Hannu Takala

Tampereen nollatoleranssi ja ongelmien siirtyminen

Uskomuksia purkamassa II.

Tampereen nollatoleranssikokeilun 1999-2000 tulokseksi on Timo Koranderin ja Seppo Soine-Rajanummen toimittaman arviointitutkimuksen ja erityisesti Koranderin ja Anne Vanhalan 2003 artikkelin pohjalta tiivistynyt "keskusta rauhoittui, mutta ongelmat siirtyivät muualle tai piiloutuivat".

Displacement-ilmiön mahdollisuus on keskeinen osa tilannetorjunnan teoriaa. Se voi tarkoittaa ehkäistyjen rikosten siirtymistä maantieteellisesti tai ajallisesti, kohteen vaihtumista, menetelmän vaihtumista toisenlaiseen ja korvautumista muunlaisilla rikoksilla. Lisäksi on vähän erimerkityksinen kuudes korvautumisen laji: jos rikoksen tilaisuus on olemassa, hyvin todennäköisesti joku tekee rikoksen, vaikka ensimmäinen potentiaalinen tekijä saataisiin eliminoitua.

Korander ja Vanhala tarjoavat vielä uutta kategoriaa: "piiloutumista" (hidden displacement). Tässä vain sotketaan asioita. Rikosten ehkäisyhankkeisiin liittyy melkein aina ilmitulon muutoksia (yleensä todennäköisyys kasvaa), jotka on otettava huomioon, kun vaikutusten arvioinnissa käytetään tilastoituja tapauksia.

Displacementia koskeva empiria

Tietääkseni edelleenkin laajimman yhteenvedon tutkimuksista, joissa on selvitetty myös rikosten mahdollista siirtymistä, on laatinut vuonna 1994 Rene Hesseling Hollannin oikeusministeriölle. Siinä tarkasteltiin 55 rikoksentorjuntahanketta. Yhteenvedon mukaan 22 tutkimuksessa ei todettu siirtymistä ollenkaan ja kuudessa näistä todettiin hankkeen ehkäisseen rikoksia kohdealueen ulkopuolellakin. 33 tutkimusta totesi jonkinasteisen, yleensä vähäisen siirtymisen tai korvautumisen, mutta yhdessäkään ehkäistyt rikokset eivät siirtyneet täysin määrin. Hesselingin tutkimuksen jälkeen on tehty lukuisia uusia rikoksentorjuntahankkeiden arviointeja, joissa siirtymismahdollisuutta on tutkittu. Uudet hankkeet ja niitä koskevat tutkimukset vain vankentavat tulosta.

Esimerkkejä voi kartuttaa suomalaisillakin kokemuksilla: Pankkiryöstöjen jyrkkä lasku 1990-luvun alkuvuosista alle kymmenesosaan ei merkinnyt - vastoin yleistä ja edelleen elävää uskomusta - siirtymistä liikeryöstöiksi. Niidenkin määrä puolittui. Torjuntatointen suunnittelua varten oli tehty pieni tutkimus, jossa haastateltiin pankkiryöstäjiä. Nämä korostivat pankki- ja liikeryöstön merkityseroa. Liikeryöstö ei ollut heille samamerkityksinen vaihtoehto huolimatta mahdollisesti yhtä suuresta ja helpommallakin hankittavasta saaliista.

Siirtymisen todennäköisyyden on havaittu olevan yhteydessä esimerkiksi ehkäistyjen rikosten laatuun. Huumeisiin liittyvät rikokset siirtyvät todennäköisemmin kuin asuntomurrot. Tosin heroinistienkin rikoksia tutkittaessa on havaittu näiden kontrolloivan käyttäytymistään siten, että tilannetorjuntatoimet olisivat tuloksellisia.

Edellä sanottu koskee tietämystämme rikosten siirtymisestä. Kysymys on kuitenkin yleisemmästä muitakin ongelmia koskevasta havainnosta. Yksi keskeinen tilannetorjunnan teoriaa rakentanut tutkimus koskee itsemurhien vähentymistä Englannissa ja Walesissa 1958-1977. Itsemurhat vähentyivät neljänneksellä ajanjaksona, jolloin taloudellisen epävarmuuden olisi pitänyt niitä lisätä. Vähentyminen johtui siitä, että talouskaasulla tehdyt itsemurhat käytännöllisesti katsoen loppuivat, kun hiilestä valmistettu kaasu korvattiin ensin vähemmän myrkyllisellä ja sitten myrkyttömällä kaasulla. Kaasulla tehdyt itsemurhat eivät korvautuneet muilla, koska kaasu oli monessa suhteessa ylivertainen menetelmä: saatavilla joka kodissa, kivuton, yksinkertainen, ulkonäköä pilaamaton ja varmasti tappava.

