Karoliina Suonpää

Uhrin myötävaikutus naisten henkirikoksissa

Kriminologia-palstalla esitellään hiljattain julkaistu tutkimus, joka tarkastelee uhrin myötävaikutusta henkirikoksissa. Tutkimuksessa kysytään, ovatko esimerkiksi itsepuolustus tai uhrin harjoittama väkivalta erityisen keskeisiä tekijöitä niissä teoissa, joissa naiset surmaavat kumppaninsa.

Kriminologiassa on jo pitkään käyty keskustelua siitä, onko naisilla ja miehillä erilaisia motiiveja henkirikosten tekemisessä (esim. Felson & Messner, 1998; Johnson & Ferraro, 2000). On kysytty, onko uhrin myötävaikutuksella (victim precipitation) suurempi rooli naisten tekemissä henkirikoksissa: ovatko naisten teot useammin itsepuolustusta tai onko naisten motiivina väkivaltaisen parisuhteen päättäminen? Toinen keskeinen kysymys on se, liittyykö uhrin myötävaikutus keskeisesti kaikkeen naisten tekemään henkirikollisuuteen vai erityisesti niihin tekoihin, joita naiset kohdistavat parisuhdekumppaneihinsa.

Poliisihallituksen, Poliisiammattikorkeakoulun ja Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin ylläpitämän Henkirikollisuuden seurantajärjestelmän avulla on mahdollista tarkastella uhrin myötävaikutuksen yleisyyttä naisten tekemissä parisuhdetapoissa ja verrata niitä muihin henkirikoksiin. Kriminologian empiirisessä tutkimuksessa uhrin myötävaikutuksella kuvataan sellaista uhrin ja tekijän välistä vuorovaikutusta, joka saattaa lisätä rikostapahtuman riskiä, mutta termillä ei oteta kantaa tekijän juridiseen tai moraaliseen vastuuseen. Myöskään tässä artikkelissa ei käsitellä sitä, vähentääkö uhrin myötävaikutus teon moitittavuutta.

Henkirikollisuuden seurantajärjestelmän tieto pohjaa standardoituun lomakkeeseen, jonka rikostutkijat täyttävät jokaisesta poliisin tietoon tulevasta henkirikoksesta. Tällä tavoin saadaan kattava aineisto, joka sisältää yksityiskohtaista tietoa tekijöistä, uhreista ja rikostilanteista. Tutkimuksessa käytetty aineisto sisälsi henkirikokset, jotka oli tehty kesäkuun 2002 ja joulukuun 2017 välillä. Aineistosta poistettiin samaa sukupuolta olevat parisuhteet, koska tapausten pieni lukumäärä ei mahdollistanut tilastollista analyysia, sekä myös alaikäiset uhrit ja tekijät. Henkirikokset luokiteltiin kuuteen ryhmään tekijän sukupuolen (mies/nainen), uhrin sukupuolen (mies/nainen) sekä tekijän ja uhrin välisen suhteen (nykyinen tai entinen parisuhde/muu) mukaan.

Rikostutkijoiden täyttämä kyselylomake sisälsi neljä kysymystä, joilla uhrin myötävaikutusta voitiin mitata: 1) Oliko teossa itsepuolustuksen sävyä? 2) Oliko tekijän tavoitteena lopettaa itseensä kohdistunut kiusaaminen tai väkivalta? 3) Oliko uhri kohdistanut tekijään fyysistä väkivaltaa ennen henkirikokseen johtanutta tapahtumatilannetta? 4) Oliko uhri uhannut tekijää väkivallalla ennen henkirikokseen johtanutta tapahtumatilannetta? Ensimmäinen, itsepuolustusta koskeva kysymys on suppein tapa mitata uhrin myötävaikutusta tilanteessa. Kaksi viimeistä kysymystä taas eivät välttämättä kuvasta tekijän motiiveja, mutta antavat tietoa uhrin ja tekijän suhteesta henkirikosta edeltäneeltä ajalta. Kunkin kysymyksen kohdalla ilmeni jonkin verran puuttuvuutta ja artikkelissa esitellyt osuudet on laskettu vain niistä tapauksista, joissa kysymykseen oli vastattu "kyllä" tai "ei". Samasta syystä myös eri rikostyyppien lukumäärä vaihtelee uhrin myötävaikutuksen mittarista riippuen, mutta kaikissa malleissa suurin osa henkirikoksista (vähintään 62 %) oli miesten välisiä ja vain erittäin pieni osa (enintään 2 %) naisten välisiä.

