Mika Illman

Sananvapautta vai kiihottamista kansanryhmää vastaan?

Perustuslain 12 §:ssä säädetään sananvapaudesta. Siihen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Säännös näyttää yksiselitteiseltä ja selvältä: jokainen saa sanoa mitä tahtoo eikä kenelläkään ole oikeutta puuttua siihen, mitä toinen haluaa ilmaista. Totta onkin, että sananvapaudella on perustava merkitys sekä demokraattisen yhteiskunnan että yksilön kannalta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on korostanut sananvapauden ulottuvan myös arvosteleviin kannanottoihin ja jopa loukkaaviin mielipiteisiin. Onko sananvapaus siis rajaton?

Sananvapaus ei ole tällä tavalla rajoittamaton. Kautta aikojen on pidetty selvänä, että sananvapautta tulee voida rajoittaa esimerkiksi toisen kunnian suojaamiseksi tai kansallisen turvallisuuden varmistamiseksi. Itse asiassa sitä rajoitetaan useassa tilanteessa – ja nimenomaan useiden rangaistussäännösten kautta. Aikaisemmin katsottiin usein, että valtiosääntöoikeus – johon sananvapaus perinteellisesti luetaan – ja rikosoikeus olivat oikeusaloja, jotka eivät milloinkaan kohdanneet toisiaan. Kärjistäen korkeintaan hyväksyttiin, että perustuslailla ja rikoslailla saattoi olla joitain yhteisiä oikeushyviä kuten yksilön henki, kunnia ja omaisuus. Tästä ajatuksesta on nyttemmin yhä enemmän luovuttu ja nimenomaan ns. ilmaisurikosten osalta on päinvastoin pidetty varsin selvänä, ettei tällaisia viestien ja mielipiteiden levittämistä kieltäviä rangaistussäännöksiä voida soveltaa ottamatta huomioon, mitä sananvapaudesta on säädetty perustuslaissamme ja määrätty maatamme sitovissa kansainvälisissä sopimuksissa. Johtoajatus on tässä se, että toimintaa, johon perus- ja ihmisoikeudet antavat vapauden, ei kansallisen rikoslainsäädännön kautta saa kieltää.

Rikoslain 11 luvun 8 §:ssä rangaistavaksi säädetty kiihottaminen kansanryhmää vastaan on yksi esimerkki tällaisesta sananvapautta rajoittavasta kriminalisoinnista. Lainkohdassa uhataan rangaistuksella sitä, joka yleisön keskuuteen levittää lausuntoja tai muita tiedonantoja, joissa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin kansallista, rodullista, etnistä tai uskonnollista ryhmää taikka niihin rinnastettavaa kansanryhmää. Kun tätä tunnusmerkistöä vertaa perustuslain sananvapaussäännökseen, syntyy helposti käsitys, että lainsäätäjä on jättänyt lainkäyttäjille varsin laajan harkintavallan. Lainsäätäjä ei lausu mitään siitä, mitä on pidettävä kiellettynä uhkaamisena, panetteluna ja solvaamisena.

Rasistinen propaganda rajoittamisperuste

Toukokuussa ilmestyneessä väitöskirjassani olen pyrkinyt selvittämään, miten tälle rangaistussäännökselle voitaisiin löytää tulkinta, joka olisi sopusoinnussa sananvapauden kanssa mutta samalla turvaisi riittävästi niitä oikeushyviä, joita säännöksellä halutaan suojata. Mielestäni yhteiskunnan intressi suojan saamiseksi rasistista ja muukalaisvihamielistä propagandaa vastaan on arvioitava varsin painavaksi sananvapauden rajoittamisperusteeksi. Ensinnäkin kaikenlainen kehottaminen väkivaltaan kansanryhmiä vastaan on katsottava lainkohdan mukaan rangaistavaksi kiihottamiseksi. Tällainen toiminta saattaa hyvinkin samalla täyttää rikoslain 17 luvun 1 §:ssä tarkoitetun julkisen kehottamisen rikokseen. Sama on sanottava kehottamisesta kansanryhmän syrjintään tai vihaan sellaista kohtaan.

