Jarmo Hirvonen

Rikosprosessin käyttöala supistuu

Rikosprosessin menettelylliset vaatimukset ovat tiukentuneet merkittävästi viime vuosikymmeninä. Tiukentuneet vaatimukset koskevat koko rikosprosessiketjua alkaen rikosepäilystä jatkuen syyteharkintaan, käräjä-, hovi- ja aina korkeimman oikeuden käsittelyyn saakka. Edes korkein oikeus ei ole aina pysynyt vauhdissa mukana ja on joutunut purkamaan jopa omia tuomioitaan (esim. KKO 2012:52).

Samalla kun rikosprosessiin on liitetty uusia vaatimuksia, sen käyttöalaa on supistettu. Tuomiovaltaa on siirretty poliisille ja hallinnollisten sanktioiden käyttöalaa on laajennettu. Lisäksi on kehitetty rikosprosessin kevytversioita kuten kirjallista menettelyä ja poissaolokäsittelyjä.

Kirjallinen menettely käräjäoikeuksissa on summaarisuudestaan huolimatta edelleen rikosprosessia. Sen käyttäminen edellyttää kuitenkin nimenomaista tahdonilmaisua, jolla asianosainen luopuu rikosprosessiin normaalisti kuuluvista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksista osaksi. Merkittävä osa käräjäoikeuksiin saapuvista rikosjutuista käsitellään nykyisin kirjallisessa menettelyssä.

Rikosprosessin muodollisten vaatimusten tiukentuminen, rikosprosessin käyttöalan supistuminen ja rikosprosessin kevytversioiden käyttöönotto liittyvät toisiinsa. Kun oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tunnusmerkkeihin kuuluu menettelyllisten vaatimusten ohella myös käsittelyn joutuisuus, ei kaikkien vaatimusten samanaikaiseen toteuttamiseen ole supistuvien resurssien toimintaympäristössä ollut mahdollisuutta. Käytettävissä olleet resurssit eivät ole vastanneet tilausta. On pitänyt keksiä helpotuksia ja oikoteitä.

Vaikuttaa siltä, että täysin varusteltuun rikosprosessiin tai ylipäätänsä minkäänlaiseen tuomioistuinkäsittelyyn ei Suomessa enää ole kaikissa rikosjutuissa varaa. Edes pikkujuttujen esitutkintaan ei näytä olevan varaa. Suurin säästö oikeudenhoidossa saavutetaankin epäilemättä sillä, että prosessiketju päätetään jo ensimmäiseen toimijaan – siis poliisiin tai muuhun esitutkintaviranomaiseen. Luotetaanhan poliisiin yleisesti enemmän kuin syyttäjiin tai tuomariin. Mihin siis tarvittaisiin syyttäjiä tai tuomareita ja miksi kohdennettaisiin varoja monimutkaiseen rikosprosessiin, kun asiat voidaan hoitaa rastittamalla poliisin lomakkeita? Tähän ajattelutapaan sopii hyvin, että lähes kaikki puolueet ja ehdokkaat kannattivat ennen eduskuntavaaleja poliisien määrän lisäämistä. Kukaan ei maininnut prosessiketjun jatkoa, syyttäjiä tai tuomioistuimia.

Pikkujutut ennen ja nyt

Helsingin raastuvanoikeudessa (toiminnassa 30.11.1993 saakka) oli eri tyyppisiin rikoksiin erikoistuneita osastoja kuten liikenneosastoja, joissa kolarijutut ja muut liikennerikosasiat käsiteltiin. Kaikki jutut ratkaistiin 1990-luvun alkuvuosiin saakka kolmen tuomarin kokoonpanossa – yleensä vahvasti esitutkintaan tukeutuen. Liikennejutuissa mittaukset ja muu tekninen tutkinta olikin poikkeuksetta suoritettu perusteellisesti. Esitutkintapöytäkirja sisälsi karttaliitteen, johon ajoneuvojen paikat, jarrutusjäljet, lasinsirut ja nestevalumat oli tarkasti merkitty, sekä yleensä myös valokuvia. Asianosaiset ja todistajat oli kuulusteltu poliisiasemalla kasvokkain. Kertomukset oli kirjattu pitkän kaavan mukaan. Suppeaa esitutkintaa ei vielä tunnettu.

