Päivi Honkatukia, Leo Nyqvist & Tarja Pösö

Nuorten puhetta väkivallasta

Nuoret liittivät väkivallan elämäänsä niin kotona, koulussa, kaduilla kuin laitoksissa, ja moni koulukodissa haastateltu toi esiin omia kokemuksiaan väkivallasta. Väkivallalla oli nuorten sosiaalisissa ympäristöissä monia sallittuina pidettyjä tehtäviä, joista he olivat keskenään yllättävänkin yksimielisiä.

Nuorten väkivallasta ollaan usein huolissaan tai sille etsitään syitä. Huoli ilmenee yhteiskunnallisissa käytännöissä ja puheenvuoroissa, joissa nuorten väkivaltaa pidetään sosiaalista ja moraalista järjestystä horjuttavana asiana. Mikä tahansa väkivalta ei kuitenkaan tule yleisen huolen kohteeksi. Yksi esimerkki löytyy läheissuhdeväkivallan historiasta; kotona tapahtuvia pahoinpitelyitä ei ole aina nimetty väkivallaksi. Sen sijaan nuorisoväkivalta on vahvasti huolta herättävä ilmiö. Sen määrälliset muutokset kiinnostavat mediaa ja sen vähentämiseksi on vaadittu toimia. Syitä etsivä selitysnäkökulma taas viittaa tutkimuksellisiin tapoihin lähestyä väkivaltaa sosiaalisena ongelmana: on etsitty erilaisia väkivaltaa aiheuttavia tekijöitä, ominaisuuksia tai olosuhteita.

Huoli- ja selitysnäkökulmat ottavat väkivallan käsitteen usein annettuna. Tällöin sivuutetaan, että väkivalta on monimerkityksinen, historiallisesti ja tilanteisesti muuttuva käsite ja ilmiö. Asianosaisnäkökulman tuominen mukaan keskusteluun on yksi väkivallan yksiselitteisyyden kyseenlaistamisen tapa. Erityisesti nuorten omat tavat merkityksellistää väkivaltaa ovat jääneet vähäiselle huomiolle. Siksi päätimme tämän artikkelin taustalla olevassa tutkimuksessamme "Nuoret, väkivalta ja koulukoti" rakentaa kuvaa väkivallasta keskustellen siitä yhdessä nuorten kanssa.

Väkivaltapuhetta nuorten ryhmissä

Väkivalta on yksilöllinen kokemus ja teko, mutta myös sosiaalisesti ja kulttuurisesti jaettu ja tuotettu käsite. Sen vuoksi halusimme korostaa tutkimuksessamme väkivallan jaettuja käsitteellisiä piirteitä. Haastattelimme koulukodissa asuneita nuoria pienissä ryhmissä, joista osa oli tyttöjen ja poikien muodostamia ja osassa oli pelkästään tyttöjä tai poikia. Koulukoti lastensuojelulaitoksena ja ryhmähaastatteluiden ympäristönä mahdollisti sellaisten nuorten kuulemisen, joilla on kokemuksia nuoruuden tavanomaisista elinympäristöistä (kodista, koulusta, vapaa-ajasta), mutta myös laitoksessa asumisesta ja sellaisista yhteiskunnallisista interventioista, joiden syynä on nuorten oman käyttäytyminen tai heidän ongelmalliset kasvuolosuhteensa. Pyysimme haastateltaviamme pohtimaan, mitä väkivalta merkitsee heille.

Tutkimuksen tuloksia tulkittaessa on otettava huomioon, että nuoret tekivät tulkintoja väkivallasta laitoksessa, jossa he jakoivat yhteistä arkeaan haastattelun jälkeenkin. Siksi he oletettavasti säätelivät ryhmässä esille nostettavia teemoja monin tavoin. Tässä suhteessa sukupuoli nousi keskeiseen asemaan. Sekaryhmissä ja poikien ryhmissä puhuttiin väkivallasta lähinnä poikien elämässä, vaikka siitä puhuttiin usein sukupuolineutraalisti. Tyttöjen ryhmissä keskusteluun nostettiin useammin sellaisia teemoja kuin seksuaalisen väkivallan tai häirinnän kokemukset.

