Ritva Sahavirta

Haasteita riittää rahanpesun kriminalisoinnissa

Rikosoikeudelliset keinot ovat osoittautuneet kansainvälisesti ja kansallisesti varsin tehottomiksi ammattimaisen rahanpesun torjunnassa. Kansallisesti säännöksiä ei sovelleta kovin usein edes tavanomaiseen rikollisuuteen. Näin ollen kriminalisoinnin tavoitteet ja yhä laajenevat kansainväliset toimet rahanpesun torjumiseksi eivät vastaa niitä tuloksia, joita oikeuskäytäntö ilmentää. Tämän vuoksi myös keskustelu rahanpesun kriminalisoinnin perusteista olisi tarpeen.

Rahaa on maailmassa pesty niin kauan kuin rikoksista on voitu saada rahanpesun kohteeksi soveltuvaa omaisuutta. Merkittävä rikosoikeudellinen ongelma siitä tuli 1980-luvulla, kun varsinkin Kolumbian huumekartellit ansaitsivat rikoshistorian suurimpia voittoja huumekaupalla Yhdysvalloissa. Kun järjestäytyneesti toimivien huumekauppiaiden rikosvastuuseen saattaminen oli katutason toimijoita lukuun ottamatta näytöllisesti vaikeaa, ongelma pyrittiin ratkaisemaan puuttumalla toiminnasta saadun rikoshyödyn käyttämiseen. Tavoitteena oli eristää rikoksentekijät laillisesta yhteiskunnasta estämällä rikoksella saadun omaisuuden kaikki hyödyntäminen. Tekijän motiivin rikoksen tekemiseen uskottiin ainakin vähenevän, jos hän ei pysty hyötymään teostaan. Rahanpesemisellä tarkoitetaan näin ollen sellaiseen rikoksella saatuun taloudelliseen hyötyyn ryhtymistä, joka antaa rikoksentekijälle mahdollisuuden käyttää rikoshyötyä haluamallaan tavalla.

Kansainväliset sopimukset keinona

Rikoksella saadun hyödyn tuomitseminen valtiolle menetetyksi ei kuitenkin useissa maissa ollut mahdollista, jos omaisuus oli siirtynyt esirikoksen tekijältä edelleen. Tämä johtui siitä, että useat oikeusjärjestykset tunsivat ainoastaan esinekonfiskaation, joka voidaan kohdistaa vain rikoksen kohteena olleeseen omaisuuteen. Kun konfiskaation määräämisen edellytyksenä lisäksi oli yleensä laissa rangaistavaksi säädetty teko, rahanpesemisen säätämistä rangaistavaksi pidettiin välttämättömänä. Yhdysvalloissa ensimmäinen rahanpesua koskeva rangaistussäännös säädettiin vuonna 1986.

Koska järjestäytyneet huumekartellit siirsivät huumausainekaupan huomattavat voitot rahoitusjärjestelmän avulla eri puolille maailmaa, varojen konfiskoiminen ei ollut mahdollista ainoastaan Yhdysvaltain viranomaisten kansallisin toimin. Järjestäytyneen rikollisuuden rahavirtojen paljastamiseen ja tyrehdyttämiseen tarvittiin kaikkien maailman maiden apua. Koska järjestäytyneestä rikollisuudesta aiheutuvat haitat olivat tuttuja muuallakin, Wienissä solmittiin vuonna 1988 Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimus laitonta huumausaineiden ja psykotrooppisten aineiden kauppaa vastaan. Siinä sovittiin ensimmäisen kerran myös ylikansallisesta rahanpesemisen rikosoikeudellisesta torjunnasta, joka koski kuitenkin vain huumausainekaupasta saatua hyötyä. Vuonna 1990 Strasbourgissa tehdyssä Euroopan neuvoston yleissopimuksessa, joka koski rikoksen tuottaman hyödyn rahanpesua, etsintää, takavarikkoa ja menetetyksi tuomitsemista, suositeltiin jo rahanpesua koskevan rangaistussäännöksen soveltamisalan ulottamista kaikkiin rikoksiin. Euroopan unionin rahanpesudirektiivit vastaavat rahanpesun määritelmän osalta näitä sopimuksia.

