Juhana Riekkinen

Sähköisestä aineistosta haasteita rikostutkinnalle ja todistelulle

Digitalisaatio muuttaa myös todistelua

Teknologisella ja yhteiskunnallisella kehityksellä on vaikutuksia myös totuuden selvittämiseen rikosasioissa. Rikosten selvittelyssä enenevästi merkitystä on informaatiolla, joka jossain sen elinkaaren vaiheessa tallennetaan digitaaliseen, tietojärjestelmissä käsiteltävissä olevaan muotoon. Tallennusmuodolla on etunsa: sähköistä dataa on helppoa ja nopeaa siirtää, kopioida ja muutoinkin käsitellä soveltuvien laitteiden ja ohjelmistojen avulla. Samalla data on altista muutoksille, manipuloinnille, hävittämiselle ja piilottamiselle, mikä on rikostutkinnan tehokkuuden ja todistelun luotettavuuden kannalta ongelmallista. Erityisesti automaattisissa prosesseissa muodostunutta aineistoa ja sen syntymekanismeja voi olla myös vaikea ymmärtää, mikä vaikeuttaa todisteen todellisen merkityksen ja painoarvon täsmällistä määrittämistä.

Sähköisten todisteiden kasvava merkitys kytkeytyy moneen toisiinsa liitoksissa olevaan ilmiöön. Ensinnäkin voimakkaassa kasvussa oleva tietoverkkorikollisuus ei juurikaan tuota fyysisten jälkien tai silminnäkijätodistelun kaltaista perinteistä näyttöä, vaan erilaiset sähköiset, tietojärjestelmiin tallentuvat jäljet ovat tällaisten rikosten selvittämisessä välttämättömiä. Toiseksi myös perinteisestä rikollisuudesta tallentuu nykyisin runsaasti sähköisiä jälkiä eri tietojärjestelmiin. Kehitystä ovat vauhdittaneet erilaiset henkilökohtaiset älylaitteet ja viestintävälineet, jotka yhdistävät käyttäjänsä jatkuvasti tietoverkkoihin.

Esitutkintaviranomaiset ovat luonnollisesti mukana uusien teknisten mahdollisuuksien hyödyntämisessä. Vaikka tietotekniikasta aiheutuu monenlaisia haasteita rikostutkinnalle, myös keinot erilaisten rikoksiin liittyvien tapahtumien tallentamiseen ja tiedonkeruuseen niin digitaalisesta kuin perinteisestäkin toimintaympäristöstä kehittyvät jatkuvasti. Rikostutkinnallisia mahdollisuuksia lisää sekin, että eri yksityiset ja julkiset toimijat käsittelevät henkilöihin yhdistettävissä olevia tietoja erilaisiin tarkoituksiin valtavassa mittakaavassa. Tällaisten datamassojen olemassaolo ja mahdollinen saatavuus rikosprosessin tarpeisiin ovat omiaan muuttamaan rikostutkinnan ja todistelun toimintaympäristöä. Lisäksi tuomioistuintyöskentelyssä ja oikeussaleissa tietotekniikalla on kasvava rooli, ja myös alkujaan ei-sähköistä aineistoa on prosessin aikana usein hyödyllistä käsitellä tietojärjestelmien avulla.

Unohtaa ei tule viime vuosikymmenten oikeudellisia kehityslinjoja, joihin lukeutuvat muun muassa rikosprosessin perustuslaillistuminen, perus- ja ihmisoikeuksien merkityksen yleinen korostuminen, normiaineiston määrän kasvu sekä säädöstasojen lisääntyminen. Vaatimukset rikosprosessi- ja todistusoikeudelle ovat siis verkkoyhteiskunnassa kaikkiaan kovin erilaisia kuin ennen tietotekniikan ja tietoverkkojen yleistymistä. Rikosprosessin päätavoitteet eivät sinänsä ole muuttuneet: edelleenkin suotavaa on, että oikeudenkäynnin lopputulos olisi mahdollisimman suurella varmuudella oikea, oikeaan ratkaisuun päädyttäisiin mahdollisimman nopeasti ja halvalla, ja menettely olisi oikeudenmukainen kaikille osapuolille.

