Johan Bäckman

Venäjän järjestäytynyt rikollisuus ja Suomi

Uhkakuville ei löytynyt vastineita todellisuudessa.

Turvallisuuspoliittinen keskustelu sai uuden sisällön 1990-luvun alussa. Syynä oli yhtäältä Neuvostoliiton hajoaminen uusiksi itsenäisiksi valtioiksi, toisaalta eurooppalainen integraatiokehitys. Suomessa erityisenä huolen aiheena oli lisäksi poikkeuksellisen vaaralliseksi koettu rikollisuus, jonka pelättiin leviävän Venäjältä Suomeen. Tässä mielessä hyvin havainnollinen oli Helsingin Sanomien 1.11.1993 otsikko "Itämafia hamuaa otetta Suomen valtakoneistosta". Tämä otsikko on eräs lähtökohta tutkimukselleni, jossa käsittelen Venäjän ja Viron järjestäytynyttä rikollisuutta koskevaa uhkakuvaa, ja viholliskuvaa, suomalaisessa, virolaisessa ja venäläisessä kulttuurisessa kehyksessä.

Kokosin tutkimukseni aineiston haastattelemalla poliisiviranomaisia ja eräitä muita asiantuntijoita Suomessa, Venäjällä ja Virossa. Tutkimukseni aineisto koostuu 151 teemahaastattelusta. Muita lähteitä ovat poliisin ja tuomioistuinlaitoksen toimintaa koskevat eri maiden tilastot, rikosilmoitustiedot, tuomioistuinten asiakirjat, poliisiviranomaisten erillisraportit, rikostiedustelutieto, tieteellinen tutkimuskirjallisuus, uutistietokannat ja populaari tietokirjallisuus.

Tutkimusongelmani oli, mitä uhkakuvat ovat, ja kuinka relevantteja ne ovat. Mistä uhkakuvat syntyvät ja miksi ne ovat olemassa?

Uhkakuva itämafiasta liioiteltu

Suomalainen viholliskuva itämafiasta maalattiin kolmena aaltona. Ensimmäisessä vaiheessa, 1990-luvun alussa, pelättiin pakolaisten ja ammattirikollisten vyöryä Suomeen. Tämä uhkakuva todettiin liioitelluksi, ja se korvautui uudella uhkakuvalla, jossa itämafian väitettiin soluttautuvan suomalaiseen talouselämään ja hallintoon. Kun tämänkään uhkakuva ei näyttänyt toteutumisen merkkejä, vuosituhannen vaihteessa esiteltiin kolmannen vaiheen uhkakuva, eli väite siitä, että järjestäytynyt rikollisuus Suomessa on ulkomailta johdettua.

Tutkimukseni mukaan näillä uhkakuvilla ei ollut vastineita todellisuudessa. Esimerkiksi Suomeen entisen Neuvostoliiton alueelta tulleiden turvapaikanhakijoiden määrä oli vähäinen ja miljoonien ihmisten muuttoliike suuntautui Venäjälle eikä sieltä ulos.

Kokoamani tapaukset paritusrikollisuudesta, autovarkausrikollisuudesta ja huumerikollisuudesta osoittavat, että nämä rikollisuuden osa-alueet olivat Suomessa valtaosin suomalaisjohtoisia siten, että virolaisilla on tärkeitä avustavia tehtäviä. Erityisen merkillepantavaa on se, että Venäjällä ja venäläisillä ei näyttänyt olevan vaikutusta henki- tai väkivaltarikoksiin tai rahanpesurikoksiin Suomessa. Yleisesti ottaen Venäjän ja venäläisten vaikutus Suomen rikollisuustilanteeseen on vähäinen. Tämä on sikäli erikoista, että maassamme on vuosittain vieraillut satoja tuhansia venäläisiä ihmisiä ja ajoneuvoja.

Niin sanotusta Venäjän mafiasta on esitetty hyvin ristiriitaisia tietoja. Esimerkiksi syyskuussa 1992 kansainvälisen rikospoliisijärjestö Interpolin pääsihteeri Raymond Kendall vieraili Suomessa. Kun häneltä kysyttiin, onko Venäjän mafia vakava uhka, Kendall sanoi, että Venäjän mafiaa ei ole olemassa. Toisaalta kun samoihin aikoihin eräässä kyselytutkimuksessa venäläisiltä tiedusteltiin, kuka heidän maataan hallitsee, 33 prosenttia ilmoitti, että valta on mafialla.

Pelko liittyi eniten turvallisuuspoliittisen keskusteluun

On siis kysyttävä, mistä uhkakuvat syntyvät, kun niiden lähtökohdat ovat ristiriitaisia. Tässä on olennaista erottaa toisistaan kaksi käsitettä: yhtäältä uhkakuva ja toisaalta viholliskuva. Uhkakuva on julkisesti esitetty ja virallisesti hyväksytty väite ulkoisesta tai sisäisestä ilmiöstä, jonka väitetään aiheuttavan merkittävää vaaraa omalle yhteiskunnalle, sen instituutioille ja yksilöille. Viholliskuva on useimmiten poikkeustilanteissa vahvistettu kuva vihollisryhmän epäinhimillisyydestä ja pahuudesta.

Vaikka uhkakuvissa on viholliskuvan piirteitä, uhkakuvista usein puuttuu viholliskuvan keskeinen elementti eli sen kaksijakoinen luonne. Siksi kaikki uhkakuvat eivät ole viholliskuvia, vaikka useimmat viholliskuvat ovatkin uhkakuvia.

Suomalainen ja yleisesti ns. angloamerikkalainen Venäjän tutkimus on ollut ja on edelleenkin hyvin pitkälle erilaista Venäjän ongelmien – erityisesti poikkeavuuden – tutkimusta ja korostamista.