Suomen vuonna 1994 voimaan tulleet rahanpesua koskeneet rangaistussäännökset säädettiin, jotta lainsäädäntömme täyttäisi kansainvälisissä instrumenteissa asetetut ehdottomat vaatimukset. Rahanpesun kriminalisoimista ei sinänsä pidetty Suomessa tarpeellisena, koska voimassa olevien konfiskaatiosäännösten katsottiin mahdollistavan rikoshyödyn tuomitsemisen valtiolle myös silloin, kun omaisuus on siirtynyt pois esirikoksen tekijän varallisuuspiiristä.

Suomessa malli kätkemisrikoksista

Rahanpesua koskeneet rangaistussäännökset lisättiin vuonna 1994 voimaan tulleella lailla muiden Pohjoismaiden mallin mukaisesti kätkemisrikosta koskevaan rangaistussäännökseen (RL 32:1.2), koska rahanpesua pidettiin luonteeltaan rikoksen suosimista ja varastetun tavaran kätkemistä muistuttavana jälkikäteisenä osallisuutena esirikokseen. Tämän perusratkaisun oikeudelliset vaikutukset pysyivät kuitenkin samoina, vaikka rahanpesua koskevat rangaistussäännökset vuonna 2003 erotettiin kätkemisrikossäännöksistä ja siirrettiin uusiin rikoslain 32 luvun 6-10 §:ään. Näin ollen esirikoksen tekijää ei itsenäisten rahanpesusäännösten perusteella edelleenkään voida tuomita rahanpesusta ja rikoksen yksiköimisessä sekä esirikoksen konkretisoinnissa noudatetaan kätkemisrikosten yhteydessä muodostunutta oikeuskäytäntöä.

Suomessa rahanpesun tunnusmerkistön täyttää esimerkiksi menettely, jossa tekijä ottaa vastaan pankkitililleen huumausainerikoksella hankittuja varoja ja palauttaa varoja myöhemmin pienemmissä erissä esirikoksentekijälle (KKO 2006:39). Rangaistavuus edellyttää, että rahanpesijä on tietoinen siitä, että varat on saatu rikoksella ja että hänen toimintansa tarkoituksena on peittää varojen alkuperä taikka salata omaisuuden sijainti, oikea omistaja tai luonne rikoshyötynä. Rahanpesuna tulee arvioitavaksi myös tarkoitus- tai seuraustunnusmerkin täyttyessä verorikosten tuottaman hyödyn vastaanottaminen ja muuntaminen hankkimalla varoilla esimerkiksi osamaksukaupalla ajoneuvoja esirikoksentekijän käyttöön (KKO 2007:67).

Tyypillisenä rahanpesijänä on Suomessa pidetty esirikokseen osallistumatonta henkilöä, joka näennäisesti omistaa rikoshyödyllä hankittua omaisuutta tai lakimiesammatin harjoittajaa, joka laatii vääränsisältöisiä asiakirjoja rikoshyödyn alkuperän peittämiseksi tai neuvoo esirikoksentekijää ns. veroparatiisiyhtiöiden käyttämisessä. Suomalainen oikeuskäytäntö tosiasiallisesti profiloi rahanpesijän kuitenkin lähinnä esirikoksen tekijän lähipiiriin kuuluvaksi, joka ryhtyy varsin vaatimattomaan rikoshyötyyn kuljettamalla sitä fyysisesti ulkomaille tai kätkemällä muutoin.