Autot edustivat tavallisen ihmisen omaisuudesta yleensä niin merkittävää osaa, että kolarijuttuihin suhtauduttiin vakavasti silloinkin, kun henkilövahinkoja ei ollut aiheutunut. Tiedettiin, että vakuutusyhtiöt ratkaisevat korvausvastuun jakautumisen yleensä raastuvanoikeuden ratkaisun mukaisesti. Ymmärrettiin myös, että kolarijuttu jäi usein tavallisen ihmisen elämän ainoaksi kontaktiksi oikeuslaitokseen. Verorahoille haluttiin antaa vastinetta. Kenenkään mieleen ei tullut esitutkinnan kustannusperusteinen rajoittaminen.

Raastuvanoikeuksissa pikkujutut käsiteltiin nopeasti ja tehokkaasta. Listalla oli usein 10–20 juttua päivää kohden. Tuomioiden perustelut olivat yleensä lyhyitä tai olemattomia. Tuomiot julistettiin pian käsittelyn päättymisen jälkeen tyyliin "raastuvanoikeus on tutkinut jutun ja katsoo selvitetyksi, että…". Kun raastuvanoikeuden muodosti kolmen harmaan raatimiehen kokoonpano massiivisen tuomarinpöydän takana, asianosaiset eivät kaivanneet tarkempia perusteluja.

Nyt samanlaiset jutut ratkotaan poliisiauton takapenkillä sakkomenettelyssä; elämänsä ensimmäisen kerran poliisin kanssa tekemisiin joutunut henkilö rastittaa vapisevin käsin lomakkeita konstaapelin ohjeiden mukaan. Jos rastit päätyvät vääriin ruutuihin ja tulee tunnustaneeksi jotain ylimääräistä, ei oikeuslaitos välttämättä voi auttaa (ks. KKO 2018:29).

Suullisuuden ihanteen mureneminen hovioikeuksissa

Suullinen käsittely on liitetty oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin (Fair Trial) vaatimuksiin sen vuoksi, ettei tuomarin kohtaaminen ja oikeussuojan saaminen (Access to Justice) jäisi riippumaan henkilön luku- ja kirjoitustaidosta. On pidetty tärkeänä, että syytetty saa kohdata tuomarinsa välittömästi ja selittää asiansa tälle suullisesti ilman kirjurin välttämätöntä apua. Vanhassakin traditiossa hallitsijaan, joka saattoi muuttaa tai kumota tuomioita, piti kuitenkin vedota kirjallisesti. Ajan myötä hallitsijaan vetoamiseen pohjautuvasta muutoksenhakumenettelystä kehittyivät hovioikeudet ja kirjallinen hovioikeusprosessi.

Luku- ja kirjoitustaidon yleistymisestä huolimatta vuosisataisesta kirjalliseen menettelyyn perustuvasta hovioikeusprosessista päätettiin 1990-luvulla luopua. Kirjallista menettelyä pidettiin yleisesti ottaen taantumuksellisena ja lisäksi väitettiin, että henkilötodistelun uskottavuuden arviointi edellyttää välittömyyttä eli todistajan henkilöön ja käyttäytymiseen liittyviä esteettömiä ja suoria aistihavaintoja. Sittemmin korkein oikeus (KKO 2013:96) kuitenkin totesi, ettei henkilötodistelun luotettavuutta voida juurikaan perustaa henkilön puhetavasta, ilmeistä ja eleistä taikka tunnereaktiosta oikeudenkäynnissä tehtävien havaintojen ja vaikutelmien varaan. Suurempi merkitys on kertomuksella itsessään, kuten sen keskeisen sisällön johdonmukaisuudella, realistisuudella ja muuttumattomuudella sekä yksityiskohtien runsaudella.

Vanhan hovioikeusprosessin viimeisinä vuosina hovioikeuden asiakirjavihko sisälsi usein sanatarkat kirjalliset toisinnot (litteroinnit) todistajien ja muiden todistelutarkoituksessa kuultujen henkilöiden kertomuksista. Asiakirjavihko sisälsi muutoksenhakemuksen ohella yleensä myös vastauksen, koska vastaus annettiin ilman eri pyyntöä toisin kuin nykyisin. Muutoksenhaun kohteena oleva tuomio "kollattiin ja pukitettiin" sekä varustettiin asiakirjavihkoon johtavilla sivuviittauksilla. Jos kaikki oli kunnossa, hovioikeuden ratkaisuksi riitti: "Syytä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei ole." Nykyisin ratkaisuksi riittää vastaavassa tilanteessa: "Jatkokäsittelylupaa ei myönnetä."

