Venla Roth

Ihmiskaupan vastaisen toiminnan saavutuksia ja haasteita

Tähän mennessä kymmenisen tapausta on alustavasti tutkittu ihmiskauppana, mutta vain yksi on edennyt sellaisena tuomioistuimeen asti. Ensimmäinen ihmiskauppatuomio annettiin maaliskuussa 2007.

Vaikka ihmiskauppaan viittaavia piirteitä oli havaittu jo aikaisemmin erityisesti ns. liikkuvassa prostituutiossa ja parituksessa, ihmiskauppaa koskevat rangaistussäännökset tulivat voimaan vasta elokuussa 2004. Tähän vaikuttivat YK:n kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen yleissopimuksen ihmiskauppaa koskevan lisäpöytäkirjan hyväksyminen vuonna 2000 sekä vuonna 2002 hyväksytty EU:n puitepäätös ihmiskaupan torjunnasta (2002/629/YOS).

Vuonna 2005 Suomi sai ensimmäisen ihmiskaupan vastaisen toimintasuunnitelmansa. Se sisälsi toimenpiteitä ihmiskaupan ennaltaehkäisemiseksi, uhrien tunnistamiseksi, auttamiseksi ja suojelemiseksi, tekijöiden vastuuseen asettamiseksi ja tietoisuuden lisäämiseksi. Tämän jälkeen työministeriöön perustettiin ohjausryhmä, joka koordinoi ihmiskaupan vastaista toimintaa eri hallinnonalojen välillä sekä viranomaisten ja kolmannen sektorin toimijoiden kesken. Lisäksi sen tehtävänä on valmistella tarkennettu ihmiskaupan vastainen toimintaohjelma. Ohjelmaluonnos esitellään valtioneuvostolle syksyn aikana.

Työministeriö perusti myös ns. palvelutyöryhmän, jonka ehdotukset ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmän käynnistämiseksi ja kotouttamislain muuttamiseksi julkistettiin kesällä 2006. Työryhmä ehdotti, että ihmiskaupan uhrien auttaminen toteutetaan turvapaikanhakijoiden vastaanottojärjestelmän yhteydessä ja että siihen sisällytetään laaja kirjo palveluja. Jo nyt järjestelmän piirissä on joitakin ihmiskaupan uhreiksi epäiltyjä. Eräs auttamisjärjestelmän toistaiseksi ratkaisemattomista haasteista on ihmiskaupan uhrien turvallinen paluu. Sen uskotaan ehkäisevän uudelleen uhriutumista.

Kesällä 2006 voimaan tuli myös ulkomaalaislain muutos, jolla säädetään ihmiskaupan uhrille tietyin edellytyksin myönnettävästä oleskeluluvasta ja harkinta-ajasta, jonka aikana uhri voi päättää, tekeekö hän yhteistyötä viranomaisten kanssa. Poikkeuksellisesti uhrille voidaan myöntää jatkuva oleskelulupa ilman yhteistyövaatimusta silloin, kun tämä on erityisen haavoittuvassa asemassa. Lainmuutos perustuu EU:n ns. uhridirektiiviin (2003/81/EY), jonka tarkoituksena on torjua epäsäännöllistä maahanmuuttoa. Toistaiseksi on myönnetty vain yksi (jatkuva) oleskelulupa ja yksi harkinta-aika.

Ongelmia lainsäädännössä ja uhrien tunnistamisessa

Lakiuudistukset rikoslakiin, ulkomaalaislakiin ja kotouttamislakiin ovat merkittävästi edistäneet Suomen ihmiskaupan vastaista toimintaa. Ulkomaalaislakiin tehdyn muutoksen keskeisin heikkous liittyy rikostorjunnallisten tavoitteiden painottamiseen; uhrien (ihmis)oikeuksien suojelu nähdään tarpeellisena lähtökohtaisesti vain silloin, kun siitä on hyötyä rikostutkinnassa ja tekijöiden syytteeseen asettamisessa. Yhteistyökyvyttömät tai -haluttomat ihmiskaupan uhrit saattavat jäädä myös kotouttamislakiuudistuksen luoman auttamisjärjestelmän ulottumattomiin ja hyväksikäytön kierteeseen.