Juomistakin sääntelevät voimakkaasti tilaisuustekijät: kulutus riippuu saatavuudesta; alkoholia juodaan tietyissä tilanteissa jne. Jopa se tilannetorjunnan teorian keskeinen sääntö, että rikosten tapahtuma-ajat määräytyvät yhteiskunnan normaalien laillisten toimintojen ajallis-paikallisesta rakenteesta, löytyy alkoholitutkimuksesta: aikoinaan siirryttäessä viisipäiväiseen työviikkoon, myös alkoholisoituneet pitkäaikaistyöttömät siirsivät ankaramman känninsä lauantaista perjantaihin.

Displacement vaativa tutkittava

On metodisesti vaativaa osoittaa luotettavasti jonkin hankkeen vähentäneen kohdealueen rikoksia. Yleensä tämä tarkoittaa rikosten määrän mittaamista kohteessa ennen hanketta ja sen jälkeen, ja jos todetaan rikosten vähentyneen, pitää kyetä sulkemaan muut selitykset pois. Displacementin osoittamiseksi pitää lisäksi osoittaa rikosten lisääntyneen kohteen ulkopuolella, ja tämän johtuneen siitä, että hankkeen kohdealueella ehkäistyt rikokset ovat siirtyneet sinne. Periaatteessa siirtymisen todentaminen kaksinkertaistaa rikoksentorjuntahankkeiden vaikutusten todentamisen ongelmat.

Tampereella tilanne oli rikosten siirtymismahdollisuuden arvioimiseksi erityisen epäkiitollinen. Rikostilastoja ja muuta poliisin työkirjanpitoa on käytettävä päättelyissä varoen, koska hankkeen suoranainen tarkoitus oli puuttua rikoksiin ja rikkeisiin, joihin ennen ei reagoitu. Toiseksi tilastojen mukaan keskustan ulkopuolisten asuinalueiden rauhattomuuskehitys oli alkanut jo ennen hanketta.

Ei ole varmaa tietoa siitä, missä määrin väkivalta vähentyi keskustassa. Ainoa poliisista riippumaton empiria on projektin alussa ja sen päätyttyä tehty kysely muutamien rikosten uhriksi joutumisesta ja rikosten havaitsemisesta. Väkivaltarikoksen uhriksi oli joutunut kokeilun alussa 3,4 prosenttia ja kokeilun jälkeen 1,9 prosenttia vastaajista. Uhkailtu oli alussa 11,0 prosenttia ja kokeilun jälkeen tehdyssä kyselyssä 6,8 prosenttia. Väkivaltaa nähneiden osuus ei juuri vähentynyt.

Näiden tulosten mukaan väkivallan tai sen uhriksi joutuneiden osuudet vähentyivät nelisenkymmentä prosenttia. Muutos on niin suuri, että se ei selity sillä, että kyselyjen mukaan keskustan käyttö viikonloppuöisin vähän vähentyi. Pienet tapausmäärät ja uhritutkimusten oppeja vastaamattomat kyselymuotoilut tekevät tuloksesta kuitenkin epävarman.

Kyselyissä ei tiedusteltu uhrikokemuksista keskustan ulkopuolella. Siten ei ole olemassa edes tämän vertaista empiriaa arvioida määrällisesti, miten väkivallan uhrikokemukset olisivat muuttuneet siellä.