Tämän kaltaisten lausuntojen levittämisestä oli kysymys mm. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuonna 2004 antamassa ratkaisussa Norwood vastaan Iso-Britannia. Norwood oli äärioikeistolaisen British National Party -nimisen puolueen piirisihteeri. Hän oli pitänyt marraskuun 2001 jälkeen ensimmäisen kerroksen asunnon ikkunassaan suurehkoa (60 x 38 cm) valokuvaa, joka esitti World Trade Centerin kaksoistorneja tulessa ja johon oli kirjoitettu "Islam pois Englannista – suojelkaa brittiväestöä". Lisäksi kuvassa oli puolikuu ja tähti kieltomerkissä. Poliisi poisti julisteen tammikuussa 2002 sivullisen tekemän valituksen johdosta. Norwoodia vastaan nostettiin syyte, minkä hän kiisti väittäen, että julisteella viitattiin Islamin ääriliikkeisiin. Oikeuden mielestä juliste oli julkinen hyökkäys kaikkia maan muslimeja vastaan, ja Norwood tuomittiin 300 punnan sakkoihin joulukuussa 2002. Norwood valitti tuomiostaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle ja väitti, että oikeudenkäynnillä oli loukattu hänen sananvapauttaan. Häntä oli myös syrjitty. Siten oli rikottu ihmisoikeussopimuksen 10 ja 14 artikloja. Hänen mielestään sananvapaus käsitti mahdollisuuden esittää ärsyttäviä ja provosoivia väitteitä edellyttäen, ettei niillä pyritty väkivaltaan.

Ihmisoikeustuomioistuin tutki asian ja yhtyi kansallisiin tuomioistuimiin siinä, että kyseinen juliste oli sanoiltaan ja kuviltaan edustanut julkista hyökkäystä Yhdistyneen kuningaskunnan kaikkia muslimeja vastaan. Niin yleinen ja kiivas hyökkäys uskonnollista ryhmää vastaan yhdistämällä koko ryhmä vakavaan terroritekoon ei ollut ihmisoikeussopimuksen arvojen kanssa yhteensopiva, varsinkin se oli suvaitsevuuden, yhteiskuntarauhan ja syrjimättömyyden periaatteiden vastaista. Julisteen pitäminen ikkunassa perusti sopimuksen 17 artiklassa tarkoitetun teon (oikeuksien väärinkäyttö) eikä se siten saanut 10 ja 14 artiklojen mukaista suojaa. Ihmisoikeustuomioistuimen linjaus on viimeaikaisten terroritekojen jälkeen entistä tärkeämpi muistutus siitä, että joidenkin ääriainesten teot eivät oikeuta kansanryhmien syrjintään tai sellaisia ryhmiä syrjivien lausumien levittämiseen.

Rajanvetoa poliittisessa viestinnässä

Rajatapauksina on pidettävä sellaisia lausumia, joissa puhuja ainoastaan esittää käsityksensä siitä, että jokin kansanryhmä on ylivertainen joihinkin toisiin nähden. Mainittakoon, että Helsingin hovioikeus katsoi vuonna 2002 antamassaan ratkaisussa, että lausuman "Thank god we were born white" levittäminen oli täyttänyt rangaistavuuden kriteerit. Tähän arvioon lienee vaikuttanut se, että lausetta oli levitetty kaupunginosassa, jossa vain vähän aikaa ennen oli ollut väkivaltaisia yhteenottoja valtaväestöön kuluvien ja erääseen vähemmistöryhmään kuluvien kesken.