Tutkimukseni mukaan suomalaisessa uhkakuvapolitiikassa ilmeni kaksi rinnakkaista itämafiaan liittyvää määrittelyprosessia. Yhtäältä viranomaiset määrittelivät väitetyn itämafian soluttautumisen suomalaiseen yhteiskuntaan merkittäväksi turvallisuusongelmaksi ja vaativat ratkaisuksi nopeita toimia. Kuitenkin samaan aikaan sekä viranomaisten että median ja myös poliisin piirissä kritisoitiin näitä uhkakuvia liioitelluiksi ja väitettiin, että ne johtavat venäläisvastaisuuden uuteen nousuun suuren yleisön keskuudessa. Toisin sanoen myös suomalaisten venäläisvastaisuus määriteltiin sosiaaliseksi ongelmaksi samalla, kun keskusteluun venäläisten rikollisuudesta liittyi moraalipaniikin piirteitä.

Suomalaisten venäläisvastaisuus on usein esillä julkisessa keskustelussa ja tutkimuksessa. Tutkimukseni mukaan suomalainen itärikollisuuden pelko liittyy enemmän sekä venäläiseen että angloamerikkalaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun kuin perinteiseen suomalaiseen asenneilmastoon.

Venäläisviha on silti olennainen elementti niin yleiseurooppalaisessa, ruotsalaisessa kuin itsenäisyyden alkuvuosikymmenien suomalaisessakin poliittisessa kulttuurissa, joka on jättänyt jälkensä myös omaan aikaamme. Historiallisessa katsantokannassa huomio kiinnittyy läntisen katolilaisuuden ja itäisen ortodoksisen kirkon välisiin voimakkaisiin jännitteisiin keskiajalla sekä sittemmin ruotsalaisen suurvaltapolitiikan tarpeisiin kilpailussa Venäjän kanssa. Käyttämieni lähteiden perusteella nykyaikainen suomalainen venäläisviha osoittautuu jokseenkin epäsystemaattiseksi ja tilannesidonnaiseksi, eikä sitä voi pitää poliittisena ohjelmana.

Mielestäni on perusteltua väittää, että järjestäytyneen rikollisuuden laajuutta ja merkitystä venäläisessä yhteiskunnassa on liioiteltu. Taustalla on monia tekijöitä, joista osa on kulttuurisia, osa poliittisia ja osa taloudellisia. Ne liittyvät niin venäläiseen, angloamerikkalaiseen kuin suomalaiseenkin poliittiseen kulttuuriin.

Järjestäytyneen rikollisuuden väitettyä läsnäoloa koko venäläisessä yhteiskunnassa koskevia kertomuksia ei uusinna vain angloamerikkalainen tiedonvälitys, vaan erittäin suuressa määrin Venäjän oma joukkotiedotus, tutkimus sekä yleinen yhteiskuntapoliittinen keskustelu, joissa edelleenkin sovelletaan luonteeltaan poikkeuksellisen laajaa rikollisuuskuvaa.

Järjestäytynyt rikollisuus ongelmallinen käsite

Niin sanottu järjestäytynyt rikollisuus on käsitteenä tutkimukseni keskeinen ongelma. Suurin järjestäytyneen rikollisuuden käsitteen ongelma on poikkeuksellinen ja uudenlainen osallisuuskäsite, jonka perusteella varsinaisista rikoksista hyvinkin etäällä olevat ihmiset voivat joutua vastuuseen teoista, joihin heillä on ollut hyvin vähäinen mahdollisuus vaikuttaa. Suomessakin väitetyt yhteydet järjestäytyneeseen rikollisuuteen ovat johtaneet moniin inhimillisiin tragedioihin, joissa syyttömät ovat joutuneet viranomaisten usein kohtuuttomien poikkeustoimien kohteiksi.

Pidän tutkimukseni olennaisena huomiona sitä, että rikollisuuden syitä ja ilmenemismuotoja tarkasteleva kriminologinen paradigma ei tarvitse järjestäytyneen rikollisuuden käsitettä. Käsite ei ole tieteellinen vaan poliittinen konstruktio, jonka merkitykset ja julkinen käyttö osana poliittista puhuntaa ovat tärkeä oikeussosiologinen tutkimuskohde.

Myös ns. mafian käsite on yhtä lailla ongelmallinen ja epäselvä. Kokoamieni aineistojen perusteella on syytä painottaa sitä, että sosiaalihistoriallisena ilmiönä mafia on ollut olemassa vain alkuperäisessä merkityksessään eteläitalialaisesta feodalismista lähteneenä talonpoikaisliikkeenä ja rikollisena osakulttuurina, jonka taustana oli Italian keskusvallan maanomistusreformi 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Uhkakuvat – ja myös viholliskuvat – ovat yleensä epärelevantteja. Niiden mielikuvituksellinen, jopa mielivaltainen luonne palvelee monia päämääriä, joista kaikki eivät välttämättä ole tietoisia. Onkin syytä pohtia sitä, voidaanko turvallisuuspoliittista keskustelua käydä ilman uhkakuvia, ja minkälainen käsitteellinen välineistö olisi kehitettävä korvaamaan uhkakuva-ajattelua ja estämään uhkakuvien tahattomia seuraamuksia. Ehdottaisin, että valtioneuvoston turvallisuuspoliittisen selonteon laatiminen korvattaisiin erityisillä uusia taloudellisia ja kulttuurisia yhteistyömahdollisuuksia kehittävillä instituutioilla. Lisäksi median pitäisi suhtautua paljon kriittisemmin eri viranomaisten uhkakuvalausuntoihin.

Kirjoitus perustuu VTT Johan Bäckmanin lectio praecursoriaan väitöstilaisuudessa kesäkuussa.

 
Julkaistu 28.9.2006