Matti Laine

Vankila ja rikollisuus

Kriminologisessa kirjallisuudessa esitetään usein, että vankilalaitoksen vaikutus rikollisuuteen voi toteutua kolmella eri tavalla. Vankila voi toimia pelote- tai preventiovaikutuksen kautta, tekemällä rikoksentekijät vaarattomiksi eli inkapasitoimalla tai parantamalla heitä yksilöllisen vaikuttamisen avulla. Kaikkien näiden toimivuuden suhteen on esitetty vakavia epäilyjä.

Aiheesta on keskusteltu erityisen paljon Yhdysvalloissa, jossa suuret vankimäärät tuovat tähän pohdintaan mukaan oman sävynsä. Kun hyvin suuri joukko rikoksiin usein syyllistyviä ihmisiä suljetaan lukkojen taakse, eikö tämän tulisi väistämättä näkyä muurien ulkopuolisen rikollisuuden vähenemisenä? Tutkiessaan 1990-luvun alussa Kalifornian vankeinhoitopolitiikkaa Rand-yhtiön kriminaalipoliittisen osaston johtaja Joan Petersilia päätyi listaamaan kahdeksan syytä, miksi vankila vaikuttaa hyvin vähän tai ei vaikuta lainkaan ulkopuolisen yhteiskunnan rikosmääriin.

Petersilian (1992) mukaan syyt tähän kriminaalipolitiikan paradoksiin ovat seuraavat:

1. Hyvin suuri osa rikollisuudesta tulee sellaisten nuorten ja ensikertalaisten henkilöiden kontolle, joita ei voida eikä ole tapana lähettää heti vankilaan.

2. Vankilatuomiot annetaan henkilöille usein heidän "uransa" loppuvaiheissa, jolloin rikollinen käyttäytyminen on keskimäärin muutenkin vähenemässä.

3. Piilorikollisuuden ja selvittämättä jäämisen vuoksi vain hyvin pieni osa rikoksista tulee rikosoikeusjärjestelmän käsittelyyn. Inkapasitaatio ei voi toimia tällöin.

4. Monet lakiin, eettisiin ja käytännöllisiin kysymyksiin liittyvät tekijät estävät meitä identifioimasta kaikkein aktiivisimpia rikollisia. Valikoiva inkapasitaatio ei ole useinkaan mahdollista.

5. Tutkimukset osoittavat, että suuri osa erityisesti väkivaltarikollisuudesta liittyy impulsiiviseen käyttäytymiseen ja päihteisiin. Tämä merkitsee, että rationaaliseen harkintaan ja pelotevaikutukseen liittyvät mallit eivät voi toimia.

6. Vankila ei ole tänä päivänä enää niin leimaava ja rankaiseva kuin aiemmin, mikä voi vähentää pelotevaikutuksen toimivuutta. Kun suuri osa sukulaisista ja kaikki kaverit ovat vankilassa tai käyneet siellä, ei sinne joutuminen ole enää mitenkään erityistä. Vankilasta voi saada myös positiivisen statuksen.

7. Vankilan ns. haittavaikutusten vuoksi voi edelleen olla mahdollista, että vankilaan joutuminen lisää henkilön uusintarikollisuusriskiä vapautumisen jälkeen. Yhä löytyy tutkimuksia, joiden mukaan "vahva lääke pahentaa sairautta" eli vankilaan joutuneet uusivat enemmän kuin vastaavat henkilöt, jotka on tuomittu yhdyskuntaseuraamuksiin.

8. Jotta vankila voisi vaikuttaa, "tyhjiö" ei saisi täyttyä eli rikoksentekijöiden poistuminen ei saisi korvautua uusilla rekryyteillä. Joidenkin tutkijoiden mukaan kysymys on monissa rikoslajeissa "työmarkkinoista": kun paikka vapautuu, se täytetään.

xxx

Monet näistä peruskysymyksistä ovat sellaisia, että ne ovat turhaankin unohtuneet viimeaikaisessa suomalaisessa vankeinhoitopoliittisessa keskustelussa. Yhdysvalloissa tilanne on myös muuttunut vankiluvun jatkuvan kasvun myötä; noin vuosi sitten Yhdysvalloissa oli lähes 2 200 000 vankia päivittäin. On tapahtunut myös jotain yllättävää. John E. Conklin (2003) kuvaa sen näin:

Jotakin erityistä tapahtui 1990-luvulla. Rikollisuusaste, joka kertoi miten paljon amerikkalaiset tappavat, pahoinpitelevät ja varastavat, putosi dramaattisesti. Tätä nopeaa ja jatkuvaa rikollisuuden vähenemistä ei osattu ennakoida, silti se sai paljon vähemmän huomiota osakseen kuin rikollisuuden kasvu 1960-luvulla.

Lasku oli todella dramaattista. Yhdysvaltain henkirikosaste ylitti 1980-luvun alussa 10/100 000, mutta putosi 2000-luvulle tultaessa lähelle 5/100 000. Se siis puolittui, ja lasku tapahtui pääosin noin kymmenen vuoden aikana. Henkirikosten väheneminen on merkinnyt arviolta yli 40 000 ihmishengen säästymistä. Tämä muutos rikollisuudessa on herättänyt myös kriminologien keskuudessa pohdintaa sen syistä. Tämä on ollut joskus vaikeaa, koska yleensä kriminologeja on pyydetty selittämään jatkuvasti kasvavia rikollisuuslukuja.

