Juha-Mikko Hämäläinen

Rikosprosessin työkalut – pintaremontti vai peruskorjaus?

Rikosoikeudenkäyntiä koskevan lainsäädäntömme uudistamisesta on kulunut runsaat 20 vuotta. Esitutkinta- ja pakkokeinolait uusittiin vajaat 10 vuotta sitten.

Rikosprosessiuudistuksessa siirryttiin kertarysäyksellä aikaisemmasta inkvisitorisesta ja suullispöytäkirjallisesta menettelystä akkusatoriseen ja yltiösuulliseen prosessiin. Vastuu oikeudenkäynnin etenemisestä siirtyi merkittäviltä osin puheenjohtajalta syyttäjälle. Tarkoituksena oli antaa puheenjohtajalle mahdollisuus keskittyä prosessin johtamiseen ja havaintojen tekemiseen. Tuomarin tehtäväksi jäi luonnollisesti edelleenkin asian ratkaiseminen, tuomion perusteleminen ja rangaistuksen mittaaminen.

Muutos oli suuri ja myös konkreettisesti tuntuva. Se edellytti syyttäjiltä entiseen verrattuna aivan uudenlaista aktiivisuutta, johon tottuminen otti monelta aikansa. Ensimmäisinä vuosina käräjäsaleissa oli runsaasti syyttäjiä, jotka eivät tahtoneet saada suutaan oikeissa paikoissa auki. Tilannetta toki tasapainotti se, että monilla tuomareilla oli vaikeuksia pitää uuden roolinsa mukaisesti suunsa kiinni.

Tänä päivänä roolit ovat pöydän molemmin puolin selvät. Jokainen tietää oman tehtävänsä ja prosessi sujuu. Vai sujuuko sittenkään?

Rikosprosessin ongelmat ovat viime aikoina nousseet enenevässä määrin keskusteluun. Perusjuttujen koko ei välttämättä ole kasvanut, mutta laajojen ja todella laajojen juttujen määrä on merkittävästi lisääntynyt. Samaan aikaan rikosprosessia koskevia menettelyllisiä vaatimuksia on pikkuhiljaa kiristetty. Kiristykset koskevat koko rikosprosessiketjua esitutkinnasta syyteharkinnan kautta oikeudenkäyntiin saakka. Resurssit eivät kaikilta osin ole pysyneet vauhdissa mukana.

Juttukoon kasvamisen ja prosessuaalisten muutosten aiheuttaman lisääntyneen työmäärän kompensoiminen muutoin kuin resursseja kasvattamalla on haastava yhtälö. Tässä numerossa useat rikosprosessiketjun eri lenkkejä edustavat kirjoittajat kertovat siitä, miten hyvin lainsäädäntö on pysynyt yhteiskunnallisen muutoksen kelkassa. Huoli kirjoittajilla tuntuu olevan yhteinen.

Käytännön toimijoiden eli rikosprosessilainsäädäntöä päivittäisenä työkalunaan käyttävien virkamiesten mielipiteissä korostuvat erityisesti poikkeuksellisen laajojen ja vaativien juttujen tuottamat haasteet. Mediassa taas tunnutaan keskityttävän etupäässä prosessien pidentyneeseen kestoon ja erilaisten luovien ratkaisujen, kuten toimenpiteistä luopumisen aiheuttamiin ongelmiin.

Esitutkinta- ja pakkokeinolainsäädännön peruskorjaus aloitettiin parikymmentä vuotta edellisen uudistuksen jälkeen. Miten on rikosprosessilainsäädännön kanssa? Tavallinen kansalainen, joka ehkä kerran elämässään joutuu tekemisiin oikeuslaitoksen ja rikosprosessin kanssa, ansaitsee sen, että hänen asiansa käsitellään prosessuaalisesta asemasta ja jutun koosta riippumatta lainsäätäjän alunperin tarkoittamalla tavalla – nopeasti, varmasti ja kohtuullisin kustannuksin.

 
Julkaistu 13.6.2019
Sivun alkuun |