Minna Kimpimäki

Vierastaistelijat tuomiolle – miten, missä ja milloin?

Viime aikoina on keskusteltu siitä, millaisiin toimiin Suomesta esimerkiksi Irakiin tai Syyriaan matkustaneiden vierastaistelijoiden ja heidän perheenjäsentensä suhteen tulisi ryhtyä. Kysymys on toisaalta siitä, missä määrin Suomella on velvollisuus sallia tällaisten henkilöiden palaaminen Suomeen, tai jopa tukea tällaista palaamista. Toisaalta taas kysymys on siitä, miten ja missä ne rikokset, joihin vierastaistelijat ovat mahdollisesti syyllistyneet, tulisi käsitellä – ja tätä tarkastellaan tässä artikkelissa.

Kun henkilö matkustaa ulkomaille osallistuakseen siellä käytäviin taisteluihin, sovellettavaksi voivat tulla esimerkiksi sota- tai terrorismirikoksia koskevat säännökset riippuen sen ryhmän luonteesta ja toiminnasta, johon vierastaistelija liittyy ja jossa hän toimii. Aina ei välttämättä ole kyse rikoksesta lainkaan. Jos kyse on humanitaarisen oikeuden alaan kuuluvasta sodankäynnistä – avoimesti asetta kantavien joukkojen sotatoimista, joissa noudatetaan sodan oikeussääntöjä – mikään rikoslain säännös ei välttämättä tule sovellettavaksi. Helsingin käräjäoikeus on todennut tuomiossaan 18/103187, että jos ulkomaille matkustaneen henkilön tarkoituksena on osallistua taisteluihin perinteisin maasodan keinoin, kyse ei ole rikoslain 34 a luvun mukaisesta terrorismirikoksesta. Tämä linjaus on hyvin linjassa sen kansainvälisestikin omaksutun lähtökohdan kanssa, ettei humanitaarisen oikeuden eli sodan oikeussääntöjen alaan kuuluvia taistelutoimia katsota terrorismiksi. Jos taistelutoimissa on noudatettu sodan oikeussääntöjä, eivät sovellettavaksi tule myöskään rikoslain 11 luvun sotarikossäännökset.

Norjassa ulkomaiseen aseelliseen konfliktiin osallistuminen ja sitä varten matkustaminen on erikseen kriminalisoitu (straffeloven § 145), mutta kriminalisoinnin alasta on rajattu pois valtiollisten joukkojen tai Geneven sopimusten alaan kuuluvien joukkojen humanitaarisen oikeuden alaan kuuluvat taistelutoimet. Suomessa tällaista kriminalisointia ei ole. Matkustaminen terrorismirikoksen tekemistä varten (RL 34 a:5 b) kriminalisoitiin sekin vasta vuonna 2016 eli säännös tuli voimaan vasta sen jälkeen, kun merkittävä osa Suomesta lähteneistä vierastaistelijoista oli jo matkustanut. Ennen lainmuutoksen voimaantuloa tehty matkustaminen voi tulla arvioitavaksi esimerkiksi terroristisessa tarkoituksessa tehtävän rikoksen valmisteluna (RL 34 a:2), mutta oikeuskäytäntö – esimerkiksi edellä mainittu Helsingin käräjäoikeuden tuomio – on osoittanut, ettei tämä säännös ole helposti sovellettavissa.