Toisaalta oleskelulupa on sidottu ihmiskaupassa uhriutumiseen, jolloin myös auttamisjärjestelmän toiminta hankaloituu ja suuri osa vakavaakin väkivaltaa ja hyväksikäyttöä kohdanneista muiden rikosten uhreista jää avun ulkopuolelle. Monien käytännön ongelmien vuoksi joudutaan todennäköisesti vielä uudelleen arvioimaan, oliko auttamis- ja oleskeluoikeusjärjestelmien rajaaminen vain ihmiskaupan uhreihin perusteltu ratkaisu.

Suurin käytännön haaste on ihmiskaupan uhrien tunnistaminen. Haaste liittyy ainakin siihen, ettei ihmiskaupassa uhriutumisesta vielä ole yhtenäistä käsitystä; eri toimijat linjaavat ihmiskaupan, parituksen, työsyrjinnän ja laittoman maahantulon järjestämisen suhdetta hyvin eri tavoin. Auttamisjärjestelmään ohjataan lähtökohtaisesti vain ihmiskaupan uhreiksi epäillyt. Oikeuksien ja oikeusturvan toteutumisen kannalta on siksi ratkaisevaa, määritelläänkö henkilö ihmiskaupan uhriksi vai parituksen, työsyrjinnän tai laittoman maahantulon järjestämisen kohteeksi. Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että auttamisjärjestelmään ohjaudutaan useammin pakkotyön tyyppisistä tilanteista, vaikka seksuaalisen hyväksikäytön arvioidaan olevan yleismaailmallisesti ihmiskaupan tavallisin muoto.

Tunnistamiskysymys liittyy myös siihen, miten tuomioistuimet ratkaisukäytännössään linjaavat ihmiskaupan suhdetta paritukseen, työsyrjintään ja laittoman maahantulon järjestämiseen. Suomen toistaiseksi ainoassa ihmiskauppatapauksessa tuomioistuimet ottivat kantaa ihmiskaupan ja parituksen välisiin rajanvetoihin. Tapauksessa oli kysymys nuoren virolaisen naisen saattamisesta prostituutioon tavalla, jonka katsottiin täyttävän ihmiskaupan tunnusmerkistön. Muiden asianomistajien osalta vastaajien arvioitiin syyllistyneen törkeään paritukseen, vaikka myös joitakin muita asianomistajia ja heidän omaisiaan oli uhattu väkivallalla, heidän liikkumisvapauttaan oli huomattavasti rajoitettu ja heidät oli ns. "sakkojen" määräämisellä ja yksipuolisilla "viikkomaksujen" korotuksilla saatettu velkasuhteeseen. Yhtä asianomistajaa oli väkivallalla uhaten estetty lopettamasta prostituutiossa.

Ensimmäisen ihmiskauppatapauksen perusteella näyttää siltä, että vain hyvin ilmeiset uhrit kykenevät täyttämään tuomioistuinten tulkinnallaan asettamat vaatimukset. Tulkinta korostaa asianomistajien alkuperäistä vapaaehtoisuutta eikä anna riittävästi painoarvoa niille olosuhteille, joissa asianomistajat seksuaalipalveluja myivät. Tulkinta ei myöskään ota huomioon ihmiskaupan taustalla vaikuttavia yksilöllisiä ja yhteiskunnallisia tekijöitä. Rajoittavan tulkinnan seurauksena suuri osa mahdollisista ihmiskaupan uhreista saattaa jäädä tunnistamatta ja ohjautumatta auttamis- ja oleskeluoikeusjärjestelmiin. Pahimmillaan tarpeettoman rajoittava ihmiskauppasäännösten tulkinta johtaa ihmiskaupan vastaisen toiminnan hiipumiseen, jos uhrit eivät ohjaudu heitä varten luotuihin järjestelmiin.

