Heikki Sariola

Älkäämme lyökö lapsia – historiallinen asennemuutos etenee

1970-luvulla alkanut yhteiskunnallinen keskustelu johti lainmuutokseen ja ruumiillisen kurituksen yksiselitteiseen kieltämiseen 1984. Neljännesvuosisadan aikana on tapahtunut merkittävä historiallinen muutos suhtautumisessa lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan. Prosessi on kuitenkin vielä puolitiessään.

Suomessa käytiin 1970- ja 1980-lukujen vaihteessa laaja yhteiskunnallinen keskustelu lapsiin kohdistuvasta väkivallasta ja erityisesti kuritukseksi nimitetystä väkivallasta. Keskustelu johti merkittäviin lainmuutoksiin. 1979 poistettiin rikoslain pahoinpitelypykälistä poikkeus, joka antoi vanhemmille kuritusoikeuden. 1984 voimaan tulleessa laissa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta kiellettiin lapsen ruumiillinen kuritus eksplisiittisesti. Lain perusteluissa todettiin, että rikoslain pahoinpitelyä koskevia pykäliä voidaan soveltaa myös vanhempien käyttämään väkivaltaan.

Tämä jälkeen on usein kysytty, onko laista ollut hyötyä. Onko lapsiin kohdistunut väkivalta vähentynyt vai ei? Valitettavasti asiasta ei toistaiseksi ole kerätty vertailukelpoista tietoa eri vuosikymmeniltä. Kuritukseen suhtautumista sen sijaan on tutkittu.

Kyselyissä saataviin vastauksiin vaikuttaa olennaisesti se tapa, jolla asiasta kysytään. Peruskoulun 9.-luokkalaisille 1988 tehty kysely antoi ruumiillisen kurituksen hyväksynnästä täysin erilaisen kuvan kysymyksen muotoilusta riippuen. Kun kysymys oli muotoiltu "Onko lasten ruumiillinen kuritus kasvatuksen kannalta välttämätöntä?" 45 prosenttia vastaajista, 15–16-vuotiaista koululaisista, piti ruumiillista kuritusta ainakin joskus välttämättömänä. Kysyttäessä "Jos aiot hankkia lapsia, uskotko käyttäväsi ruumiillista kuritusta kasvattaessasi heitä?" vain vajaa viisi prosenttia vastasi myöntävästi!

Jotta asenneilmaston muutosta voitaisiin arvioida, tarvitaan mittauksia, jotka toistetaan metodeiltaan ja kysymysten muotoilultaan samanlaisina eri aikoina. 1980-luvulla tehtiin kaksi kyselyä asenteista lapsen ruumiilliseen kuritukseen, toinen ennen lastenhuoltolain voimaantuloa (1984) ja toinen sen jälkeen. Vastaajille esitettiin arvioitavaksi väite "Lasten ruumiillinen kuritus on ainakin poikkeustapauksissa hyväksyttävä kasvatuskeino." Vastausvaihtoehtoina oli viisiportainen asteikko, täysin samaa mieltä olemisesta täysin eri mieltä olemiseen.

Kurituksen hyväksyminen yhä liian laajaa

Vuonna 1981 Suomen aikuisväestöstä 47 prosenttia hyväksyi ruumiillisen kurituksen ja sitä vastusti 44 prosenttia. Täysin tai melko hyväksyttävänä kuritusta piti miehistä 52 prosenttia ja naisista 44. Vuonna 1985 hyväksyjiä oli 43 ja vastustajia 46 prosenttia. Enää 35 prosenttia naisista hyväksyi ruumiillisen kurituksen, miehillä luku oli pysynyt samana, 52 prosentissa. Mutta myös miesten suhtautuminen oli alkanut muuttua varauksellisemmaksi: entistä harvemmin oltiin väitteen kanssa täysin samaa mieltä ja entistä useammin "jokseenkin" samaa mieltä.

Seuraavan kerran asenteita selvitettiin samalla kysymyksellä vasta kesällä 2004, lähes kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen. Sekä miesten että naisten suhtautuminen oli muuttunut kielteisemmäksi ruumiillista kuritusta kohtaan. Naisten keskuudessa muutos oli selvempi: vuonna 2004 kurituksen hyväksyjiä oli enää 23 prosenttia (aiemman 35 prosentin sijaan vuonna 1985). Myös kurituksen hyväksyvien miesten määrä oli laskenut 52:sta 45 prosenttiin.

Lastensuojelun Keskusliitto uusi kyselyn jälleen kesäkuussa 2006. Naisista ruumiillisen kurituksen hyväksyi edelleen 23 prosenttia. Tosin kurituksen vastustus oli kuitenkin lisääntynyt. Tämä johtui siitä, että epävarmoista, "vaikea sanoa" ryhmästä oli siirrytty kurituksen vastaisiin kannanottoihin.

Miesten asenteet ovat kehittyneet myönteiseen suuntaan hyvin selvästi. Kahdessa vuodessa kuritusta puoltavan väitteen hyväksyvien miesten osuus on pudonnut 45 prosentista 36 prosenttiin.

Vaikka naisten asenteissa on 25 vuoden aikana tapahtunut huima 21 prosenttiyksikön muutos rauhanomaiseen suuntaan, kuitenkin lähes neljäsosa naisista hyväksyy edelleen kurituksen joissakin tapauksissa. Tilanne ei siten ole lähellekään tyydyttävä.