Toisin kuin olimme ajatelleet, ryhmillä oli taipumus viedä keskustelua myös henkilökohtaisten kokemusten tasolle. Haastattelun alussa nuoret puhuivat etupäässä fyysisestä väkivallasta, mutta keskustelun kuluessa väkivalta sai muitakin merkityksiä. Erotimme väkivaltapuheessa kaksi hallitsevaa tapaa merkityksellistää väkivaltaa: nuoret puhuivat väkivallasta välineenä saavuttaa jotakin sekä yhdenlaisena ilmaisemisen tapana.

Samansuuntainen jaottelu löytyy väkivaltatutkimuksesta, jolloin puhutaan instrumentaalisesta ja ekspressiivisestä väkivallasta. Jaottelu on saanut teoreettista kannatusta, mutta sitä on myös kritisoitu. Kriitikot ovat korostaneet, että väkivalta on kauttaaltaan päämäärähakuista eli instrumentaalista. Menemättä syvemmälle teoreettisen jaottelun mielekkyyteen väkivaltatilanteiden kuvaajana esittelemme seuraavassa nuorten tapoja puhua väkivallasta.

Väkivalta välineenä

Väkivalta oli nuorille usein väline, jolla pyrittiin saavuttamaan tärkeinä pidettyjä asioita. Analyysissa paikansimme kolme tapaa puhua väkivallasta välineenä. Näistä varsinkin kaksi ensimmäistä olivat nuorten mukaan lähinnä poikien käytössä.

Ensinnäkin nuoret puhuivat väkivallasta sosiaalisen kuulumisen välineenä, jolloin kuuluminen nuorten ryhmään oli keskeistä. Väkivallan käyttö oli tällöin myös sosiaalinen normi, joka mahdollisti ryhmäjäsenyyden, yhteenkuulumisen tunteen ja jäsenten keskinäisen solidaarisuuden. Väkivaltaa ei kuvattu ryhmien toimintaa ohjaavana piirteenä vaan ryhmiin satunnaisesti liittyvänä ilmiönä. Silti pojat kertoivat tilanteista, joissa heidän oli autettava kavereita käyttämällä väkivaltaa.

Toiseksi nuoret puhuivat väkivallasta sosiaalisen järjestyksen tekijänä. Väkivalta asemoi etenkin poikia, mutta se ei itsessään taannut korkeaa asemaa nuorten keskinäisissä hierarkioissa. Oleellista oli, toimiko väkivalta rakentavan järjestyksen välineenä. Siksi nuoret saattoivat puhua väkivaltaisen maineessa olevista pojista omaakin turvallisuutta takaavina kavereina. Sama koski väkivaltaan liittyvien välineiden (pamppujen, veitsien) käyttöä: nuorten mukaan aseet olivat sekä pelotteita että itsepuolustusvälineitä, joita pidettiin mukana enemmän oman turvallisuuden varmistamiseksi kuin muiden vahingoittamiseksi.

Kolmanneksi väkivalta toimi ongelmien ratkaisun välineenä. Väkivallan avulla ratkaistavia ongelmallisia tilanteita olivat esimerkiksi laitoselämän arjessa koetut epäoikeudenmukaisuudet tai perheväkivalta. Väkivaltaa kuvattiin silloin nuorten käytössä olevana välineenä – muunlaisia välineitä ei näissä tilanteissa nähty juuri olevan. Tätä perusteltiin oman vallan puutteella. Nuorten ja laitoksen työntekijöiden välinen vastakkainasettelu nousi sukupuolta keskeisempään asemaan, vaikka kerrotuissa esimerkeissä väkivallan tekijöinä olivat olleet lähinnä pojat. Nuoret kokivat olevansa työntekijöiden määräysvallan alaisia. Vastaavasti omien vanhempien tekemän väkivallan lopettaminen kotona tulkittiin usein tilanteeksi, jossa lapsen heikko asema ei mahdollistanut muunlaisia keinoja kuin fyysisen väkivallan – joskus edes pakoon lähteminen ei ollut mahdollista. Rajoittamisen tarkoitus oli usein puolustaa äitiä, joka oli väkivallan kohteena. Aina tämä ei ollut onnistunut, mutta toisinaan varsinkin poikien kertomuksia leimasi oman voiman näyttävyyden korostaminen.

