Suvi Keskinen

Väkivaltatyön sisäiset jännitteet

Perheneuvolat ovat terveyskeskusten ja poliisin jälkeen yleisin taho, josta parisuhdeväkivaltaa kokeneet naiset hakevat apua. Millaista apua he tällöin saavat ja miten väkivallasta puhutaan tapaamisissa? Miten yleiset parisuhdetta ja vanhemmuutta koskevat kulttuuriset käsitykset kytkeytyvät väkivallan käsittelyyn?

Artikkeli pohjautuu kahdessa perheneuvolassa ja yhdessä yksityisessä perheterapiayksikössä tehtyyn tutkimukseen, jossa havainnoitiin ja nauhoitettiin asiakastilanteita ja viranomaistapaamisia. Lisäksi haastateltiin yksiköiden työntekijöitä heidän käsityksistään parisuhdeväkivallasta ja sen kanssa työskentelystä. Tutkimuksessa analysoitiin erilaisia auttamistyössä rakentuvia puhetapoja ja käytäntöjä.

Tutkimus osoitti perheneuvoloiden väkivaltatyön suurelta osalta tapahtuvan väkivaltaa kokeneiden naisten ja heidän lastensa kanssa. Väkivaltaa käyttäneet miehet eivät useinkaan käyneet perheneuvoloissa. Suuri osa väkivaltatyöstä näytti myös ajoittuvan vaiheeseen, jossa naiset suunnittelivat eroa tai olivat jo eronneet miehistä. Ero- ja eron jälkeisen vaiheen ongelmia, kuten huoltajuus- ja tapaamisjärjestelyjä, ei olekaan riittävästi otettu huomioon nykyisessä väkivaltatyöskentelyä koskevassa ohjeistuksessa ja ammatillisessa keskustelussa. Työntekijät joutuvat ratkomaan näitä tilanteita ilman laajemman keskustelun tuomaa taustatukea. Tutkimuksessa tarkasteltiin myös tapaamisia, joissa asiakkaina oli yhdessä asuvia pariskuntia. Näiden seuraamiseen ei kuitenkaan ollut yhtä helppoa saada asiakkailta lupaa kuin yksinään käyvien naisten tapaamisten tutkimiseen.

Keskustelua väkivallasta vai "mukavista asioista"

Tutkituissa yksiköissä esiintyi kaksi toisistaan eroavaa väkivaltakäsitystä ja työskentelytapaa. Käsitys, jossa väkivalta ymmärrettiin vallankäytöksi, määritteli väkivallalle selkeät tunnusmerkit ja piti tärkeänä sen nostamista esiin muiden ongelmien joukosta. Tämän käsityksen mukaan oli viisainta työskennellä erikseen väkivaltaa kokeneiden naisten ja väkivaltaa käyttäneiden miesten kanssa. Työskentelyn tavoitteet erosivat riippuen siitä, kenen kanssa työskenneltiin. Väkivaltaa kokeneiden naisten osalta tärkeänä pidettiin väkivallan traumatisoivien seurausten hoitamista ja naisten toimijuuden tukemista. Väkivaltaa käyttäneiden miesten osalta taas korostettiin vastuunoton ja väkivallan lopettamisen käsittelyä. Myös lasten kanssa tehtävälle työlle oli omat tavoitteensa, joissa painottui väkivaltakokemusten käsittely.

Toisessa käsityksessä väkivalta nähtiin oireeksi jostakin muusta ongelmasta ja perheen sisäisestä pahasta olosta. Väkivalta kuvattiin tällöin subjektiiviseksi kokemukseksi, jota ulkopuolinen ei aina voinut ymmärtääkään. Työmuotona suosittiin parityöskentelyä. Väkivallan sijaan huomiota pyrittiin suuntaamaan parisuhteen hyviin puoliin ja tulevaisuutta koskeviin toiveisiin. Tällainen väkivaltakäsitys johti usein väkivallan häviämiseen keskusteluista, sillä se oli ristiriitoja aiheuttava ja konfliktialtis puheenaihe. Paradoksaalisesti tapaamisissa puhuttiin yleisistä perheongelmista ja parisuhteen hyvistä puolista, vaikka asiakkaat olivat hakeutuneet auttajatahojen luo väkivaltatapahtumien takia. Tällaisen työskentelytavan myötä väkivaltaa käyttävät miehet voivat käydä ammattiauttajien luona useita kertoja ja silti välttyä väkivallankäytön ja siihen liittyvien sitoumusten käsittelyltä.

Näitä toisistaan eroavia väkivaltakäsityksiä taustoittaa yhteiskunnallinen keskustelu. Se on kulkenut Suomessa kahdessa "aallossa", joita ovat 1970-luvun lopulta vallinnut puhe "perheväkivallasta" ja 1990-luvulta alkanut keskustelu "naisiin kohdistuvasta väkivallasta". Tutkimuksen mukaan väkivallan esiin nostaminen ja siihen puuttuminen liittyi kiinteästi jälkimmäiseen näkemykseen, kun taas perheongelmia korostava näkemys johti väkivallan sivuuttamiseen.

