Elina Pirjatanniemi

Ympäristörikosoikeus vakiinnuttamassa asemansa

Tässä kirjoituksessa haluan kytkeä ympäristörikosoikeudellisen sääntelyn ja tutkimuksen osaksi kriminaalipoliittisia pohdintoja. Pyrkimyksenäni on myös luoda yleiskuva siitä, millaista ympäristörikosoikeus säädösteknisessä mielessä on. Ympäristörikosten määrää tai niiden konkreettisia ilmenemismuotoja ei tässä käsitellä.

Julkisuutta näyttävät kiinnostavan erityisesti tahalliset henkirikokset, mutta keväällä keskusteltiin hetki ympäristöönkin kohdistuvista rikoksista. Median huomio kiinnittyi tällöin lähinnä kahteen konkreettiseen juttuun, Fortumin vuosien takaiseen öljyvahinkoon ja Outokummun freonipäästöön. Näistä kummastakin saatiin keväällä käräjäoikeuden ratkaisu.

Ympäristörikoksiin keskittyvälle väitöskirjan kirjoittajalle tilanne oli aluksi herkullinen. Vihdoinkin pääsin kertomaan omasta työstäni laajalle kuulijakunnalle. Median kiinnostuksella oli myös kääntöpuolensa. Ympäristörikosoikeuden hienovaraiset vivahteet ja pienet murrokset eivät päivän julkisuutta kiinnostaneet. "Toimiiko sääntely vai ei?" oli se kysymys, johon tutkijalta haluttiin lopullinen vastaus.

Yksittäisestä jutusta kohisevalle julkiselle sanalle oli turha selittää, että ympäristörikosoikeutta voi tarkastella kiinnostavana osoituksena rikosoikeuden modernisoitumisesta ja kriminaalipolitiikan suunnanmuutoksesta. Ympäristörikossääntelyn säädöstekniset valinnat, nämä kiehtovat blankosäännökset, eivät myöskään toimittajia kiinnostaneet. En ihmettele tätä. Ympäristörikoskriminalisoinnit ovat juridiikkaa sanan täydessä merkityksessä. Maallikolle pohdinnat blankorangaistussäännösten käytön ongelmista tai mahdollisuuksista jäävät helposti hieman etäisiksi.

Jotain uutta, jotain vanhaa ja jotain vihreää

Ympäristörikoksia kohtaan osoitettu kiinnostus ei ole uusi asia suomalaisessa kriminaalipolitiikassa. Kun rikoslain kokonaisuudistus lähti 1970-luvulla käyntiin, ympäristörikokset olivat alusta lähtien mukana valmistelussa. Ne nähtiin tuolloin selkeänä osana taloudellisen rikollisuuden kenttää.

Talousrikostorjunnan painopisteet suuntautuivat sittemmin toisaalle. Lamavuosien vanavedessä valmistellussa valtioneuvoston ensimmäisessä talousrikollisuuden torjuntaohjelmassa vuosille 1996–1998 ympäristörikoksia ei mainittu lainkaan. Toisessa ohjelmassa vuosille 1999–2001 ympäristörikokset olivat jo mukana, mutta varsinainen läpimurto tapahtui vasta talousrikosohjelmassa 2002–2005. Tässä ohjelmassa todetaan selväsanaisesti, että harmaan talouden torjunnan rinnalle on nostettava myös työ- ja ympäristörikoksiin liittyviä teemoja.

Ympäristörikoksiin liittyvät kysymykset ovat viime vuosiin asti pysytelleet kriminaalipolitiikan marginaaleissa, pienen mutta asiantuntevan joukon kiinnostuksen kohteena. Syyttäjien asiantuntemusta on rikastuttanut ympäristörikoksiin erikoistuneiden avainsyyttäjien verkosto. Niin ikään muutamat poliisit ovat saaneet täydennyskoulutusta ympäristörikosproblematiikkaan. Viranomaisyhteistyö ympäristörikostorjunnassa on sekin löytämässä muotojaan. Akateemista tutkimusta alkaa samoin olla pikku hiljaa saatavilla.

Kriminaalipolitiikan painotuksissa ympäristörikosten torjunta jää vääjäämättä jossain määrin taustalle. Tässä ei sinänsä ole mitään merkillistä: ympäristönsuojelussa rikosoikeus on tois- ja viimesijainen keino. Ympäristörikosten saama huomio saattaa kuitenkin indikoida paluuta 1970-lukulaisen kriminaalipolitiikan tunnelmiin. Tällöinhän tavoitteena oli korostaa perinteisen rikollisuuden ohella myös sellaisia haitallisen käyttäytymisen muotoja, jotka rapauttavat nimenomaan yhteisöllisiä arvoja ja yhteistä hyvinvointiamme. Ympäristöön kohdistuvat rikokset ovat esimerkki tällaisista. Kyseessä ei ole perinteinen yksilörikollisuus yksilöityine uhreineen vaan monimutkaisempi vyyhti, jossa uhritahona olemme me kaikki, niin nykyiset kuin tulevatkin sukupolvet.