Väkivallan tulkitseminen välineeksi oli sekä tyttöjen että poikien tapa puhua sellaisesta väkivallasta, joka oli heidän mielestään oikeutettua. Välineellinen väkivalta oli kuitenkin sukupuolittunut ilmiö, sillä tytöille ja pojille määriteltiin erilaisia asemia. Olemme käyttäneet käsitettä kamppaileva maskuliinisuus kuvaamaan poikiin liittyvää väkivaltapuhetta. Sillä viittaamme siihen, että väkivaltaa nähtiin tarvittavan välineenä nimenomaan poikien keskinäisten suhteiden sääntelyyn. Tyttöjen keskinäisiin suhteisiin fyysistä väkivaltaa ei samassa määrin liitetty – ja jos niin tehtiin, se tuomittiin usein naurettavaksi ja typeräksi toiminnaksi.

Tytöt puhuivat omista väkivaltakokemuksistaan lähes yksinomaan ryhmissä, joissa oli pelkästään tyttöjä. Tätä, usein seksuaalisen ja muun väkivallan uhriksi joutumisen kipeiden kokemusten ympärille kiertyvää puhetta, olemme kuvanneet käsitteellä haavoitettu feminiinisyys. Joskus he kertoivat itsestään myös väkivallan tekijöinä. Sen sijaan tyttöjen ja poikien sekaryhmissä tytöt tyypillisesti myötäilivät poikien tulkintoja maskuliinisuuksien kamppailusta tai pilkkasivat yhdessä poikien kanssa väkivaltaa käyttäneitä tyttöjä ja naisia. Nämä asetelmat heijastelevat koulukodeissa vallitsevia sukupuolijärjestyksiä.

Ilmaisullinen väkivalta

Välineellistä näkökulmaa heikompana puhetapana tuli esiin väkivallan merkityksellistäminen ilmaisevana asiana. Väkivallasta puhuttiin silloin mielentilana, ennen kaikkea hulluutena, tunteena tai mielikuvituksen aiheena.

Ensinnäkin väkivallasta puhuttiin hulluutena. Silloin nuoret korostivat väkivallan tarkoituksettomuutta. Hullu väkivalta on sellaista, jossa ei ole muuta mieltä kuin mahdollisesti tekijälle koituva tyydytys. Kun väkivalta sosiaalisen kuulumisen ja järjestyksen välineenä saattoi sisältää varsinkin pojille merkityksellisiä ja toivottuja elementtejä, nuoret halusivat sanoutua irti hulluudeksi kuvatusta väkivallasta. Mieletöntä väkivaltaa oli olemassa, mutta sitä ei pidetty kannatettavana asiana. Osa poikien väkivallasta leimattiin hulluksi, mutta etenkin tyttöjen ja naisten väkivalta nähtiin tällaisena järjettömänä toimintana. Tyttöjen ryhmissä tulkinnat naisellisesta väkivallasta olivat monisävyisempiä.

Toiseksi nuoret toivat esiin myös väkivaltaan liittyviä myönteisiä tunteita, kuten mielihyvää. Pojat kuvasivat tappeluihin liittyvää jännityksen sekaista hyvänolon tunnetta ja tytöt itsensä viiltelyn tuottamaa hetkittäistä mielihyvää. Toisaalta kielteisistä tunteista, kuten pelosta, ei useinkaan puhuttu. Niiden näkymättömyys ei kuitenkaan todennäköisesti kerro niiden puuttumisesta. Ryhmähaastattelu voi olla yksi tilanteista, joissa etenkin poikien voi olla vaikea tunnustaa pelkäävänsä. Pelon ilmaiseminen avoimesti ryhmässä saattaisi olla uhka poikien keskinäiselle ryhmälojaaliudelle ("pelkuri livistää").