Parisuhdeideaalit ja naisten hoivatehtävä

Myös eräät parisuhdetta koskevat ajatustavat osoittautuivat ongelmallisiksi väkivaltaan puuttumisen kannalta. Työntekijät korostivat välillä asiakkaana oleville naisille tarvetta tehdä kompromisseja ja joustaa, jotta kireä ja jännittynyt ilmapiiri kotona paranisi. Vaikka työntekijät esittivät nämä tavoitteet parisuhteen molempia osapuolia koskeviksi, ne suunnattiin käytännössä naisille. Näissä tilanteissa perheneuvoloissa kävivät vain väkivaltaa kokeneet naiset eivätkä väkivaltaa käyttäneet miehet osallistuneet tapaamisiin. Kun samat naiset myöhemmin asioivat perheneuvolassa uusien väkivaltatilanteiden jälkeen, työntekijät sen sijaan korostivat heille, miten tärkeää oli pitää kiinni omista näkemyksistä ja olla joustamatta. Naisiin kohdistuneet odotukset olivat siis varsin ristiriitaisia, eikä tietoja aiemmista väkivaltatapahtumista aina otettu selkeästi huomioon työskentelyssä.

Parisuhteeseen ja läheisyyteen liittyvät ajatustavat olivat kyseessä myös silloin, kun väkivaltaa kokeneet naiset puhuivat perheneuvolassa miehiään kohtaan tuntemastaan säälistä ja näiden hoivaamisesta. Moni nainen koki vaikeaksi erota väkivaltaa käyttävästä miehestä säälintunteiden ja hoivaamisen halun takia. Miehet pystyivät vetoamaan heihin ja saivat heidät pysymään rinnallaan väkivaltatapahtumista huolimatta. Myös tuttavat, sukulaiset ja jotkut viranomaiset vetosivat naisten hoivatehtävään, jolloin naisten oli entistä vaikeampi irrottautua miehistä tuntemastaan vastuusta. Päihdeongelmaisten miesten hoitotahot saattoivat pyytää naisia huolehtimaan miesten asioista ja tukemaan näitä päihteettömyyden tavoittelussa – jättäen huomiotta naisten oman turvallisuuden ja lasten tilanteen. Perheneuvolat näyttäytyivät pääsääntöisesti paikkoina, joissa naiset saattoivat yhdessä työntekijöiden kanssa pohtia tällaisia sitoumuksia ja turvallisuuden huomioivia toimintamahdollisuuksia.

Äitiyden vastuut ja isyyden mahdollisuudet

Vastuu lasten hyvinvoinnista ja turvallisuudesta asetettiin perheneuvolatyöntekijöiden puheessa suurelta osin äideille. Työntekijät pohtivat väkivallan kohteeksi joutumisen vaikutusta naisten äitiyteen varsin monisanaisesti, kun taas kysymys väkivaltaa käyttäneiden miesten isyydestä aiheutti enemmän epäröintiä. Naisten äitiyttä kuvattiin usein traumatisoitumisen heikentämäksi ja puutteelliseksi. Toisaalta osa työntekijöistä työskenteli aktiivisesti äidin ja lasten välisen suhteen vahvistamiseksi, jotta lapset saisivat turvaa äideistään. Suhteen vahvistaminen oli myös äideille tärkeää, sillä se antoi heille tavoitteita ja auttoi jatkamaan elämää eteenpäin. Äideille asetettiin joskus myös vastuuta lasten turvallisuudesta tavoilla, jotka sivuuttivat heidän väkivallankokemuksensa. Työntekijät odottivat naisten asettuvan vastustamaan entisiä miehiään huolimatta väkivallan uhasta ja pelosta. Tällaiset tilanteet liittyivät yleensä eron jälkeisiin lasten ja isän tapaamisiin.

Väkivaltaa käyttäneen miehen isyyden työntekijät näkivät monelta osin ongelmallisena. Joissain tapauksissa isän ja lasten välinen suhde ei ollut kunnolla rakentunutkaan. Toisaalta väkivaltaa käyttäneiden miesten isyyteen sisällytettiin runsaasti mahdollisuuksia ja toiveita. Vaikka isät eivät olleet pitäneet yhteyttä lapsiin pitkiin aikoihin tai lapset epäröivät tapaamisia muistellen aiempia väkivaltatilanteita, työntekijät kannustivat äitejä tapaamisten aloittamiseen ja toimivat aloitteellisesti niiden järjestämiseksi. Isän merkitys nähtiin keskeiseksi lapsen kehityksen kannalta, ja siksi työntekijät halusivat tukea suhteen ylläpitoa. Isyyteen liitetyt toiveet olivat vahvoja, eikä niiden ylläpitäminen edellyttänyt isiltä mitään toimenpiteitä.

Tutkimus avaa näkymää paitsi perheneuvoloiden väkivaltatyöhön myös muiden auttajatahojen työhön. Osa auttamiskäytännöistä tukee väkivaltaan puuttumista ja sen lopettamista, kun taas osa sivuuttaa väkivaltaa ja sen seurauksia. Jotta väkivaltatyötä voitaisiin parantaa, ongelmakohtiin tulisi jatkossa kiinnittää huomiota.

Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat. Tampere University Press 2005.

 
Julkaistu 26.9.2005