Rahanpesujuttuja käsitellään alioikeuksissa vuosittain vain alle kymmenen. Vuonna 2005 tuomioistuimet ratkaisivat ainoastaan neljä rahanpesuksi tilastoitua juttua. Vaikka tilastot eivät annakaan täysin luotettavaa kuvaa juttujen määrästä, niiden kokonaismäärä pysynee kuitenkin varsin pienenä. Yhdysvaltoja ja Italiaa lukuun ottamatta tilanne on sama myös kansainvälisesti. Vaikka rahanpesua on kuvattu rikokseksi, joka uhkaa kansainvälisen rahoitusjärjestelmän lisäksi koko länsimaista demokraattista yhteiskuntajärjestystä, ammattimaisia laajoihin rahanpesujärjestelyihin osallistuneita rahanpesijöitä saadaan harvoin oikeuden eteen. Suomessa käsitellyt harvat rahanpesujutut ovat olleet kansallisia ja niiden rajat ylittävä merkitys on ollut yhtä vaatimaton kuin niillä saatu hyötykin. Kansainvälistä tai kansallista tutkimusta siitä, miksi näin on, ei tiettävästi ole.

Rikosoikeudelliset keinot tehottomia

Kansainvälisesti ongelmaa on pyritty ratkaisemaan vaatimalla yhä kattavampia ja harmonisoidumpia rangaistussäännöksiä, ankarampia rangaistuksia, kansainvälisen oikeudellisen yhteistyön tehostamista sekä viranomaisten toimivaltuuksien laajentamista. Tämä on kansallisesti merkinnyt mm. sitä, että Suomen rikoslakiin jouduttiin ottamaan salahanketta törkeään rahanpesuun koskeva rangaistussäännös (RL 32:8), vaikka pelkästä rikoksesta sopimisesta ei pääsääntöisesti ole Suomessa katsottu voitavan rangaista. Rangaistavaa on kuitenkin vain sellaiseen salahankkeeseen osallistuminen, joka kohdistuu lahjuksen antamisella, lahjuksen ottamisella, Euroopan yhteisöjen varoihin kohdistuvalla törkeällä veropetoksella tai törkeällä avustuspetoksella saatuun rikoshyötyyn.

Rahanpesemisen kansainväliseen torjuntaan kuuluva kansallinen rahanpesun kriminalisointivelvoite on hyvä esimerkki siitä, miten vaikeaa rikosoikeudellisin keinoin on torjua rajat ylittävää rikollisuutta. Tämä saattaa johtua siitä, että ammattimaisesti tehtyä rahanpesua on lähes mahdotonta selvittää, koska rikoshyötyä sisältävät liiketoimet vaikuttavat ulkopuolisesta tarkkailijasta laillisilta ja niiden tunnistaminen laittomiksi vaatii sellaista tietoa, joka nimenomaan halutaan salata. Järjestäytynyt rikollisuus on myös rakenteeltaan ilmeisesti vähemmän organisoitua ja ylikansallista kuin mitä aikaisemmin on oletettu. Lisäksi rikollisjärjestöjen ylätasolla toimivien syyllistyminen rahanpesuun on yleensä yhtä vaikea näyttää rikosoikeudellisesti kuin heidän syyllistymisensä esirikokseenkin. Rahanpesun tunnistamista vaikeuttaa myös se, että kansainvälisissä rahavirroissa on runsaasti varoja, joiden alkuperä näyttää epäilyttävältä, mutta jotka tosiasiassa ovat ns. pääomapakoa, joka ei yleensä ole rangaistavaa.

Rahanpesun kriminalisointi ei näytä olevan myöskään tehokas kansallisen tavanomaisen rikollisuuden torjunnassa. Suomessa tämä voi johtua siitä, että rikoshyöty pyritään konfiskoimaan jo esirikoksen perusteella. Syynä voi olla myös se, että rahanpesua koskevien rangaistussäännösten soveltamisalasta on rajattu pois esirikokseen osalliset, jotka ainakin tavanomaisessa rikollisuudessa ilmeisesti itse huolehtivat rikoshyödyn kätkemisestä. Myös näytön hankkiminen esirikoksen ja rahanpesun kohteena olevan omaisuuden välisestä suhteesta on vaikeaa, erityisesti silloin kun rahaa siirretään pankkijärjestelmässä.

Kirjoittaja on valtionsyyttäjä, joka valmistelee rahanpesua käsittelevää väitöskirjaa.

 
Julkaistu 24.9.2007