Poliisin kirjaamista väkivaltarikoksista ja muusta poliisin tehtäväkirjanpidosta nähdään keskustan ja sen ulkopuolisten alueiden erilainen kehitys. Oheinen alkuperäisen arviointiraportin tiedoista piirretty kuvio näyttää, että poliisin rekisteröimien lievien ja vakavampien (tavallisten ja törkeiden) pahoinpitelyjen kehitys oli kokeilukautena erilainen keskustassa kuin muualla Tampereella. Rikosten kohonnut rekisteröintitodennäköisyys (ilmoitusalttiuden kasvun tai tehostuneen poliisivalvonnan vuoksi) yleensä kasvattaa lievimpien rikosten osuutta. Lievän ja tavallisen pahoinpitelyn raja on jossakin määrin tulkinnanvarainen. Sillä kuitenkin on se prosessuaalinen merkitys, että lievässä pahoinpitelyssä on mahdollisuus käyttää rangaistusmääräysmenettelyä. Noin puolet tapauksista käsitelläänkin siten. Sitä käytetään erityisesti tilanteissa, joissa poliisi voi välittömästi puuttua tapahtuneeseen, rikos on näyttökysymyksiltään selvä ja asianomistajilla ei ole vaatimuksia. Lisääntynyt poliisivalvonta ja alentunut puuttumiskynnys lisäävät nimenomaan tällaisten tapausten rekisteröintitodennäköisyyttä.

Kokeilukautena Tampereen keskustassa poliisin tilastoimat lievät pahoinpitelyt lisääntyivät (20 %) mutta tavalliset ja törkeät vähentyivät edellisvuodesta. Muualla kummatkin lisääntyivät parin edellisen vuoden tapaan tasatahtiin. Kuviosta nähdään, että tapausmäärissä on vuotuista satunnaisvaihtelua. Kuitenkin lievien ja vakavampien pahoinpitelyjen muuttunut suhde keskustassa tukee käsitystä, että kokeilu kasvatti rekisteröinnin todennäköisyyttä ja kun tilastoitujen pahoinpitelyjen kokonaismäärä pysyi entisellään, todelliset pahoinpitelyt vähentyivät keskustassa rekisteröintitodennäköisyyden kasvun verran. Emme kuitenkaan tiedä, kuinka paljon se kasvoi.

Laskuharjoitelma kuitenkin: Jos oletetaan, että lievät pahoinpitelyt eivät todellisuudessa lisääntyneet kokeilun aikana edellisvuodesta, tilastoitujen rikosten kasvu johtuisi pelkästään kokeilun kasvattamasta rekisteröintitodennäköisyydestä. Lievissä pahoinpitelyissä se siis merkitsisi 20 prosentin ja tavallisissa ehkä noin 10 prosentin kasvua. Tuolloin keskustan pahoinpitelyt olisivat vähentyneet 15 prosenttia. Kun vajaat 40 prosenttia pahoinpitelyistä Tampereella ajoittuu viikonvaihdeöihin siten ja ovat luonteeltaan sellaisia, että kokeilu olisi saattanut niihin vaikuttaa, pahoinpitelykokemusten voisi odottaa vähentyneen uhrikyselyssä kolmanneksella.

Keskustan ulkopuolella jatkui väkivaltarikosten kasvukehitys, tilastojen mukaan hieman voimistuneena. Rekisteröintitodennäköisyys kasvoi todennäköisesti myös keskustan ulkopuolella: kohta projektin alettua poliisipartiointia lisättiin ensin yhdellä asuinalueella, sittemmin myös muilla; ihmiset, joiden mielestä valvontaresurssit olisi tullut suunnata rauhattomille asuinalueille, varmasti ilmoittivat kokemastaan ja näkemästään hanakammin; poliisin on puuttumiskynnyksessä noudatettava vissiä alueellista tasapuolisuutta jne.

Jos jatketaan laskuharjoitelmaa, 15 prosentin lasku noin 300 keskustan tilastoidusta pahoinpitelystä merkitsisi 45 ehkäistyä rikosta, jotka periaatteessa voisivat siirtyä muualle. Jos kuitenkin keskustan ulkopuolella olisi jatkunut samanlainen noin 10 prosentin kasvu kuin edellisenä vuonna, siirtyneitä rikoksia ei juuri mahtuisi kokeilukauden lukuihin. Oletettaessa että kasvun olisi pitänyt olla lievempi, esimerkiksi kahden edellisen vuoden keskiarvon mukainen, silloinkin vain vähemmistö ehkäistyistä rikoksista olisi voinut siirtyä. Lisäksi joudutaan olettamaan, että kokeilukautena pahoinpitelyjen rekisteröintitodennäköisyys ei olisi ollenkaan kasvanut keskustan ulkopuolella.