Kolmanneksi jotkut nuorista puhuivat mielikuvitusväkivallasta, joka viittaa kuvitteelliseen väkivaltaan. Tytöt kertoivat käyttävänsä sitä keskinäisissä juttutuokioissaan, joissa koulukodin arjessa nousseita vihan tunteita käsiteltiin fantasiakertomuksilla esimerkiksi kuvittelemalla hoitajiin kohdistuvia väkivallantekoja. Yksi pojista taas kertoi kirjoittavansa väkivalta-aiheisia runoja ja lauluja.

Mitä nuorten kuunteleminen opetti?

Nuoret puhuivat ryhmähaastatteluissa väkivallasta arkipäiväisenä ja tavanomaisena asiana. Väkivalta liitettiin nuorten elämään niin kotona, koulussa, kaduilla kuin laitoksissa, ja moni haastateltu toi esiin omia kokemuksiaan väkivallasta. Väkivallalla oli nuorten sosiaalisissa ympäristöissä monia sallittuina pidettyjä tehtäviä, joista he olivat keskenään yllättävänkin yksimielisiä.

Nuorten tulkinnoissa hallinnut näkemys varsinkin poikien ja miesten väkivallasta tarkoituksenmukaisena, joissakin tilanteissa perusteltuna ja mahdollisesti jopa ainoana käytettävissä olevana välineenä ansaitsee mielestämme huomiota. Väkivallan näkeminen kollektiivisena ja välineellisenä voi johtaa toisenlaisiin hoitokäytäntöihin kuin yksilön ominaisuuksien erityispiirteitä painottava tulkinta, joka näkee väkivallan yksilön patologisuuden osoituksena.

Nuorten näkökulma väkivaltaan on tärkeä sen vuoksi, että huomaisimme sellaisia väkivallan merkityksiä, jotka eivät näy aikuisyhteiskunnan huolenilmaisuissa, väkivallan erilaisissa selitysmalleissa tai yksilö- ja ryhmäpoikkeavuutta korostavissa väkivaltatulkinnoissa. Nuoret pohtivat väkivaltaa moni-ilmeisesti, keskenään neuvotellen ja mielenkiintoista kyllä, varsin aikuisyhteiskunnan käsitysten mukaisesti. Tärkeäksi kysymykseksi nouseekin, miksi yhteiskunnassamme ja kulttuurissamme niin itsestään selvästi turvaudutaan väkivaltaan ihmisten välisten suhteiden ja ongelmien hoitamisessa ja miksi väkivallan käyttötarve (ja sen tarpeellisuuden legitimointi) siirtyy sukupolvelta toiselle.

Kirjoittajista Honkatukia on erikoistutkija Oikeuspoliittisessa tutkimuslaitoksessa, Nyqvist ma. sosiaalityön professori Turun yliopistossa ja Pösö sosiaalityön professori Tampereen yliopistossa.

Tutkimuksessa tehtiin 15 ryhmähaastattelua kahdessa valtion koulukodissa keväällä 2002. Niihin osallistui 38 12-17-vuotiasta nuorta, eli noin kolme neljäsosaa laitoksissa tuolloin asuneista nuorista (24 poikaa ja 14 tyttöä). Haastattelussa oli yleensä 2-4 haastateltavaa ja kaksi haastattelijaa. Haastattelut kestivät tunnista kolmeen tuntiin. Ensimmäisessä laitoksessa ryhmät olivat tyttöjen ja poikien sekaryhmiä (4 ryhmää). Toisessa laitoksessa ne olivat yhden sukupuolen mukaisia (6 poikien ryhmää, 3 tyttöjen ryhmää), minkä lisäksi kaksi poikaa halusi tulla haastatelluksi yksin. Kerroimme haluavamme kuulla nuorten näkemyksiä väkivallasta oman sukupolvensa edustajina. Haastatteluissa noudatettiin etukäteen suunniteltua teemarunkoa joustavasti. Keskeinen teema oli, mitä väkivalta nuorten mielestä on.

 
Julkaistu 26.9.2005