Uhrin myötävaikutus yleisempää naisten tekemissä parisuhdetapoissa

Yli kymmenesosassa aineiston henkirikoksista teko sisälsi itsepuolustuksen sävyä (12 %, N=1 439) tai tekijän pyrkimyksenä oli lopettaa itseensä kohdistunut kiusaaminen tai väkivalta (13 %, N=1 436). Suunnilleen viidennessä tapauksista uhri oli käyttänyt väkivaltaa tekijää kohtaan (21 %, N=1 325) tai uhkaillut tekijää väkivallalla (20 %, N=1 252) ennen henkirikokseen johtanutta tilannetta. Uhrin myötävaikutuksen yleisyyttä eri henkirikostyypeissä analysoitiin logistisella regressioanalyysilla siten, että uhrin ja tekijän ikä vakioitiin jokaisessa mallissa. Regressioanalyysin tuloksista laskettiin kunkin mallin osalta keskimääräiset marginaalivaikutukset. Verrokkiryhmän muodostavat jokaisessa mallissa ne tapaukset, joissa nainen on surmannut miespuolisen kumppaninsa (4–5 % henkirikoksista).

Kuvio 1. Henkirikostyypin ja uhrin myötävaikutuksen välinen yhteys: keskimääräiset marginaalivaikutukset (95 % luottamusväli). Verrokkiryhmä: naistekijä-miesuhri, parisuhteessa.

Kuviosta nähdään, että kaikki estimaatit ovat negatiivisia: motiivit itsepuolustus ja kiusaamisen lopettaminen kuten myös uhrin aiempi väkivaltaisuus tai uhkailu ovat siis verrokkiryhmää harvinaisempia kaikissa muissa henkirikostyypeissä. Esimerkiksi itsepuolustuksen todennäköisyys on miesten tekemissä parisuhdetapoissa 29 prosenttiyksikköä matalampi kuin naisten tekemissä parisuhdetapoissa, ja tekoa edeltäneen väkivallalla uhkaamisen osalta ero on 32 prosenttiyksikköä.

Naisten välisen henkirikollisuuden osalta luottamusvälit ovat suuria ja kahdessa mallissa verrokkiryhmän kanssa päällekkäisiä: tämä selittynee ainakin osittain ryhmän pienellä koolla. Uhrin myötävaikutus ei vaikuta keskeiseltä kaikissa niissä tapauksissa, joissa naiset ovat henkirikosten tekijöitä: naisten tekemät parisuhdetapot eroavat selvästi myös niistä tapauksista, joissa naisen tekemän henkirikoksen uhrina on jokin toinen mies kuin parisuhdekumppani. Tulos antaa siis viitteitä siitä, että uhrin ja tekijän välisellä vuorovaikutuksella on erityisen keskeinen rooli niissä tapauksissa, joissa naiset surmaavat entisen tai nykyisen puolisonsa.

Varhainen puuttuminen tärkeää

Kaikkeen tutkimukseen liittyy epävarmuustekijöitä. Tämän artikkelin kannalta keskeisimmät rajoitteet liittyvät aineistoon: uhrin myötävaikutusta kuvaavat muuttujat perustuvat henkirikosta tutkivien poliisien tulkintoihin rikostilanteesta ja sitä edeltäneestä vuorovaikutuksesta. Aineiston vahvuutena on kuitenkin se, että uhrin myötävaikutuksen arvioimisessa ei nojata ainoastaan yhteen mittariin, ja Suomessa henkirikoksiin johtanut tapahtumakulku pyritään selvittämään perusteellisesti. Koska analyysi koski pelkästään henkirikoksia, tuloksia ei voi yleistää koskemaan kaikkea parisuhdeväkivaltaa.