xxx

John E. Conklin on pyrkinyt analysoimaan keskustelussa esiin nousseet selitysmallit. Hän on lähtökohtaisesti sitä mieltä, että muutos on ollut aitoa rikollisuuden vähenemistä, eikä johdu ilmoitusalttiuden tai kirjaamisten muutoksista. Conklin kumoaa mm. entisen pormestari Giulianin ja poliisipäällikkö Brattonin julkisuushakuiset väitteet, että ansio olisi New Yorkin kaupungin ja sen muuttuneen poliisitoiminnan (nollatoleranssi ja elämänlaatu). Rikollisuus väheni sielläkin, missä poliisitoiminta kulki vanhoja latujaan. Ikärakenteen muutoksilla saattoi olla pieni vaikutus, mutta joidenkin kriminologien mukaan niiden olisi tullut aiheuttaa uusi nousu 1995 lähtien, mitä ei kuitenkaan tapahtunut. Conklinin mukaan myöskään muutokset asekontrollissa, huumemaailmassa tai perheyhteisyydessä eivät pysty näin suurta muutosta selittämään, vaikka niillä on voinut ollut vähäistä vaikutusta. Jäljelle jää hänen mukaansa vain yksi tekijä: vankimäärien huomattava kasvu.

Yhdysvaltojen vankimäärä lisääntyi 1990-luvulla noin puolella miljoonalla vangilla. Conklinin mukaan olisi itse asiassa hämmästyttävää, jos tämä ei mitenkään olisi näkynyt rikollisuusluvuissa. Vangitsemisen lisääminen on vaikuttanut myös välillisesti moniin asioihin. Kun crackin välittäjät ja hallussapitäjät ovat helposti joutuneet vankilaan, on tapahtunut siirtymää crackista marihuanaan, millä voi olla rikollisuutta vähentävä vaikutus. Työllisyystilanne on myös pysynyt hyvänä, sillä "ylijäämäihmiset" ovat vankilassa. Päinvastoin kuin Petersilian teeseissä väitetään, Conklin uskoo myös, että vankilakynnyksen alenemisella voisi olla pelote- ja preventiovaikutusta lisäävää merkitystä. Kauko Aromaa on kuitenkin aiheellisesti huomauttanut, että vankilan vaikutus voi toteutua myös ns. suojeluvaikutuksen kautta. Useinhan henki- ja väkivaltarikosten tekijät ja uhrit kuuluvat samaan ryhmään ja tällöin pitkäaikaiset vankilasijoitukset vähentävät oleellisesti uhriksi joutumisen riskiä. Vankilassakin tapetaan, mutta kuitenkin harvemmin kuin "siviilissä".

Voisiko olla kysymys siitä, että vankimäärät alkavat vaikuttaa rikollisuuteen silloin, kun ylitetään tietty "kohtuuden" raja? Onhan Neuvostoliitonkin ainakin näennäisesti vähäisen rikollisuuden kohdalla viitattu valtaviin vanki- ja laitospopulaatioihin. Kun ongelmaihmiset ovat laitoksissa, eivät ongelmat näy. Ja suojeluvaikutuskin toteutuu juuri suurten määrien kautta. Myös Conklin viittaa siihen, että kohtuuden rajat on ylitetty ja hinta on ollut monella tapaa kallis.

xxx

Mielenkiintoisen esimerkin tästä hinnasta tarjoavat Michael Osofsky, Philip Zimbardo ja Burl Cain (2004) artikkelissaan, jossa esitellään Louisianan osavaltiovankilan saattohoito-ohjelmaa ja sen tuloksia. Louisianan valtionvankilassa Angolassa oli viime vuonna päivittäin noin 5100 vankia. Vankilaan sisään astuvista 94 % tulee kuolemaan sen sisällä. Syynä on joko luonnollinen elinkautinen tai pitkät tuomiot yhdistyneinä tappaviin sairauksiin. Louisianan saattohoito-ohjelman tavoitteena on:

  • tuottaa laadukasta loppuelämän hoitoa riippumatta rikoksesta ja henkilöhistoriasta
  • kunnioittaa potilaan tukijärjestelmiä, mm. perhettä
  • korostaa potilaan tarpeita kokonaisvaltaisesti, jotta fyysisiä, sosiaalisia, henkisiä ja tunnetason tuskia voidaan lievittää
  • avustaa potilasta toiminnoissa, joita hän pitää elämää ylläpitävinä
  • ylläpitää loppuelämän hoitojärjestelmää, joka vastaa "siviilin" standardeja.

Ohjelman tärkeän osan muodostavat vapaaehtoisvangit, jotka ovat mukana mm. potilaan viime hetkillä. Saattohoito-ohjelmia on viime vuosina perustettu kymmeniin vankiloihin eri puolilla Yhdysvaltoja. Monet maksimiturvatason vankilat ovatkin käytännössä suurelta osin saattohoito- ja vanhainkoteja. Taustalla ovat luvut (2004), joiden mukaan lähes joka kymmenes osa- tai liittovaltion vanki kärsii jonkinlaista elinkautista tuomiota, ja heistä joka neljäs on ns. luonnollisessa elinkautisessa (without parole). Kuudessa osavaltiossa kaikki elinkautistuomiot suoritetaan loppuun.

xxx

Suomessa tilanne ja keskustelunaiheet ovat vielä kovin erilaiset. Mutta odotettavaa on, että inkapasitaatio-keskustelu lisääntyy meilläkin. Onhan se aina seurannut hoitoideologian uutta tulemista. Loppujen lopuksi siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun meilläkin asiantuntijat olivat sitä mieltä, että lyhyet vankeustuomiot ovat erittäin haitallisia ja perusteettomia. Joka tapauksessa pitkäaikaisvankien ongelmien parissa meilläkin riittää vielä tekemistä.

 
Julkaistu 26.9.2005