisesti syventävien opintojen rikosoikeuden projektit ovat olleet palkitsevia kokemuksia – myös osin rikosoikeuden pääaineopiskelijoiden itsensä ansiosta; he ovat yleensä yhteiskunnallisista asioista hyvin kiinnostuneita. Monet heistä ovat nyt jännittävissä asemissa myös kriminaalipolitiikan kentällä.

Toinen tärkeä asia hänelle on ollut osallistuminen lainvalmisteluun. Tämä työ alkoi 1970-luvun alussa rikoskonkurrenssityöryhmässä. Samoihin aikoihin hän oli ensimmäistä kertaa eduskunnan lakivaliokunnassa kuultavana, mikä myös on ollut tärkeää ja mielenkiintoista työtä.

Nykyinen ja 1970-luvun lakikirja hyvin erinäköisiä

Suurin Pekka Koskisen lainvalmistelutyöhön osallistumisen haasteista on luonnollisesti ollut rikoslain kokonaisuudistus. Vuonna 1972 asetetussa rikosoikeuskomiteassa hän ei ollut vielä mukana, mutta seurasi kiinnostuneena sen työtä. Sen sijaan vuonna 1980 käynnistetyssä rikoslakiprojektissa hän oli alusta asti mukana, johtoryhmän jäsenenä ja 1990-luvun sen puheenjohtajana sekä eri työryhmien puheenjohtajana tai jäsenenä.

– Pyrimme työssämme löytämään yhtenäisiä lakiteknisiä ja sisällöllisiä periaatteita, joiden pohjalta kokonaisuudistus tehtäisiin. Se oli kiinnostavaa, mutta tuskastuttavan hidasta työtä. Hannele Pokka oikeusministerinä ollessaan päivitteli, että tuohan on kuin Iisakin kirkon rakentamista. Siihen ei voinut muuta vastata kuin että tulihan siitä kirkosta sitten aika kaunis, hän hymähtää.

Rikossäännösten osalta ideana oli rangaistavuuden kokonaisvaltainen uudelleen arviointi: miten eri teot on rangaistusarvoltaan suhteutettava ja mistä ylipäätään on rangaistava ja miten ankarasti. Siinä oli selvää uudelleen suuntautumisen tarvetta. Vielä 1970-luvun alussa aika vähäisetkin omaisuusrikokset olivat ankarasti rangaistavia ja nyt on selvää, että painopiste on ja sen kuuluu olla henkeen, terveyteen ja seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen kohdistuvissa rikoksissa sekä suunnitelmallisissa talousrikoksissa, ympäristörikokset mukaan luettuna.

– Lainsäädäntö alkaakin olla kunnossa. Toinen asia sitten on, millaisia rakenteellisia ongelmia on: saadaanko rötösherrat yhtä helposti kiikkiin kuin nakkivarkaat. Tältäkin osin on tapahtunut paljon hyvää, kun poliisissa ja syyttäjälaitoksessa on erikoistuttu ja myös tuomioistuimissa on tapahtunut kehitystä.

Rangaistusjärjestelmään vaihtoehtoja vankeudelle

Rikoslain uudistuksessa paneuduttiin myös seuraamusjärjestelmään. Pekka Koskisen mukaan lähtökohta oli pyrkiä rajoittamaan vankeusrangaistuksen käyttö vain siihen määrään kuin se on välttämätöntä riittävän lainkuuliaisuuden ylläpitämiseksi. 1960-luvun loppupuolella oli yli 7000 vankia, mutta pienten askelten politiikan kautta päästiin vuosituhannen loppuun mennessä alle 3000:nnen. Sen jälkeen tapahtui käänne ja muutamana vuonna vankiluku nousi aina 4000:een asti, mutta nyt tilanne näyttää jälleen jonkin verran valoisammalta.

Vankeuden käytön rajoittamiseen on pyritty eri tavoin. Yksi keino on ollut vaihtoehtoiset seuraamukset kuten yhdyskuntapalvelu. Lisäksi Koskisen mielestä täytyy pyrkiä siihen, että vankeusaika käytetään hyödyksi tulevan selviytymisen edistämiseksi ja että luotsaamiseen vankilasta vapauteen panostetaan, tietyissä tapauksissa uuden valvotun koevapauden kautta.

– Rangaistusjärjestelmään liittyvä iso kysymys on ollut hoidon ja rangaistuksen suhde. Kun uusklassinen kriminaalipolitiikka löi itsensä läpi 1960–70-luvuilla, korostettiin voimakkaasti hoidon ja rangaistuksen erottelua. Nähtiin oikeusturvaongelmia siinä, jos oletetulla hoidon tarpeella aletaan mitata vapauden menetystä. Tähän liittyvät perusajatukset täytyy muistaa, mutta tässä mentiin ehkä liian pitkälle yksipuolisuuteen. Reunaehtojen mukaan vaihtoehdoiksi kelpasivat vain sellaiset rangaistukset, jotka olivat yhtä täsmällisesti mitattavissa kuin vankeuspäivät – jolloin ei jää jäljelle mitään muuta kuin vankeus, hän havainnollistaa.