Olisi virheellistä olettaa, että uhrin myötävaikutus on ainoa naisten tekemiä parisuhdetappoja selittävä tekijä. Kivivuoren ja Lehden (2012) tutkimuksen mukaan sekä mies- että naispuoliset henkirikosten tekijät olivat monin tavoin marginalisoituneita: he olivat usein työttöminä tai työkyvyttömyyseläkkeellä, heillä oli valtaväestöä enemmän rikostaustaa ja suurin osa heistä oli henkirikoksen aikana päihteiden vaikutuksen alaisena. Weizmann-Henelius tutkimusryhmineen (2012) analysoi henkirikosten tekijöitä ja havaitsi, että persoonallisuushäiriöt ja psykiatrinen hoitohistoria olivat yleisiä sekä nais- että miestekijöillä ja yli puolet naistekijöistä oli käyttäytynyt itsetuhoisesti ennen tekoa. Myös ruotsalaistutkimuksessa havaittiin, että työelämän ulkopuolinen asema, mielenterveys- ja päihdeongelmat sekä rikoshistoria luonnehtivat sekä mies- että naispuolisia vakavaan väkivaltaan ja henkirikoksiin syyllistyneitä, vaikka kyseisten riskitekijöiden esiintyvyydessä oli myös eroja sukupuolten välillä (Jordan et al. 2012).

Tutkimusten perusteella vaikuttaa selvältä, että sekä naisten että miesten tekemiin henkirikoksiin liittyy sosiaalista huono-osaisuutta sekä päihde- ja mielenterveysongelmia. Edellisten lisäksi uhrin harjoittama väkivalta on erityisesti naisten tekemien parisuhdetappojen riskitekijä. Parisuhdeväkivalta on usein toistuvaa ja saattaa kehittyä vakavampaan suuntaan: siksi varhainen puuttuminen on avainasemassa myös parisuhdekumppaniin kohdistuvan henkirikollisuuden vähentämisessä. Erään ruotsalaistutkimuksen mukaan puolet henkirikoksen tehneistä naisista oli itse pyrkinyt hakemaan tilanteeseensa apua ennen henkirikoksen toteuttamista (Yourstone et al. 2008). Turvaverkkojen toimivuudesta huolehtiminen on siis ensiarvoisen tärkeää.

Suonpää, K. & Savolainen, J. (2019): When a Woman Kills Her Man: Gender and Victim Precipitation in Homicide. Journal of Interpersonal Violence 43(11): 2398–2413.

VTM Karoliina Suonpää on väitöskirjatutkija Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa.


KIRJALLISUUTTA:
Felson, R. B., Messner, S. F. (1998). Disentangling the effects of gender and inti-macy on victim precipitation in homicide. Criminology, 36, 405–423.

Johnson, M. P., Ferraro, K. J. (2000). Research on domestic violence in the 1990s: Making distinctions. Journal of Marriage and Family, 62, 948963.

Jordan, C. E., Clark, J., Pritchard, A., Charnigo, R. (2012). Lethal and other serious assaults: Disentangling gender and context. Crime & Delinquency, 58, 425–455.

Jordan, C. E., Clark, J., Pritchard, A., Charnigo, R. (2012). Lethal and other serious assaults: Disentangling gender and context. Crime & Delinquency, 58, 425455.

Kivivuori, J. & Lehti, M. (2012): Social correlates of intimate partner homicide in Finland: Distinct or shared with other homicide types? Homicide Studies 16: 60–77.

Suonpää, K. & Savolainen, J. (2019): When a Woman Kills Her Man: Gender and Victim Precipitation in Homicide. Journal of Interpersonal Violence 43(11): 2398–2413.

Weizmann-Henelius, G., Grönroos, M., Putkonen, H., Eronen, M., Lindberg, N., & Häkkänen-Nyholm, H. (2012). Gender-specific risk factors for intimate partner homicide: A nationwide register-based study. Journal of Interpersonal Violence, 27, 1519–1539.

Yourstone, J., Lindholm, T., Kristiansson, M. (2008). Women who kill: A compari-son of the psychosocial background of female and male perpetrators. Interna-tional Journal of Law and Psychiatry, 31, 374–383.

 
Julkaistu 14.6.2019
Sivun alkuun |