Hankintaa säädellään, käyttö tuomioistuimessa varsin vapaata

Suomessa todistelun perustana on vapaa todistusteoria: oikeudessa käytettävien todisteiden piiriä ei ole rajattu aineiston muodon tai informaation laadun perusteella. Todisteena voidaan siis käyttää lähtökohtaisesti mitä tahansa sähköistä aineistoa, josta voidaan tehdä päätelmiä käsiteltävistä tapahtumista.

Todisteiden hankinta rikosasioissa on sen sijaan tiukasti lakiin sidottua viranomaistoimintaa. Esitutkintaa ja pakkokeinoja koskevat lait uudistettiin kokonaisuudessaan vuosikymmenen alussa. Sääntely on nykyisellään varsin kattavaa ja yksityiskohtaista niin todisteiden hankinnan mahdollistavan keinovalikoiman kuin erilaisten oikeusturvajärjestelyjen osalta. Pakkokeinolaissa on suoraan säädöstekstin tasolla monessa kohdin huomioitu tietotekniikka ja erilaiset tietoteknisiin laitteisiin ja viestintään kohdistuvat tiedonhankintakeinot. Erityisnormien ohella sähköiseen toimintaympäristöön sovelletaan myös perinteiseen toimintaympäristöön alkujaan suunnattuja säännöksiä.

Oikeudenkäymiskaaren todistelumenettelyä ja todistusharkinnan perusteita koskevat säännökset on niin ikään hiljattain päivitetty. Vuoden 2016 uudistuksessa tietotekniikka huomioitiin lähinnä etäyhteyksin tai tallenteiden avulla toteutettavan henkilötodistelun osalta. Sähköiseen muotoon tallennettujen asiakirjojen, media-aineistojen ja muiden sähköisten reaalitodisteiden esittämiseen ja arviointiin liittyvät kysymykset jäivät sen sijaan vähälle huomiolle. Reaalitodisteluun ei ole perinteisesti katsottu liittyvän vastaavia luotettavuusarviointiin liittyviä ongelmia kuin henkilötodisteluun, eikä todistelumenettelyn yksityiskohtaista sääntelyä ole katsottu tarpeelliseksi. Sähköisten reaalitodisteiden konkreettista esittämistä oikeudenkäynnissä ohjaavatkin enemmän tuomarin prosessinjohdollinen harkinta sekä eri tahojen tietotekniset valmiudet ja tekniset mahdollisuudet kuin oikeudellinen sääntely. Arviointiinkaan ei ole oikeuslähteistä löydettävissä täsmällistä, erilaisille sähköisille todisteille tyypilliset piirteet huomioivaa erityisohjeistusta.

Prosessien varmuudesta ja oikeudenmukaisuudesta huolehdittava

Vapaa todistusteoria vaikuttaa verkkoyhteiskunnassakin hyvältä pohjalta todistusoikeudelle, eikä nykyinen sähköisten todisteiden käyttöä viitoittava oikeus suoranaisesti estä tyydyttävän varmaa, nopeaa, halpaa ja oikeudenmukaista rikosprosessia ainakaan tavanomaisissa tilanteissa. Eräissä yksityiskohdissa mainitut tavoitteet ja lain sääntely ovat kuitenkin ristiriidassa keskenään. Tällaisia esimerkkejä löytyy etenkin pakkokeinolainsäädännöstä ja kansainvälistä toimivaltaa koskevista normeista, joista viimeksi mainitut eivät ole yksin suomalaisen lainsäätäjän vaikutusvallassa. Yleisemmin kyse on siitä, että vaikka nykyinen todistusoikeus mahdollistaa prosessin tavoitteiden toteutumisen, se ei monessakaan tilanteessa kovin voimakkaasti myötävaikuta niiden toteutumiseen tai edistä niitä. Se ei myöskään anna selviä vastauksia siihen, mitä keskenään usein ristiriitaisista tavoitteista missäkin tilanteessa tulee priorisoida.

Varsinkin oikeudenkäyntien varmuus- ja oikeudenmukaisuustavoitteisiin kohdistuu sähköisten todisteiden yleistyessä monenlaisia riskejä. Prosessiekonomisten tavoitteiden osalta tietotekniikalla on taas jo nykylainsäädännönkin puitteissa potentiaalia vaikuttaa todistelussa positiivisesti, mutta toisaalta erityisesti valtionrajat ylittävään todisteiden hankintaan – joka tietoverkkojen leimaamassa toimintaympäristössä on usein tarpeen – voi liittyä merkittäviä viivästyksiä ja kustannuksia.