Oikeudenkäynnin järjestäminen Suomessa

Ulkomailla tehdyt terrorismirikokset tai sotarikokset voivat tulla Suomessa tuomittaviksi esimerkiksi sillä perusteella, että tekijä on Suomen kansalainen tai kansainvälisinä rikoksina, joihin liittyy universaalitoimivalta eli toimivalta tuomita rikokseen syyllistynyt Suomessa riippumatta tekopaikasta ja tekijän kansalaisuudesta. Ongelma ei olekaan toimivallan puute vaan pikemminkin se, ettei poliittisella tasolla ole suurta halukkuutta tällaisten oikeudenkäyntien järjestämiseen Suomessa. Aiempien oikeudenkäyntien perusteella niiden järjestäminen ei ole helppoa, nopeaa tai halpaa. Näytön hankkiminen teoista, jotka on tehty maantieteellisesti kaukaisessa paikassa ja usein levottomissa yhteiskunnallisissa olosuhteissa, on haastavaa, mitä vielä korostaa se, että esimerkiksi terrorismirikoksissa näyttökynnys on korkea. Ulkomailla tapahtuvaan terrorismiin liittyvissä tapauksissa näyttöä tarvitaan ainakin vastaajan tiedoista, toimista ja tarkoituksesta sekä terroristiryhmän tai terroristisen toiminnan luonteesta.

Kansainvälisen rikostuomioistuimen hyödyntäminen

Siksi on ymmärrettävää, että keskusteluun on nostettu mahdollisuus tuomita vierastaistelijoiden rikoksista kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Kyseeseen voisi silloin tulla joko Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) tai erikseen perustettava ad hoc -tyyppinen kansainvälinen rikostuomioistuin. ICC:n toimivaltaan kuuluvat mm. sotarikokset ja rikokset ihmisyyttä vastaan. Joko valtion, jonka alueella rikos on tehty, tai valtion, jonka kansalainen syytetty on, tulee olla ICC:n perussäännön, Rooman perussäännön, osapuolivaltio tai hyväksyä ICC:n toimivallankäyttö tapauksessa. Näin ollen Suomen ja muiden perussäännön osapuolivaltioiden kansalaiset voivat tulla Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa tuomituiksi, vaikka tekopaikan valtio – esimerkiksi Irak tai Syyria – ei ole perussäännön osapuoli. Myös YK:n turvallisuusneuvosto voi saattaa ICC:n käsiteltäväksi sen toimivaltaan ilmeisesti kuuluvia rikoksia, jolloin sen enempää tekopaikan valtion kuin kansalaisuusvaltionkaan hyväksyntää ei tarvita.

Vaikka Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivalta sinänsä kattaa myös vierastaistelijoiden tekemiä rikoksia, ei se voi kuitenkaan olla laajemmassa mittakaavassa ratkaisu vierastaistelijoiden oikeuden eteen saattamisen haasteisiin. Tämä johtuu siitä, että Kansainvälinen rikostuomioistuin rakentuu ajatukselle, että se täydentää valtioiden kansallista toimivaltaa. Ensisijainen vastuu rikosten tutkimisesta ja syytteen nostamisesta on sopimusvaltioilla. Rooman perussäännön johdanto-osassa korostetaankin sitä, että jokainen valtio on velvollinen käyttämään rikosoikeudellista toimivaltaansa kansainvälisiin rikoksiin syyllistyneisiin henkilöihin. Tapauksen on oltava riittävän vakava, jotta sen käsittely Kansainvälisessä rikostuomioistuimessa on perusteltua. Käytännössä ICC on käsittelemissään tilannekokonaisuuksissa nostanut syytteitä vain muutamaa keskeistä henkilöä vastaan. Valikoinnissa otetaan huomioon tekijän asema valtiossaan tai aseistetussa ryhmittymässään ja erityisesti se, onko kyse korkealla tasolla olevasta johtajasta, jonka katsotaan olleen erityisen suuressa vastuussa. Laajamittaisempi vierastaistelijoiden oikeuden eteen saattaminen ei siksi olekaan Kansainvälisen rikostuomioistuimen tehtävä.

