Timo Makkonen

Yhdenvertaisuusajattelu murroksessa

Siinä missä Suomessa aiemmin keskityttiin passiivisesti vain syrjinnän kieltämiseen, pyritään nykyisin aktiivisesti edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista. Kun aiemmin kiinnitettiin erityistä huomiota vain sukupuolisyrjintään, ymmärretään nykyisin ihmisten voivan joutua kielletyn syrjinnän kohteeksi myös ikänsä, vammaisuutensa, etnisen taustansa tai seksuaalisen suuntautumisensa vuoksi. Tähän murrokseen tarvittiin EU-direktiivejä, kansalaisjärjestöjä, empiiristä tutkimusta, Jörg Haideria ja mediajulkisuutta. Se on kuitenkin vielä kesken.

Kansalaisten yhdenvertaisuus on ollut keskeinen ja jotakuinkin itsestään selvä osa hyvinvointivaltioajattelua. Perusoikeudet ovat omalta osaltaan tukeneet tätä lähtökohtaa. Kenties näistä lähtökohdista käsin on ymmärrettävissä se, ettei menneinä vuosikymmeninä syrjinnän ajateltu olevan merkittävä yhteiskunnallinen ongelma. Takaahan oikeusjärjestys kaikille yhtäläisen kohtelun lain edessä, samalla kun rikoslaki sanktioi poikkeamat tästä periaatteesta mm. työelämässä ja palveluissa.

Edellä mainittu ja Suomessa pitkään vallinnut perusoikeus- ja rikoslakivetoinen lähestymistapa on luonteeltaan passiivinen ja yksilökeskeinen. Toimenpiteisiin ryhtyminen on ollut pitkälti syrjinnän kohteeksi joutuneen oma asia. Rikosoikeudelliset sanktiot ovat kuitenkin olleet – ja ovat edelleen – suhteellisen lieviä.

Pääosin rikosoikeudellinen lähestymistapa ei selvästikään ole ollut riittävä. Prosessikynnys on monelle ymmärrettävästi varsin korkea: varsinaisen oikeudenloukkauksen lisäksi on kyse asianomistajan kannalta epämiellyttävästä ja nöyryyttävästäkin tapahtumasta. Oikeussuoja on siis käytännössä ollut lähinnä symbolinen, eikä syrjintäasioita muutamia ns. ravintolasyrjintätapauksia lukuun ottamatta ole juuri käsiteltykään oikeussaleissa. Tämäkin on epäilemättä osaltaan vahvistanut sitä kuvaa, ettei syrjintä ole yhteiskunnallisesti merkittävä ongelma.

Kansainvälisten ihmisoikeussopimusten ja muiden Pohjoismaiden esimerkin myötä alettiin Suomessa kuitenkin vähitellen kiinnittää huomiota sukupuolisyrjintään. Vuonna 1986 säädetyn tasa-arvolain myötä oikeussuoja tältä osin koheni huomattavasti, sisälsihän laki mm. mahdollisuuden hakea oikeusteitse hyvitystä. Tasa-arvoasioita edistämään asetettiin tasa-arvovaltuutettu ja tasa-arvolautakunta, minkä lisäksi viranomaisille ja työnantajille asetettiin yleinen velvollisuus edistää naisten ja miesten välisen tasa-arvon toteutumista. Hieman kärjistäen voisi todeta, että sukupuolisyrjinnästä tuli vähitellen koko yhteiskunnan, ei vain syrjityn ongelma.

Etninen ja ikäsyrjintä keskusteluun

Tultaessa 90-luvulle alettiin sukupuolisyrjinnän lisäksi keskustella etnisestä syrjinnästä ja ikäsyrjinnästä. Vaikka kansalaisjärjestöt olivat pitäneet näitä aiheita esillä jo jonkin aikaa, tarvittiin yleisen kiinnostuksen herättämiseen uutiskynnyksen ylittäviä dramaattisia tapahtumia ja huolestuttavia tutkimustuloksia. Viimeistään Joensuun rasismiongelmat nostivat ennakkoluulojen ja etnisen syrjinnän laajan levinneisyyden yleiseen tietoisuuteen.

