Pia Mäenpää, Yrjö Reenilä & Leena Salovartio

Onko lähisuhteissa rikosvastuuta?

Vuosien varrella on toteutettu lukuisia hyödyllisiä muutoksia mm. todisteluun ja henkilöön kohdistuviin rikoksiin liittyen. Rikoslaissa suunta on jo pitkään ollut se, että asianomistajarikoksia on muutettu virallisen syytteen alaisiksi. Vuoden 2016 todistelua koskeva lainmuutos on kuitenkin siirtänyt vastuuta takaisin asianomistajalle.


Oikeuspoliittinen ilmapiiri muuttui 1990-luvulla siihen suuntaan, että rikosoikeudellisen vastuun toteuttamista alettiin siirtää yksityiseltä viranomaisille. Henkilöön kohdistuvien rikosten osalta se tarkoitti, että rikoksen uhrin ei enää tarvinnut ottaa vastuuta siitä, joutuuko tekijä syytteeseen vai ei.

Vuonna 1995 muutettiin yksityisellä paikalla tehdyt alle 15-vuotiaisiin kohdistuneet lievät pahoinpitelyt ja kaikki perusmuotoiset pahoinpitelyt virallisen syytteen alaisiksi rikoksiksi, mutta samalla syyttäjälle jätettiin mahdollisuus asianomistajan vakaan tahdon perusteella jättää rikos syyttämättä. Tämä muodostuikin varsin paljon ja vaihtelevasti käytetyksi syyttämättäjättämisperusteeksi ja melko vakavaakin väkivaltaa sisältäneissä teoissa. Pykälä kumottiin näistä syistä 1.10.2004.

Rikoslain 20 luvun seksuaalirikoksia koskevia säännöksiä muutettiin 1.1.1999 voimaan tulleella lailla. Ennen lainmuutosta lähes kaikki seksuaalirikokset, mm. väkisinmakaaminen, lapseen kohdistuva haureus ja törkeä lapseen kohdistuva haureus olivat asianomistajarikoksia. Lakimuutoksen jälkeen vain pakottaminen sukupuoliyhteyteen, pakottaminen seksuaaliseen tekoon sekä seksuaalisen hyväksikäytön kaksi tekomuotoa jäivät asianomistajarikoksiksi.

Vuonna 2006 poistettiin asianomistajarikoksia koskenut erityinen yhden vuoden vanhentumisaika, mikä lisäsi merkittävästi asianomistajan mahdollisuuksia saada oikeutta. Samassa yhteydessä tehtiin mahdolliseksi jatkaa syyteoikeuden vanhentumisaikaa yhdellä vuodella. Näille pykälille on ollut käyttöä. Samassa yhteydessä muutettiin lapsiin kohdistuvien seksuaalirikosten vanhentumisaikaa siten, että ne vanhentuvat aikaisintaan, kun uhri täyttää 28 vuotta. Tällä haluttiin korostaa tekijöiden rikosvastuun toteutumista.

Vuoden 2014 lainmuutoksessa säädettiin rangaistavaksi seksuaalinen ahdistelu. Se on nykyisin seksuaalirikoksista ainoa asianomistajarikos, ja silloinkin vain jos se on kohdistunut 18 vuotta täyttäneeseen.

Kaikki edellä mainitut lainmuutokset osoittavat lainsäätäjän pyrkineen johdonmukaisesti siirtämään syyteoikeuden ja rikosvastuun toteuttamisen näissä, usein lähisuhteisiin liittyvissä rikoksissa syyttäjäviranomaisen vastuulle.

Rikosvastuun toteutuminen heikentynyt

Vuoteen 2016 saakka asianomistajan rooli erosi merkittävästi todistajan roolista. Tämä tarkoitti muun ohella sitä, että asianomistajan esitutkinnassa antamaa kertomusta oli mahdollista hyödyntää todisteena oikeudenkäynnissä, halusipa asianomistaja tätä tai ei.

Vuonna 2016 tuli voimaan oikeudenkäymiskaaren todistelua koskeva muutos. Asianomistajan esitutkinnassa antaman kertomuksen hyödyntäminen edellyttää asianomistajan kieltäytyessä sitä, että asianomistaja ei ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Käytännössä tämä on johtanut lukuisiin laintulkintaongelmiin. Käräjäoikeus- ja hovioikeustasolla on ristiriitaisia käytäntöjä siitä, kuinka laajalle vaitiolo-oikeus ulottuu ja mitä todisteita menee tai voi mennä hyödyntämiskieltoon – voidaanko esimerkiksi asianomistajan hätäkeskukseen soittamaa puhelua tai lääkärinlausuntoon kirjattuja seikkoja hyödyntää. Toinen vaikea kysymys on se, milloin voidaan katsoa, että henkilö ei itse ole päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä – entäpä jos vaikuttamiseen riittää pelkkä katse tai muu sanaton viestintä. Lainsäätäjän tarkoitus oli, että matala syytä epäillä -kynnys riittäisi.