Displacement ja järjestyshäiriöt

Edellä sanottu koskee rikoksia. Järjestyshäiriöiden siirtymisessä puhuttaessa törmätään periaatteelliseen ongelmaan, jota en tiedä juuri käsitellyn. Järjestyshäiriöissä on aina kysymys siitä, että jokin määritellään häiritseväksi käyttäytymiseksi suhteessa jossakin tilanteessa tai ympäristössä vallitseviin käyttäytymisodotuksiin. Nämä käyttäytymisodotukset vaihtelevat tilan ja tilanteen mukaan. Käyttäytyminen, joka on häiriöksi kirkossa, ei ole sitä pubissa. Siksi järjestyshäiriöiden siirtymisestä on oikeastaan oikeutettua puhua vain, jos kysymys on samanlaisesta tilanteesta tai ympäristöstä. Rikoksista järjestyshäiriöt eroavat lisäksi siinä, että käsitteellisesti järjestyshäiriö ei voi piiloutua.

Järjestyshäiriö on hankala mitattava. Poliisin häiriötehtävä ei esimerkiksi kerro, kuinka monen häiritsevästä käyttäytymisestä on kysymys. Siten häiritsevä julkijuopottelu voi vähentyä mutta häiriötehtävät lisääntyä pelkästään hajotettaessa iso juopotteleva joukko pienempiin ryhmiin.

Nuorten juopottelu epäilemättä siirtyi keskustasta esimerkiksi esikaupunkien puistoihin ja ostoskeskuksiin. Asuinalueilla pienetkin pussikaljaryhmät, varsinkin jos sellaisia ei ennen ollut, koetaan häiritseviksi - häiritsevämmiksi kuin kadulla laajat juopottelevat nuorisojoukot öisessä liikekeskustassa. Näyttää kiistattomalta, että keskustaa rauhoitettiin sillä tavoin ulkopuolisten alueiden kustannuksella, että jälkimmäisillä jouduttiin kärsimään lisääntyneistä järjestyshäiriöistä. Empiria käsityksen tueksi on kuitenkin niukkaa ja sen mukaan muutos olisi hyvin vaatimaton: keskustan ulkopuoliset poliisin ulkohäiriötehtävät lisääntyivät kokeilukautena vain 10 prosenttia edellisvuodesta. Tässä kasvussa lienee osittain sekä jo aikaisemmin alkanutta asuinalueiden rauhattomuuskehitystä että lisääntynyttä ilmoitushalukkuutta. Verrattuna ilmeisen näyttävään järjestysongelmien vähentymiseen keskustassa sen ulkopuolelle syntyneet uudet järjestyshäiriöt vaikuttavat vähäisiltä.

Tulos "keskusta rauhoitettiin, mutta ongelmat siirtyivät" olisi sensaatio, ensimmäinen rikoksentorjuntahanke, jossa displacement olisi totaalista. Siirtymisen todentaminen vaatisi siksi vankkaa näyttöä. Tampereen nollatoleranssikokeilusta ei toistaiseksi ole olemassa eikä asetelman epäkiitollisuuden vuoksi todennäköisesti tulevaisuudessakaan esitettävissä empiriaa, joka osoittaisi keskustassa ehkäistyn väkivallan siirtyneen keskustan ulkopuolelle. Poliisitilastoja tarkasteltaessa päinvastoin näyttää epätodennäköiseltä, että edes merkittävä osa ehkäistystä väkivallasta olisi siirtynyt.

Kuvio 1. Poliisin tilastoimat lievät ja tätät vakavammat pahoinpitelyt Tampereen keskustassa ja muualla Tampereella nollatoleranssikokeilun kautena (s99-k00) ja kuuten aedellisenä vuotena.

Korander Timo ja Seppo Soine-Rajanummi (toim.) Kahekselta Koskarille - samantien sakot. Poliisiammattikorkeakoulun tutkimuksia 13/2002.

Korander Timo ja Vanhala Anna. Arviointitutkimus nuorten humalakäyttäytymisen ehkäisystä ja rikosten tilannetorjunnan rajallisuudesta. Oikeus 3/2003.

Town Stephen. Crime Displacement. The perception, problems, evidence and supporting theory. Kirjoittaja on rikoksentorjuntaneuvoston pääsihteeri.

 
Julkaistu 23.7.2014