Ruotsalaisessa oikeuskäytännössä on usein katsottu, että myös tiettyjen symbolien, mm. useiden kansallissosialististen, julkinen käyttäminen täyttää rangaistavuuden kriteerit. EU:ssa keskusteltiin itse asiassa hiljattain siitä, pitäisikö unionin alueelle määrätä kielto tällaisten symbolien käyttämiselle. Tällaisia kieltosäännöksiä on ennestään esimerkiksi Saksassa. Ajatuksesta on ainakin toistaiseksi luovuttu. Selvyyden vuoksi on syytä todeta, että yksilön mielipiteenvapaus on rajoittamaton päinvastoin kuin sananvapaus. On siis täysin laillista olla natsi – aivan kuten on laillista olla kommunisti, sosialisti, pasifisti tai minkä tahansa muun -ismin kannattaja.

Rikoslain 11 luvun 8 §:ää sovellettaessa on muistettava se, että erityisesti poliittinen sananvapaus kuuluu perustuslain sananvapaussäännöksen ydinalueeseen. Se on siten ehkä kaikkein vahvimmin varjeltu sananvapauden alue. Käytännössä poliittiseksi arvioitavassa viestinnässä rangaistavuuden kriteerit voivat täyttyä vain harvoin. Kaikki poliittinen viestintä ei kuitenkaan ole rangaistavuuden ulkopuolella. Tämän osoittaa mm. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, jossa kansallissosialistinen propaganda on vakiintuneesti jätetty ihmisoikeussopimuksessa turvatun sananvapauden ulkopuolelle. Poliittisen sananvapauden erityisellä suojalla on kuitenkin se merkitys, että esimerkiksi hallituksen harjoittamaa ulkomaalaispolitiikkaa täytyy saada kritisoida ankarastikin, vaikka tällaiset lausumat välillisesti kohdistuvatkin maahamme tulleisiin maahanmuuttajiin ja pakolaisiin. Rajanveto siitä, onko tämäntyyppisiä lausumia katsottava sallituksi poliittiseksi kritiikiksi vai kiihottamiseksi kansanryhmiä vastaan, onkin usein varsin hankalaa. Selvää kuitenkin on, että sen kaltainen "poliittinen" viestintä, josta Norwood-tapauksessa oli kyse, ylittää sallitun rajan.

Internetin merkitys

Internetissä esiintyy huomattavassa määrin enemmän rasistiseksi luokiteltavaa aineistoa kuin muissa medioissa. Tähän on osaltaan varmasti syynä se, että Internetissä on mahdollista julkistaa aineistoa anonyymisti. Lisäksi laki ei vaadi vastaavan toimittajan määräämistä ns. keskustelupalstoille päinvastoin kuin ns. verkkojulkaisuille. Nykytilanteessa on epäselvää, onko keskustelupalstan ylläpitäjän organisaatiosta ollenkaan löydettävissä sellaista henkilöä, johon voisi kohdistaa rangaistusvastuuta tilanteessa, jossa tuntemattomaksi jäänyt henkilö on keskustelupalstan välityksellä levittänyt lainvastaista aineistoa.

Nämä seikat ovat johtaneet siihen, että kiinnijäämisriski lainvastaisen aineiston levittämisestä Internetissä on yleensä verraten pieni. Tämä on puolestaan myötävaikuttanut sellaisen käsityksen syntymiseen, että rikoslain kiellot ja käskyt eivät koskisi Internetiä mediana ollenkaan tai vain rajoitetusti. Toteamukset, että "Internetissä nyt voi kirjoittaa mitä tahansa" kuvastavat juuri tällaisia käsityksiä. Kyseessä on kuitenkin harhaluulo. Rikoslain sananvapautta rajoittavat säännökset soveltuvat aivan samoin Internetissä kuin muissakin joukkoviestimissä levitettyyn aineistoon. Lainsäädännössä on nykyään myös säännöksiä sellaisista tutkintakeinoista, joiden avulla yhä useammin on selvitettävissä anonyymin kirjoittajan henkilöllisyys.

Kirjoittaja on valtionsyyttäjä.

 
Julkaistu 26.9.2005