Käytännön esimerkki on tilanne, jossa rikoksesta epäilty henkilö on vangittu verekseltään vakavasta rikoksesta eikä hän ole tavannut asianomistajaa rikoksen jälkeen. Asianomistaja kertoo avoimesti asioista poliisille esitutkinnassa, mutta ennen oikeudenkäyntiä vetoaa vaitiolo-oikeuteensa. Onko hän itse päättänyt asiasta? Millä perusteella on syytä epäillä, että näin ei ole, kun kontaktia tekijään ei ole?

Lainmuutoksen myötä kaikki rikostyypit, esimerkiksi henkirikosten yritykset, törkeät pahoinpitelyt, törkeät raiskaukset ja törkeät lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset, ovat vaitiolo-oikeuden piirissä. Syyttäjä kohtaa tilanteita, joissa syyteharkintavaiheessa näyttö saattaa olla hyvinkin vahvaa ja asiassa olisi odotettavissa vuosien ehdoton tuomio. Asianomistajan mielenmuutos käräjäoikeusvaiheessa saattaa johtaa siihen, että syytteestä joutuu luopumaan tai syyte hylätään vain kieltäytymisoikeuden käyttämisen perusteella.

Käytännössä vuoden 2016 todistelua koskevalla lainmuutoksella asianomistajalle on siirretty takaisin se vastuu, joka aikaisemmilla lainmuutoksilla vähitellen siirrettiin viranomaisille, vaikka lainmuutosten nimenomaisena tarkoituksena oli helpottaa asianomistajan asemaa erityisesti lähisuhteisiin liittyvissä rikosasioissa.

Lisäksi lainmuutoksesta aiheutuu väistämättä resurssien haaskuuta: poliisi tutkii, asia etenee näytöllisesti ongelmattomana syyttäjälle ja asiassa järjestetään oikeudenkäynti, jonka pääfokuksena ei ole itse rikosasia, vaan sen selvittely, onko syytä epäillä, että asianomistaja ei ole itse käyttänyt oikeuttaan kieltäytyä. Käytännössä yksittäisissä tapauksissa tilanne näyttäytyy varsin kummallisina maallikoille ja usein asianosaiset itsekin ovat ihmeissään, kun lopputuloksena on, ettei asianomistajan esitutkinnassa kertomaa ja esimerkiksi lääkärinlausuntoa saa käyttää ja syyte hylätään. On olemassa riski, että resurssisyistä syyttäjät eivät rajanvetotilanteissa lähde hakemaan ratkaisua tällaisissa tulkintakysymyksissä. Tämä johtaa siihen, että asiat saattavat jäädä enenevässä määrin syyttämättä.

Kehittämisehdotuksia rikosasioiden käsittelyn parantamiseksi

Rikosvastuun toteutumisen kannalta vakavissa rikosasioissa on erityisen huolestuttavaa, että vaitiolo-oikeus ulottuu myös kaikkein törkeimpiin rikosasioihin. Rikoksen törkeydellä tulisi olla merkitystä intressipunninnassa. On syytä vakavasti pohtia, tarvitaanko lainmuutos. Laillisesti hankittua ja vapaaehtoisesti annettua esitutkintakertomusta tulisi aina saada hyödyntää vapaassa todisteiden harkinnassa.

Todistelumuutoksen lisäksi toisena keskeisenä ongelmana nostamme esiin oikeudenkäyntien kestot ja siihen liittyen henkilötodistelun luotettavuuden arvioinnin. Oikeudenkäymiskaareen on lisätty mahdollisuus todistelun vastaanottamiseen pääkäsittelyn ulkopuolella, mahdollisuus käyttää esitutkintapöytäkirjaan tallennettua lausumaa ja myös videotallenteen hyödyntäminen on tiettyien edellytyksin mahdollista. Oikeuspsykologisen ja muistitutkimusten valossa on nurinkurista, että oikeudenkäynneissä välittömälle suulliselle todistelulle annetaan nykyisen kaltainen asema. Tutkimusten mukaan tiedetään muistin ajan kuluessa heikkenevän ja muistikuvien saavan vaikutteita erilaisista virhelähteistä. Kun on katsottu, että esitutkinnassa tehtyjä videotallenteita voidaan tietyn tyyppisissä rikosasioissa hyödyntää oikeudenkäynnissä, lainsäädäntöä tulisi muuttaa siten, että alioikeudessa vastaanotettava henkilötodistelu tallennettaisiin ja että muutoksenhakuvaiheessa lähtökohtaisesti hyödynnettäisiin näitä tallenteita.

Lopuksi nostamme erikoissyyttäjinä vielä esiin sen, että vaativien rikosasioitten käsittelyyn pitäisi luoda poliisi–syyttäjä–tuomioistuinketju, johon kaikki erikoistumisalan asiat keskitetään ja joissa huolehditaan riittävästä jatkuvasta koulutuksesta.

Kirjoittajat ovat erikoissyyttäjän tehtävissä toimivia kihlakunnansyyttäjiä. Mäenpää työskentelee Itä-Suomen, Reenilä Helsingin ja Salovartio Länsi-Uudenmaan syyttäjänvirastossa.

 
Julkaistu 14.6.2019
Sivun alkuun |