Myös miesten keskuudessa muutos on ollut merkittävä. On tultu 52 prosentista alas 36:een, 16 prosenttiyksikköä. Lähes puolet tästä muutoksesta tapahtui tosin jo 1980-luvulla. Myönteistä on, että muutos ei miesten keskuudessa ole pysähtynyt tuohon, vaan kehitys on jatkunut. Kielteistä taas on se, että kurituksella edelleen on niin laaja kannattajakunta miesten keskuudessa.

Ruumiillisen kurituksen hyväksyminen vuosina 1981, 1985, 2004 ja 2006, % vastanneista.

Vaikka kurituksen vastustus on lisääntynyt, on sillä merkittävä puolustajakuntansa. Parin viime vuoden aikana käyty keskustelu lehtien yleisönosastoissa ja internetin keskustelupalstoilla osoittaa, että ruumiillista kuritusta kannattavat asenteet istuvat lujassa osassa väestöä.

Esiteltyjen asennetutkimusten perusteella miehet kannattavat kuritusta useammin kuin naiset. Yleisönosastojen kirjoittelijoista tuntuu suuri osa kuitenkin olevan naisia. Ilta-Sanomien äänestyksessä netissä kesällä 2004 niukka enemmistö kannatti ruumiillista kuritusta. Tämä kertoo kuitenkin ehkä lähinnä siitä, että kovia otteita vaativat ovat tällaisissa kyselyissä muita aktiivisempia. Tuloshan ei heijasta kansalaisten mielipidejakaumaa oikein. Luultavasti nämä kurituksen kannattajat kysyttäessä vaatisivat nykyistä ankarampia rangaistuksia myös lasten pahoinpitelijöille.

Lastensuojelun Keskusliiton kesällä 2004 teettämän Omnibus-kyselyn mukaan yli 90 prosenttia suomalaisista tiesi, että ruumiillinen kuritus on lain mukaan kiellettyä. Kyselyyn osallistujista vajaa kolmasosa hyväksyi silti ruumiillisen kurittamisen. Näin ollen on siis olemassa ainakin 20 prosentin väestöosuus, joka tietää väkivallan olevan lainvastaista, mutta kannattaa sitä silti!

Asennemuutoksen monia syitä

Asenteet voivat muuttua eri tavoin ja eri syistä. Ensinnäkin voi tapahtua asenteiden jyrkkyyden lieventymistä, vaikka niiden perussuunta pysyisi samana. Toisaalta asenne voi muuttaa suuntaansa kokonaan. Kuritusta koskevien kyselyjen perusteella näyttää käyneen niin, että asenteet ovat ensin lientyneet ja sitten vaihtaneet kokonaan suuntaa. Pitkällä aikavälillä 1980-luvulta nykypäivään voi olla kyse vastaajasukupolven vaihtumisesta. Tällöin ei välttämättä yksilötasolla kenenkään ole tarvinnut muuttaa mielipidettään. Kuritukseen kielteisesti suhtautuvien nuorempien vastaajien suhteellinen osuus vain on lisääntynyt väestössä. Miesten keskuudessa tapahtunut suuri muutos vuosien 2004 ja 2006 kyselyissä kuitenkin viittaa siihen, että muutos voi tapahtua myös sen kautta, että yksilöt muuttavat mieltään. Ainakaan sukupolvi ei tuona aikana vaihdu, vaikka otoksen henkilöt eivät samoja yksilöitä olekaan.

1970-luvulta tähän päivään on tapahtunut historiallisesti merkittävä asennemuutos, joka näyttää edelleen jatkuvan. Myös väkivallan vastaisessa mielipidevaikuttamisessa painopiste on muuttunut. 1970- ja 80-lukujen keskustelussa vallitsi tutkimuksellinen ja psykologinen väittely ruumiillisen kurituksen hyödyistä ja haitoista. Kurituksen vastustajat pyrkivät osoittamaan, että väkivallan käyttö kasvatuksessa johtaa lapsen kehityksen kannalta monenlaisiin haittoihin ja lisää väkivaltaista käytöstä ja siten väkivaltaa muuallakin yhteiskunnassa. Tarkastelukulma oli usein se, miten väkivalta heijastuu kuritetun elämään traumatisoiden hänet iäkseen.

1990-luvulta alkaen ja yhä selvemmin 2000-luvulla on alettu keskustella lapsen ihmisoikeuksista ja lapsen oikeudesta väkivallalta suojattuun elämään. Tämä onkin oikein. Emmehän me aikuistenkaan osalta järkeile, mitä etuja tai haittoja väkivallasta olisi keskinäisessä kommunikaatiossa. Niinpä ei keskustelun tulekaan rajautua väittelyyn väkivallan hyöty- tai haittapuolista, vaan lapsuus tulee nähdä itsenäisenä ja arvokkaana osana yksilön elämää, joka tulee saada viettää väkivallalta suojattuna.

Kirjoittaja on tutkija Lastensuojelun Keskusliitossa.

Lähteet:

Lastensuojelun Keskusliitto (2004) Tutkimus ruumiillista kuritusta koskevista asenteista.

Peltoniemi, T. (1981) Lasten pahoinpitely ja ruumiillinen kuritus Suomessa syksyllä 1981. Lapset ja Yhteiskunta 12/1981.

Peltoniemi, T. (1988) Familjevåld – omfattning och attityder i Finland 1981 och 1985. Nordisk Tidsskrift for Kriminalvidenskab.

Sariola, H. (1990) Lasten väkivalta- ja seksuaalikokemukset. Lastensuojelun Keskusliitto, julkaisu 85.

 
Julkaistu 28.9.2006