Varmuus- ja oikeudenmukaisuustavoitteiden toteutumista voitaisiin mahdollisesti parantaa eräillä pakkokeinolainsäädännön tarkennuksilla, joilla voitaisiin edistää sähköisen todistusaineiston laatua sekä vähintäänkin pitää yllä epäiltyjen ja muiden yksityisten tahojen oikeusturvaa. Pakkokeinolakiin olisikin perusteltua lisätä säännökset esimerkiksi todisteiden hallinta- ja kirjausketjusta ja digitaalisen forensiikan hyvien käytäntöjen noudattamisesta. Myös toimivaltuuksissa on päivitystarpeita: nykylainsäädännön valossa epäselvää on esimerkiksi, voidaanko rikosasian vastaaja pakottaa asettamaan sormensa tunnistinlaitteelle salatun tai lukitun puhelimen tai muun tietoteknisen laitteen avaamiseksi. Jatkossa erilaisten biometristen tunnisteiden käyttöön pakottamisesta olisi syytä säätää erillinen, riittävät oikeussuojakeinot takaava ja itsekriminointisuojan rajoja kunnioittava säännös, mikäli tällainen keino katsotaan rikostutkinnallisesti tarpeelliseksi. Todisteiden hankinnan kansainvälisluonteisia ongelmia ei ole mahdollista ratkaista vain kansallisella lainsäädännöllä, ja eurooppalaisella ja kansainvälisellä tasolla onkin parhaillaan vireillä hankkeita, joilla pyritään tällaisten menettelyiden sujuvoittamiseen. Nopeampia ja halvempia menettelyitä luotaessa tulee kuitenkin huolehtia riittävistä oikeusturvamekanismeista.

Oikeudenkäynnissä todistelua olisi tarvetta kehittää siihen suuntaan, että todisteiden esittämisen yhteydessä vastapuolelle ja tuomioistuimelle oletusarvoisesti välitettäisiin riittävät tiedot kunkin sähköisen reaalitodisteen alkuperästä, myöhemmästä käsittelystä ja muista seikoista, joilla voi olla vaikutusta todisteen luotettavuuden arvioinnissa ja näyttöarvon määrittämisessä. Tämä edellyttää tietojenkäsittelyprosessien suunnittelua ja läpinäkyvyyttä sähköisten jälkien tallentumisesta oikeudenkäyntivaiheeseen saakka, huolellista ennakollista varautumista esittämisvaiheen kontradiktoriseen keskusteluun ja oikeiden kysymysten kysymiseen sekä eri rikosprosessin toimijatahojen kouluttautumista ja muuta tietoteknisen osaamisen parantamista.

Teknologian sääntelyssä keskeinen kysymys on, missä määrin eri ilmiöitä on mahdollista säännellä väljillä, eri tekniikoita yksilöimättömillä ja siksi teknologian kehitykselle immuuneilla säännöksillä. Vaikka teknologianeutraalisuus on hyvä lähtökohta, lainsäätäjän ja -soveltajien on jatkossa syytä tarkasti analysoida, miten näennäisesti neutraali sääntely vaikuttaa verkkoyhteiskunnan toimintaympäristössä erityisesti oikeudenkäynnin varmuus- ja oikeudenmukaisuustavoitteiden sekä laajemmin perus- ja ihmisoikeuksien toteutumiseen. Toisinaan neutraali lopputulos selvästi edellyttää jossain määrin teknologian erityispiirteet huomioivaa tai teknologiakohtaista todistusoikeudellista normistoa.

Kirjoittaja työskentelee Lapin yliopiston oikeustieteiden tiedekunnassa, jossa hänen väitöskirjansa Sähköiset todisteet rikosprosessissa – Tutkimus tietotekniikan ja verkkoyhteiskuntakehityksen vaikutuksista todisteiden elinkaareen (Alma Talent 2019) tarkastettiin 10.5.2019.

 
Julkaistu 14.6.2019
Sivun alkuun |