– Mutta noin 15 vuotta sitten tapahtui jonkinlaista kriminaalipoliittisen paradigman muutosta, kun esimerkiksi yhdyskuntapalvelu saatiin läpi. Siinähän poiketaan periaatteesta "samasta teosta sama rangaistus", koska tekijään liittyvät seikat vaikuttavat. Muutakin maltillista uudelleenarviointia on ollut. Hoidollisten aspektien kytkemisessä rangaistusjärjestelmään on otettu uudenlaisia askeleita. Työn alla on ollut myös erillinen sopimushoitorangaistus, mutta se on kaatunut kai ennen kaikkea rahan puutteeseen.

Toisaalta hän löytää päinvastaisen eli myönteisen esimerkin valtion kehnojen talousnäkymien vaikutuksesta kriminaalipolitiikkaan: hallituksen tavoitteen minimoida sakon muuntorangaistuksen käyttö. Hän toivoo Suomessa päästävän vastaavaan järjestelmään kuin Ruotsissa, jossa sakon muuntorangaistus on olemassa mutta käytännössä harvinainen.

Koskinen ei muuten näe lähitulevaisuudessa tarvetta isoille uudistuksille rangaistusjärjestelmään. Olennaista on, että vankilukua ei päästetä räjähtämään ja että vankeuden täytäntöönpanoa voidaan toteuttaa uuden vankeuslain tavoitteiden mukaan. Erityisen tärkeää on, että vapautumisvaiheen kriittisen ajan järjestelyt voidaan hoitaa hyvin; tähän liittyvät valvotun koevapauden ja kokonaisuudessaan elektronisen valvonnan kysymykset. Lisäksi hänestä olisi tärkeää saada sopimushoito vielä toteutettua jollain järkevällä tavalla.

Rikoslakiuudistuksen loppu häämöttää

Kolmas iso sektori uudistuksessa olivat yleiset opit, vastuuopin peruskysymykset, jotka saatiin muutama vuosi sitten rikoslakiin vuosikymmenten valmistelun jälkeen. Nyt uupuu enää kokonaisuudistuksen loppuunsaattaminen, jonka edellyttämiä toimia Pekka Koskinen on arvioinut oikeusministeriön selvitysmiehenä. Hänen ehdotuksensa oli määrä valmistua syyskuun puolivälissä, ja haastatteluhetkellä elokuussa hän vielä pyöritteli vaihtoehtojaan.

– Muodollisesti meillä on edelleen voimassa vuoden 1889 rikoslaki, joten tarkoitus on jäsentää uusi yhtenäinen rikoslaki, joka voitaisiin julkaista Suomen säädöskokoelmassa. Siinä on monenlaisia ongelmia: Yksi on tekninen jäsentäminen, mutta se ei ole ollenkaan ylivoimaista. Minusta on aika selvää, että meille tulee yleinen osa ja erityinen osa. Yleisessä osassa on toisena alaosastona yleisten oppien säännökset ja toisena rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän perusasiat. Sen jälkeen tulee erityinen osa eli rikosten lajeja koskevat säännökset jäsennettynä jollain tavalla, joka täytyy päättää.

Uuden rikoslain saaminen ei hänen mukaansa ole pelkkä imagoseikka. Rikoslain sisäinen logiikka ei enää toimi, kun sitä on uudistettu pätkittäin ja uusia pykäliä on sijoitettu vapautuneille paikoille ja uusia lukuja on lisätty loppuun. Jäsentäminen uudelleen selkeäksi kokonaisuudeksi helpottaa lain käytettävyyttä.

– Vaikeampi kysymys sen sijaan on, pystytäänkö pitämään kiinni keskittämisperiaatteesta. Meillä on edelleen kymmeniä rikoslain ulkopuolisia lakeja, joissa on vankeusuhkaisia säännöksiä. Ne eivät välttämättä liity luontevasti mihinkään rikoslain lukuun, eikä tunnu luontevalta, että loppuun otettaisiin sellaisia lukuja kuin "vielä eräitä rikoksia" tai "eräitä muita rikoksia". Keskittäminen on hyvin kunnianhimoinen ajatus ja ymmärtääkseni muualla siihen ei ole pyrittykään. Nyt kysymys on siitä, koetetaanko se viedä loppuun saakka ja pitäytyä periaatteessa tulevaisuudessakin vai joudutaanko tyytymään johonkin kompromissiin, hän pohtii.

Lisäksi yksi rikoslain jäsentämiseen liittyvä asia on suhtautuminen varsinaisiin kansainvälisiin rikoksiin. Ovatko sotarikokset ja ihmisyyteen kohdistuvat rikokset vain lukuina muiden joukossa vai pitäisikö ne nostaa erilliseksi osastokseen? Esimerkiksi Saksassa on oma rikoslakikirja kansainvälisiä rikoksia varten, Suomessa tällaista ei varmaan tehdä.

