Matti Laine

Entä jos se ei toimikaan...

Juuri kun olimme oppineet, mitä tarkoitetaan ns. what works -ajattelulla (mikä toimii rikollisten kuntouttamisessa), meille esiteltiin uusi termi. Nyt puhutaan evidence-based -toiminnasta eli sellaisista menetelmistä, joiden toimivuudesta on olemassa evidenssiä eli tieteellistä todistusaineistoa.

Kun asiat kulkevat maasta toiseen ja tasolta toiselle ne usein yksinkertaistuvat ja vulgarisoituvat. Kun jossain esitetään, että jollain kognitiivis-behavioraalisella menetelmällä on saavutettu erään vankiryhmän kohdalla kohtalaisia tuloksia uusimisriskin kohteen, pian asia esitetään niin, että vain nämä menetelmät toimivat. Samalla unohdetaan tutkimukset, joissa on esitetty, että aivan toisenlaisetkin menetelmät, kuten terapeuttiset yhteisöt ja ammatillinen työtoiminta saavat tuloksia aikaan (Petersilia 2004). Uushoitoideologian piirissä on myös ajatuksia, jotka selkeästi aliarvioivat tai jopa hylkäävät kriminologiatieteen tähänastiset saavutukset. Ikään kuin tiedetraditiossa voisimme lähteä nollapisteestä.

Yhä laajemmin tieteellisessä kriminologisessa keskustelussa kyseenalaistetaan liian yksinkertaistettuja malleja. Criminology & Public Policy lehdessä (Wilson & Davis 2006) on esitelty New Yorkin osavaltion Greenlight-projektia, joka oli vankilassa toteutettu kahdeksan viikon vapauteen valmentava kurssi. Se perustui pääosin samaan Reasoning and Rehabilitation -ohjelmaan (R&R), joka on perustana myös suomalaisessa cognitive skills training -ohjelmassa. Siihen sisältyi myös päihteisiin ja yhteiskunnan eri verkostoihin liittyvää ohjausta. Projektin vaikuttavuutta seurattiin koeasetelmalla, jossa oli koeryhmä (ohjelmaan osallistuneet, N 344) ja kaksi vertailuryhmää (vapautumisyksiköstä vapautuneet, N 278 ja suoraan vankilasta vapautuneet, N 113). Ryhmien samankaltaisuus oli pyritty turvaamaan mahdollisimman hyvin.

Tulokset olivat yllättäviä ja hämmentäviä. Projektiin osallistuneet vangit pärjäsivät tilastollisesti merkitsevästi huonommin niin uusintarikosten kuin ehdonalaisrikkomustenkin suhteen kuin kummankin vertailuryhmän vangit. Tähän liittyvien syiden etsintä on perinteistä: olisiko syynä huono osallistujien valinta, huono toteutus, poikkeuksien sallinta jne. Mutta voivatko nämä selittää jopa negatiivisen vaikutuksen? Tuodaan myös esiin se, miten lyhyet, suurelle vankijoukolle toteutettavat ohjelmat ovat poliitikkojen ja virkamiesten silmissä houkuttelevia, koska ne ovat yksinkertaisesti halvempia kuin voimakkaampi panostus jälkihuoltoon. Kun jälkihuoltotarpeisiin ei vastata, ohjelmaan osallistuminen voi aiheuttaa negatiivisen efektin.

xxx

Keskustelussa esitetään (Marlowe 2006) myös mahdollisuus, että väitteet uuden hoitoideologian mallien toimivuudesta eivät kaikilta osin kestä tieteellistä tarkastelua. Viimeaikaiset määrälliset tutkimukset ja meta-arvioinnit (Wilson ym. 2005; Lipsey ym. 2001) viittaavat siihen, että R&R-ohjelman positiiviset vaikutukset olisivat hyvin pieniä eivätkä tilastollisesti merkitseviä. Tulokset toki paranevat, jos on toimittu niin, että meta-arvioinneista jätetään pois kokonaan negatiivisia tuloksia aiheuttaneet ohjelmat ja tutkimukset.

Oleellinen asia on tutkimusasetelmaan liittyvät seikat. Miten tulisi mitata mahdollista muutosta ja evaluoida vaikuttamiseen pyrkivän ohjelman tuloksia? Asiasta on esitetty hyvinkin perusteellisia pohdintoja ja ohjeita (esim. Aaltonen 1985), mutta jopa klassisen koeasetelman peruslähtökohtia rikotaan sumeilematta varsin usein. Voidaan jopa kysyä, sopiiko koeryhmä-vertailuryhmämalli kaikenlaisen käyttäytymisen tai muutoksen mittaamiseen.

Kun klassista koeasetelmaa kuitenkin käytetään, ainakin tietyt perusvaatimukset on täytettävä. Kun tutkitaan vankeihin kohdistuvia interventioita, ei koeryhmää voida verrata yleiseen vankipopulaatioon. Lähes poikkeuksetta koeryhmä on erityisen valikoitunut, motivoitunut ryhmä, usein vankipopulaation eliittiä. Ongelmana voi myös olla koekuolleisuus. Varsin usein törmää tutkimusasetelmissa tilanteeseen, jossa intervention aloittaneista usea keskeyttää, ja tällöin ohjelman loppuun suorittaneita verrataan vertailuryhmään. Näin tehtiin aikanaan esimerkiksi Ruotsissa, kun arvioitiin Österåkerin vankilan päihdekuntoutusyksikön toimintaa, mikä herätti tiedeyhteisön taholta voimakkaan kritiikin ja keskustelun. Jos koeryhmästä poistetaan keskeyttäneet, sama tulee tehdä myös vertailuryhmän kohdalla eli sieltä tulee karsia myös "vähemmän motivoitunutta ainesta". Kun tämä tehtiin jälkikäteen kanadalaiseen tutkimukseen, jossa arvioitiin cognitive skills -ohjelmaa, hävisi ohjelman uusintarikollisuusvaikutus käytännössä kokonaan (Matthews & Pitts 2000).