Tutkimustulokset vahvistivat käsityksen syrjintäongelman laajuudesta. Haastattelututkimuksissa tuli mm. ilmi joka toisen maahanmuuttajan kokeneen syrjintää työmarkkinoilla ja joka neljännen asuntomarkkinoilla. Kantaväestön asennetutkimukset paljastivat, että lähes 80 % suomalaisista piti itseään jossakin määrin rasistisena. Uskontoihin kohdistuvista ennakkoluuloista puolestaan kertoi se, että useampi kuin joka neljäs olisi halunnut kieltää islamin harjoittamisen Suomessa. Kun ikäsyrjintää ruvettiin tutkimaan, selvisi että peräti kahdeksan prosenttia yli 55-vuotiaista ja alle 34-vuotiaista työntekijöistä koki tulleensa syrjityksi ikänsä vuoksi. Voitiin päätellä, että syrjintä eri muodoissaan koski tuhansia ihmisiä vuosittain.

Vaikka Suomessa alettiin 90-luvun loppupuolella herätä syrjintäongelman vakavuuteen, ei uusiin lainsäädännöllisiin toimiin olisi luultavasti ryhdytty ilman EU:ta ja sen direktiivejä. Vuonna 2000 hyväksytyt syrjintädirektiivit kielsivät syrjinnän etnisen alkuperän, uskonnon, vammaisuuden, iän ja seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Varsinkin etnistä syrjintää koskeva direktiivi oli sisällöltään varsin edistyksellinen: sen soveltamisalue oli laaja, se kielsi syrjinnän lisäksi etnisen häirinnän ja käänsi todistustaakkaa muiden kuin rikosoikeudellisten prosessien osalta. Paradoksaalista kyllä, näin edistyksellistä syrjintädirektiiviä ei luultavasti olisi hyväksytty ilman Jörg Haiderin ja hänen Vapauspuolueensa vaalimenestyksen herättämää yleistä paheksuntaa.

Syrjintädirektiivit toimeenpantiin Suomessa helmikuussa 2004 voimaantulleella yhdenvertaisuuslailla. Laki kieltää syrjinnän mm. työelämässä ja koulutuksessa. Etnisen syrjinnän osalta laki ulottuu mm. sosiaalilainsäädäntöön ja asuntojen välitystoimintaan. Viranomaisten velvollisuus edistää yhdenvertaisuuden toteutumista ulotettiin nyt koskemaan kaikkia laissa mainittuja syrjintäperusteita. Kenties tärkein uudistus liittyi kuitenkin käytettävissä oleviin oikeussuojakeinoihin. Syrjityksi joutunut voi nyt nostaa oikeudessa hyvityskanteen. Etnisestä syrjinnästä voi myös valittaa uuteen "matalan kynnyksen" oikeusturvaelimeen, syrjintälautakuntaan.

Agenda tulevaisuudelle

Yhdenvertaisuuden takaaminen lain tasolla ei vielä tarkoita, että se toteutuisi käytännössä. Yhdenvertaisuuden edistämiseksi tarvitaankin pitkäjänteistä työtä syrjinnän ja ennakkoluulojen ehkäisemiseksi, lisää tutkimusta sekä eri ryhmiin kuuluvien erityistä huomioimista.

Ennakkoluulojen lieventäminen on olennainen osa syrjinnän vastaista työtä. Erilaisten "ylhäältä alas" suuntautuvien julistekampanjoiden tehosta ei kuitenkaan ole näyttöä. Tutkimusten mukaan olennaisempia asenteisiin vaikuttamisessa ovatkin jokapäiväisen kanssakäymisen sanalliset ja sanattomat viestit. Tarvitaan myönteisiä roolimalleja, poliitikkoja, julkkiksia ja ennen kaikkea avarakatseisia tavallisia kansanmiehiä ja -naisia. Jokainen meistä on nimittäin tärkeä mielipidevaikuttaja omassa lähipiirissään.