– Nythän meillä on esillä, pitäisikö rikoslakiin ottaa kidutusta koskeva kriminalisointi ja minusta se olisi näissä oloissa perusteltua. Vielä vähän aikaa sitten ajateltiin, että kidutuksesta ei enää tarvitse keskustella kehittyneissä oikeusvaltioissa. Nyt se on kuitenkin noussut Yhdysvalloissa, eikä vain siellä, pseudotieteellisen keskustelun kohteeksi – pohditaan millä reunaehdoilla voidaan kiduttaa. Minusta kidutuksen kielto on ehdoton eikä siinä voida tehdä tällaisia arvopunnintoja, koska muuten ollaan pohjattomassa suossa.

Poliittinen keskustelu kriminaalipolitiikasta vähäistä

Pekka Koskinen kiittelee, että Suomessa on voitu pitkään uudistaa rikoslainsäädäntöä ja tehdä kriminaalipolitiikkaa poliittisen konsensuksen saattelemana, vaikka silloin tällöin nousee rajuja puheenvuoroja kovemmasta kriminaalipolitiikasta. Hänestä on silti mielenkiintoista, etteivät rikokset ja rangaistukset ole vieläkään nousseet näkyvästi esiin vaalikeskusteluissa. Hän epäilee sen heijastavan sitä, etteivät nämä asiat kuitenkaan ole kansalaisten arjen kannalta niitä kaikkein kiinnostavimpia.

Silloin tällöin julkisuudessa on tosin esitetty sellaista kritiikkiä, että kriminaalipolitiikasta päättää pieni asiantuntijapiiri, johon Koskinen on vahvasti luettu.

– Totta kai demokratiassa on tärkeää, että ihmisillä on laajasti tietoa asioista ja mahdollisuus vaikuttaa. Asiantuntijapiirissä pyöriminen – jos sellaista olisi – olisi ongelmallista. Mutta en kuitenkaan näe ristiriitaa siinä, etten tässä pidä ongelmana poliittisen keskustelun vähäisyyttä. Minusta on hyvä, jos kriminaalipolitiikasta käydään avointa ja argumentoivaa keskustelua, mutta usein nämä kysymykset nousevat esiin yksittäisen järkyttävän rikostapauksen yhteydessä, jolloin asioista ei välity oikeaa informaatiota, hän painottaa.

– Eivätkä niin sanottujen tavallistenkaan ihmisten näkemykset niin erilaisia ole kuin iltapäivälehtien satunnaisista gallupeista räikeän rikostapauksen jälkeen voisi päätellä. Olen käynyt esimerkiksi uimahallilla lukemattomia kriminaalipoliittisia keskusteluja, eivätkä suomalaiset verenhimoisia ole vaan hyvinkin järkeviä, kun keskustelussa mennään syvemmälle. Myös oikeustajuntatutkimukset osoittavat tämän. Ihmiset kuvittelevat, että muut ovat paljon ankarampia ja tuomiot ovat todellisuutta lievempiä.

Uhkakuviakin Koskinen näkee nykyiselle kriminaalipolitiikalle. Keskeinen on Euroopan unionin vaikutus. Selvälle näyttää, että myös rikosoikeuden piirissä EU:n päätösvalta tulee lisääntymään ja vastaavasti itsenäisen jäsenvaltion liikkumavara kapenemaan. Se on monessa suhteessa pulmallista. Ensinnäkin konkreettiset lain uudistusvaatimukset poikkeavat monessa suhteessa suomalaisesta rikosoikeusperinteestä ja rikkovat sekä sisällölliset ajatukset että lakitekniikan. Toinen ongelma on usko suppeaan rikosoikeuspolitiikkaan ja ankariin rangaistuksiin.

– Jossain yhteydessä olen lainannut Urho Kekkosen monipolvista kommenttia kommunismista, jonka hän esitti Neuvostoliiton johtajalle Nikita Hrustseville 60-vuotispäivillään Helsingissä. Mukaillen sitä kriminaalipolitiikkaan täytyy uskaltaa sanoa: Vaikka koko muussa maailmassa lähtisi puhaltamaan ilkeät kriminaalipoliittisen uusbrutalismin tuulet, niin Suomi pysyy perinteisen pohjoismaisen humaanin rationaalin kriminaalipolitiikan linjoilla, jos Suomen kansan enemmistö oikein informoituna niin toivoo, kuten uskon.

Kriminaalipoliittiseen keskusteluun professori Pekka Koskinen aikoo osallistua nyt eläkkeelläkin. Hänellä on suunnitteilla kirjoitushankkeita ja hän lupaa pyydettäessä olla mukana erilaisissa projekteissa.

 
Julkaistu 24.9.2007
Sivun alkuun |