Koe- ja vertailuryhmien muodostaminen on suuri ja vaikea kysymys. Pystytäänkö niitä sittenkään riittävästi samankaltaistamaan? Virheellisen asetelman voi tuottaa myös tilanne, jossa koeryhmä osallistuu aktiviteetteihin, mutta vertailuryhmä on passiivisena. Pelkkä huomion kohteena oleminen (placebo-efekti) ja toiminnallisuus voi sinänsä aiheuttaa muutoksia joidenkin mittareiden tuloksiin, ilman että tuo vaikutus johtuisi toimivasta ohjelmasta. Vertailuryhmälle tulisi siten järjestää "placebo-toimintaa", ja vielä siten että vangit ja henkilökunta eivät tiedä, kumpi on kumpaa. Tämä saattaa olla käytännössä mahdotonta. On myös vaadittu, että koeryhmään kuuluvat vangit tulisi aina valita satunnaisesti, ei vapaaehtoisen halukkuuden mukaan. Jälkimmäinen vaihtoehto vääristää aina tilanteen. Seiter ja Kadela (2003) joutuivat selvityksessään toteamaan, että vain kaksi vankilaohjelmiin liittyvää vaikuttavuustutkimusta saavutti tason 5 Marylandin tieteellisten menetelmien arviointiskaalassa (MSSM). Taso 5 edellyttää perusteltua ryhmien vertailtavuutta ja niiden jäsenten satunnaisvalintaa. Suuressa osassa vaikuttavuustutkimuksia ei ollut lainkaan vertailuryhmää.

xxx

Vaikea on myös kysymys mittareista. Uusintarikollisuuteen pitäisi vaikuttaa, mutta tuloksen mittaaminen ei olekaan niin yksinkertaista. Virallisten rekisterien (pidätys, tuomio yms.) käyttö on aina ongelmallista, koska ne kertovat ilmirikollisuudesta. Kriminologiset tutkimukset ovat tuoneet esiin, että vankiryhmien välillä voi olla systemaattisia eroja piilo- ja ilmirikollisuuden suhteen. Myöskään rikoksen laatu ei usein näy tällaisissa mittareissa. Aikaväli voi olla liian lyhyt (1–2 vuotta vapautumisesta) mittaamaan pidemmällä aikavälillä toteutuvia vaikutuksia. Kaiken kaikkiaan on esitetty (Matthews & Pitts 2000), että uusintarikollisuus on erittäin epäluotettava mittaamaan jonkin ohjelman toimivuutta. Vielä karkeampi ja ongelmallisempi mittari on vankilaan palaaminen. Ongelmallisena on pidetty myös Kanadan liittovaltion vankeinhoidon käyttämää menetelmää, jossa itseraportoinnin kautta mitataan asenteita ennen ja jälkeen intervention. Tällaiset esikokeelliset asetelmat eivät mahdollista kausaalisia päätelmiä. Niillä on voimakkaasti menetelmää automaattisesti suosiva vaikutus, minkä vuoksi ne on jätetty pois useista meta-arvioinneista (Marlowe 2006).

Matthews'in ja Pitts'in (2000) mukaan perinteisemmät, välilliset (intermediate) tavoitteet voisivat toimia vaihtoehtoina. Tällaisia voisivat olla mm. työpaikan tai asunnon saanti, luku- ja kirjoitustaidon hankinta, päihteettömyys tietyllä aikavälillä. Myös se arkikokemuksen ristiriita, joka usein ilmenee kenttätason henkilökunnan ja what works -kirjallisuuden välillä, tulee ottaa vakavasti. Kaikki hyödyllinen toiminta ei yksinkertaisesti sovi "uuden julkishallinnon" mittausmenetelmiin ja -vaatimuksiin. Laajemminkin näyttäisi siltä, että kriminologisen keskustelun ja käytännön kriminaalipolitiikan piirissä ollaan osittain palaamassa vanhoihin "vaihtoehtoihin", mm. työllistävään toimintaan ja kriminaalihuollon hylkäämään sosiaalityöhön. On jopa tuotu esiin kerettiläisiä ajatuksia, joissa vastustetaan leimaavia, lokeroivia ja fatalistisia riskiarviointeja ja ehdotetaan paluuta "everything works" -tyyppiseen humanistiseen kuntoutusajatteluun (Toch 2002). Siinä tärkeänä pidetään tukea kaikkia niitä prosesseja, jotka ikääntymisen ja muun kasvun kautta johtavat rikollisuuden vähenemiseen. Ainakin vaaditaan paluuta tieteelliseen realismiin (Marlowe 2006).

Lähteet saa kirjoittajalta matti.laine@om.fi.

 
Julkaistu 28.9.2006