Jotain on toki 1970-luvun tunnelmista muuttunutkin. Meillä on ensinnäkin aiempaa huomattavasti täsmentyneempi ja analyyttisempi käsitys ympäristöarvoista. Ympäristö on selkeämmin osa oikeusjärjestyksen kokonaisuutta kuin aikaisemmin ja ympäristökysymysten tärkeys lienee jo notorinen tosiseikka. Koko oikeusjärjestyksemme on vihertynyt.

Kriminaalipoliittisesti mielenkiintoinen tekijä on myös ympäristörikossääntelyn kasvava kansainvälistyminen. Kriminaalipolitiikan kansainvälistyminen ei ole mikään uutuus, mutta uutta lienee sen nopeutuva tempo. Ympäristörikosoikeudessa tämä kansainvälistyminen ja erityisesti eurooppalaistuminen näkyy selvästi. Tutkijat ja muutkin toimijat ovat haasteellisessa tilanteessa. Millainen merkitys rikosoikeudelliselle sääntelylle on annettava suomalaisessa, eurooppalaisessa tai maailmanlaajuisessa ympäristönsuojelutyössä? Millaista on se kriminaalipolitiikka, jota valinnoillamme edistämme?

Ympäristörikoskriminalisoinnit juridisena käsityönä

Ympäristöön kohdistuvat rikosoikeudelliset säännökset voidaan jakaa neljään temaattiseen ryhmään. Ensimmäisen muodostavat ympäristön pilaantumista ja turmelemista koskevat kriminalisoinnit. Tällaisia ovat esimerkiksi rikoslain 48 luvun ympäristön turmelemista koskevat pykälät 1–4. Näiden lisäksi ympäristönsuojelulainsäädäntöön sisältyy myös omia kriminalisointeja vähäisempien rikosten varalle.

Toisena ryhmänä ovat luonnonsuojeluun liittyvät kriminalisoinnit, tärkeimpänä rikoslain 48:5 ja luonnonsuojelulain omat rangaistussäännökset. Kolmannen ryhmän muodostavat luonnonvararikokset – metsästystä, kalastusta ja metsien käyttöä koskevat kriminalisoinnit – joille on rikoslaissa omistettu oma lukunsa, RL 48a. Näiden lisäksi ympäristökriminalisointeihin kuuluvat myös rakennussuojeluun liittyvät kriminalisoinnit. Rikoslain 48:6 ja maankäyttö- ja rakennuslaki sekä rakennussuojelulaki ovat tältä osin tärkeimmät informaation lähteet.

Ympäristökriminalisoinnit kattavat siten laajan alan erityyppisiä tekoja ja laiminlyöntejä. Tyypillistä ympäristörikosta on vaikea nimetä. Öljynjalostamon päästömääräysten ylitykset ja uhanalaisten lintujen munien salakuljetus, joitakin esimerkkejä mainitakseni, eroavat toisistaan olennaisesti, vaikka sääntelyn viimekätinen suojan kohde on sama.

Ympäristörikosten monitahoisuus heijastuu myös ympäristöön liittyvissä rangaistussäännöksissä. Ne ovat perinteisiä tunnusmerkistöjä monimutkaisempia. Niissä käytetty säädöstekniikka edellyttää sekä ympäristösääntelyn että rikosoikeudellisen normiston hallintaa. Säännökset ovat lähes poikkeuksetta ns. blankorangaistussäännöksiä eli rikoslaista löytyy vain kehys rangaistavalle käyttäytymiselle. Kielletyn toiminnan lähempi kuvaus on haettava – tilanteesta riippuen – ympäristölainsäädännön, lupamääräysten, kansainvälisten sopimusten ja niihin sisältyvien liitteiden avulla.

Ympäristökriminalisointien luonne onkin omiaan juridisoimaan ympäristörikosjuttuja. Kiivaimmat mittelöt oikeussaleissa eivät välttämättä liity niinkään näyttökysymyksiin vaan pikemminkin siihen, miten jokin toiminta olisi oikeudellisesti hahmotettava. Ympäristörikosjutuissa toteutuu usein se muullekin modernille rikosoikeudelle tyypillinen tilanne, jossa rikosta joudutaan etsimään hanakammin kuin rikoksentekijää. Tutkinnan kannalta tämä merkitsee ennen kaikkea sitä, että puhtaasti oikeudellisen asiantuntemuksen merkitys kasvaa.

Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan Vihertyvä rikosoikeus. Ympäristökriminalisointien oikeutus, mahdollisuudet ja rajat. Edita. Helsinki 2005.

 
Julkaistu 26.9.2005