Yhdenvertaisuuslaki ei ratkaissut edes kaikkia oikeudellisia ongelmia vaan päinvastoin loi niitä muutaman lisää. Lainsäädäntöä leimaa tällä hetkellä tietty dualismi: "vanhat" mutta edelleen sovellettavat perustuslain ja rikoslain sisältämät syrjintäkiellot on muotoiltu eri tavoin kuin uudet syrjintänormit. Se mikä on syrjintää rikoslain mukaan, ei välttämättä ole syrjintää yhdenvertaisuuslain mukaan, ja päinvastoin. Ongelmallista ja ilmeisen perusteetonta on myös se, että yhdenvertaisuuslain materiaalinen soveltamisala on etnisen syrjinnän osalta laajempi kuin muun tyyppisen syrjinnän osalta. Tarvitaan lainsäädännön kokonaisvaltaista uudistusta, kuten eduskuntakin yhdenvertaisuuslakia säätäessään edellytti.

Lisäksi tarvitaan oikeudellista tutkimusta, sillä yhdenvertaisuuteen liittyvää ajantasaista oikeuskirjallisuutta ei ole. Uuden lainsäädännön seurauksia ei Suomessa ole riittävästi pohdittu. Erityisesti tämä liittyy niihin syrjintäperusteisiin, kuten ikä ja vammaisuus, joihin ei perinteisesti ole kiinnitetty huomiota. Vammaisten henkilöiden oikeuksia on perinteisesti tarkasteltu tarveperusteisen sosiaalilainsäädännön, ei niinkään yhdenvertaisuuden näkökulmasta. Ikäsyrjinnän näkökulmasta tulisi puolestaan tarkkaan analysoida, ovatko kaikki työ- ja eläkelainsäädännön suoraan tai epäsuorasti ikäliitännäiset säännöt yhdenvertaisuuslain sallimia. Uskonnon osalta tulisi selvittää, missä määrin työntekijällä on yhdenvertaisen kohtelun nojalla oikeus noudattaa oman uskontonsa vaatimuksia mm. vaatetuksessa ja rukoustauoissa.

Oikeudellisen tutkimuksen lisäksi tarvitaan systemaattista empiiristä kenttätutkimusta, eli syrjinnän seurantaa. Käsitykset syrjinnän laajuudesta, luonteesta, syistä ja seurauksista perustuvat edelleen liikaa eri toimijoiden näppituntumaan ja mutu-tietoon. On selvää, ettei oikein mitoitettuihin ja kohdennettuihin toimiin voida ryhtyä ilman riittävää käsitystä ilmiöstä, jonka kanssa ollaan tekemisissä.

Tärkeintä on kuitenkin pyrkiä aktiivisesti edistämään yhdenvertaisuuden toteutumista käytännössä. Erityisesti tulisi varmistaa se, että eri ryhmiin kuuluvilla on tosiasiallisesti yhtäläiset mahdollisuudet osallistua työelämään, koulutukseen ja yhteiskuntaan yleisemminkin. Usein tämä edellyttää eri ryhmien nimenomaista huomioimista ja positiivista erityiskohtelua.

Syrjintäasioista saadut kokemukset lienevät sovellettavissa monille muillekin oikeuspolitiikan sektoreille. Yhteiskunnallisen muutoksen aikaansaaminen edellyttää yhteispeliä, viranomaisten ja kansalaisjärjestöjen aktiivista panosta, tutkimusta, kansainvälistä yhteistyötä sekä tehokasta lainsäädäntöä ja sen toimeenpanemista. Valitettavan usein vain edellisten lisäksi tarvitaan vielä kollektiivisen omantunnon ja median kiinnostuksen herättävää jörghaideria tai Joensuu-ilmiötä.

Kirjoittaja tekee Helsingin yliopistossa kansainvälisen oikeuden alan väitöskirjaa monikulttuurisuuteen liittyvistä juridisista kysymyksistä.

 
Julkaistu 26.9.2005