Nykyinen jatkokäsittelylupaprosessi on yhtä kirjallista kuin vanha hovioikeusprosessi. Erona on kuitenkin se, että ennen "ei syytä" voitiin sanoa kattavamman kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston pohjalta kuin "ei lupaa" nykyisin. Ennen käytössä olivat litteroinnit ja kunnolliset pöytäkirjat sekä ennen kaikkea vastapuolen vastaus, jota nykyisin ei yleensä pyydetä ennen jatkokäsittelyluvan myöntämistä.

Myös hovioikeusprosessin kohdalla kehityskulku on ollut se, että uudistettuun prosessiin ladattiin ensin niin paljon vaatimuksia, ettei tilaus enää vastannut resursseja, minkä jälkeen jouduttiin keksimään luova perääntymistie. Menettelyä alettiin ensin kutsua seulonnaksi ja myöhemmin jatkokäsittelyluvan edellytysten arvioinniksi.

Suullisen käsittelyn ihanteesta ollaan hovioikeuksissa perääntymässä yhä pidemmälle. Oikeusministeriössä valmistellaan uudistusta (OM033:00/2018), jonka mukaan hovioikeuden kokoonpano ei enää kuulisi todistajia uudelleen vaan katsoisi videotallenteita käräjäoikeudessa tehdyistä kuulemisista. Kun olettamus siitä, että välittömyys sellaisenaan tuottaisi todistelun uskottavuuden arvioinnissa lisäarvoa, ei ole nykytiedon valossa totta, olisi aiheellista pohtia, mitä lisäarvoa videoiden katsominen hovioikeudessa tuottaisi verrattuna sanatarkkojen litterointien tarkasteluun.

Esitutkinnan merkitys oikeudenkäynnissä

Vanhaa rikosprosessia arvosteltiin erityisesti siitä, että suullisessakin käsittelyssä tukeuduttiin vahvasti esitutkintaan. Edelleen tuomarikunnassa elääkin vahvana käsitys siitä, että tuomarin olisi jotenkin sopimatonta valmistautua pääkäsittelyyn esitutkintapöytäkirjoihin tutustumalla. Kun syyttäjä ja vastaajien avustajat ovat isoissa jutuissa yleensä olleet mukana esitutkinnassa ja valmistautuneet pääkäsittelyyn muutenkin nimenomaan esitutkinnan pohjalta, tuntuu oudolta, että tuomari ehdoin tahdoin haluaa pääkäsittelyssä valita heitä alhaisemman lähtötason ja siis jutun käsittelyyn huonoimmin valmistautuneen toimijan roolin.

Käytännössä esitutkintakertomukset ovat edelleen, varsinkin huumejutuissa, keskeistä näyttöä. Tästä huolimatta esitutkintakuulusteluja ei edelleenkään yleensä tallenneta videolle. Oikeudenkäynneissä kiistellään peruutettujen tunnustusten olosuhteista ja tunnustuksiin johtaneista kuulustelijan kysymyksistä, vaikka tällaisten asioiden tulisi olla tarkastettavissa videotallenteilta. Kuulusteluhuoneeseen ei tarvittaisi kuin teline älypuhelinta varten. Tavanomaisen puhelimen ominaisuudet riittävät laadukkaaseen videointiin.

Vaikka esitutkintapöytäkirjojen arvo oikeudenkäyntiaineistona haluttiin mitätöidä 1990-luvun uudistuksissa, tästäkin lähtökohdasta on käytännön tasolla tingitty. Oikeastaan nykyisin rikosprosessissa tukeudutaan esitutkintaan entistäkin vahvemmin. Eihän kirjalliseen menettelyyn päätyvissä jutuissa yleensä ole muuta materiaalia kuin esitutkintapöytäkirja ja muutama rastitettu lomake.

Kirjoittaja on virkavapaana käräjätuomarin virastaan Itä-Uudenmaan käräjäoikeudessa. Tällä hetkellä hän työskentele määräaikaisena esittelijäneuvoksena eduskunnan oikeusasiamiehen kansliassa.

 
Julkaistu 14.6.2019
Sivun alkuun |