Erityisen rikostuomioistuimen perustaminen

Esiin on siksi noussut mahdollisuus perustaa ad hoc -tyyppinen eli tiettyä tilannetta varten perustettava kansainvälinen rikostuomioistuin entisen Jugoslavian ja Ruandan rikoksia käsitelleiden tuomioistuinten tapaan. Mikään helposti toteutettava ratkaisu sekään ei kuitenkaan ole. Entisen Jugoslavian ja Ruandan rikoksia käsitelleet rikostuomioistuimet perustettiin YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmilla. Tällainen päätös edellyttää vähintäänkin sitä, että turvallisuusneuvoston pysyvät jäsenet ovat asiasta ainakin siinä määrin yksimielisiä, etteivät ne veto-oikeudellaan estä tällaisen päätöslauselman hyväksymistä. Nykyisissä kansainvälispoliittisissa oloissa tämä on kaikkea muuta kuin itsestään selvää.

Jos yksimielisyys tuomioistuimen perustamisesta löytyisi, pitäisi vielä ratkaista se, mihin tuomioistuin sijoitettaisiin sekä se, miten toiminta organisoitaisiin ja rahoitettaisiin. Tuomioistuimen tulisi toimia paikassa, jossa kansainvälinen henkilöstö voisi toimia turvallisesti ja sekä oikeudenkäynnit että oikeudenkäynnin aikainen vangitseminen voitaisiin toteuttaa ihmisoikeuksia kunnioittaen. Rikosten riittävä selvittäminen ja asianmukainen oikeuskäsittely vaatisivat huomattavan määrän asiantuntevaa henkilöstöä ja aineellisia resursseja. Tuomioistuimen langettavat tuomiot pitäisi myös panna täytäntöön jossakin. Jugoslavia- ja Ruanda-tuomioistuinten sekä Kansainvälisen rikostuomioistuimen tuomiot pantiin ja pannaan täytäntöön siihen suostuneissa valtioissa, myös Suomessa. On muistettava myös mittakaava. Jugoslavia-tuomioistuimessa syytteeseen asetettiin sen toimintavuosien aikana 161 henkilöä ja Ruanda-tuomioistuimessa 93 henkilöä, mikä on murto-osa vierastaistelijoiden määrästä. Esimerkiksi Ruandan kansanmurhan jälkeen päävastuun oikeuskäsittelyiden järjestämisestä kantoivat kansalliset tuomioistuimet. Viime kädessä olisi ratkaistava myös se, mitä tapahtuu niille vierastaistelijoille ja vierastaistelijoiden mukana matkustaneille perheenjäsenille, joita ei aseteta syytteeseen tai tuomita tai, jotka ovat suorittaneet rangaistuksensa.

Oikeudenkäynti kriisialueella

Houkutteleva ratkaisu voisi olla sekin, että rikokset jätetään ratkaistavaksi alueen kansallisissa tuomioistuimissa ja tai jonkinlaisessa alueelle perustettavassa sekamuotoisessa – kansallisia ja kansainvälisiä elementtejä yhdistävässä – tuomioistuimessa. Ilman jonkinlaista taloudellista tukea tämäkään tuskin onnistuu. Resurssien puute on ollut YK:n tuella perustettujen sekamuotoisten tuomioistuinten keskeinen haaste. Selvää kuitenkin on, etteivät YK tai länsimaat voi olla taloudellisesti tai muutenkaan mukana sellaisessa prosessissa, jossa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja inhimillisen kohtelun perusstandardeja ei kunnioiteta. Tämä muodostuu epäilemättä haasteeksi, jos oikeudenkäyntejä järjestetään alueella, joka on monessa suhteessa kriisissä tai vasta toipumassa kriisitilanteesta.

xxx

Selvää onkin vain se, ettei edellä esitettyihin kysymyksiin ja haasteisiin löydy helppoja, halpoja tai nopeita vastauksia tai ratkaisuja. Rankaisemattomuuden vastustaminen onkin tavoite, jota on helpompi kannattaa periaatetasolla kuin toteuttaa käytännössä.

Kirjoittaja on rikosoikeuden professori Lapin yliopistossa.

 
Julkaistu 14.6.2019
Sivun alkuun |