Saavutuksista huolimatta haasteita riittää

Vaikka ihmiskaupan vastainen toiminta on viime aikoina edistynyt merkittävästi, haasteita riittää edelleen. Ristiriita epäiltyjen uhrilukujen ja tunnistettujen uhrien määrän välillä on ilmeinen. Toistaiseksi vain harvat ihmiskaupan uhrit ovat hyötyneet auttamis- ja oleskeluoikeusjärjestelmistä.

Ihmiskauppatapauksia on edennyt tuomioistuimiin yllättävän vähän, vaikka kriminalisoinnit tulivat voimaan jo kolme vuotta sitten. Tuomioistuinten tiukka tulkinta ihmiskauppasäännöksistä heikentää tilannetta entisestään. Ihmiskaupan kaltaisia rikoksia (törkeä paritus, kiskonnantapainen työsyrjintä ja törkeä laittoman maahantulon järjestäminen) tutkitaan kuitenkin yhä enemmän. Tämä kertoo siitä, ettei ulkomaalaisten hyväksikäyttö ole lainkaan epätavallista. Olennaisin syy ristiriitaan lieneekin se, ettei ihmiskaupan uhreja osata edelleenkään tunnistaa.

Tunnistamisen tekee erityisen haasteelliseksi se, että Suomi on myös ihmiskaupan kauttakulkumaa. Tässä vaiheessa näyttöä tulevasta hyväksikäytöstä on usein vaikea saada. Tunnistamista vaikeuttaa lisäksi se, etteivät uhrit useinkaan kerro kokemuksistaan viranomaisille. Uhrit saattavat pelätä tekijöiden kostotoimenpiteitä tai suhtautua epäluuloisesti viranomaisiin. Epäselvyydet harkinta-ajan ja oleskeluluvan myöntämisehdoissa ja -menettelyissä sekä epätietoisuus tulevaisuudesta rikosprosessin jälkeen vähentävät uhrien halukkuutta kohdata viranomaisia. Nämä syyt johtavat siihen, ettei suuri osa mahdollisista ihmiskaupan uhreista tule koskaan viranomaisten tietoon.

Ihmiskaupan vastaista toimintaa edistäisi se, että viranomaiset ohjaisivat henkilön auttamisjärjestelmän piiriin ja myöntäisivät hänelle tarvittaessa vähintään kolmen kuukauden harkinta-ajan aina silloin, kun ihmiskaupassa uhriutumista on vähäisintäkään syytä epäillä. Tässä vaiheessa tunnistamiskynnyksen tulisi olla mahdollisimman matala, jotta hyväksikäytön kierre saataisiin katkaistua ja toimet ihmiskaupasta epäiltyjä vastaan käynnistyisivät. Koska harkinta-ajan eräs keskeinen tarkoitus on ihmiskaupan uhrin tunnistaminen, voisi harkinta-ajan myöntää myös useille ihmiskaupan kaltaisten rikosten uhreille. Tällainen käytäntö edistäisi kolmannen sektorin toimijoiden työtä ja lisäisi todennäköisesti sitä kautta tunnistettujen ihmiskaupan uhrien määrää.

Poliisilla ja rajaviranomaisilla on harkinta-aikoja myöntäessään ja auttamisjärjestelmään ohjatessaan huomattava päätäntävalta. Tämän vuoksi heidän kykynsä tunnistaa ihmiskaupan uhreja on tärkeää. Näiden viranomaisten koulutukseen tulisikin suunnata voimavaroja. Myös oikeuslaitoksen koulutukseen tulisi panostaa, jotta ihmiskaupan rangaistussäännösten tulkinta noudattelisi lainsäätäjän tarkoitusta sekä kansainvälisiä ja eurooppaoikeudellisia velvoitteita.

Kirjoittaja valmistelee ihmiskaupan vastaisia strategioita käsittelevää väitöskirjaa ja toimii pysyvänä asiantuntijana työministeriön ihmiskauppatyöryhmässä.

 
Julkaistu 24.9.2007