Etta Hynynen & Henrik Elonheimo

Lähisuhdeväkivallan sovittelu aktiivisessa kehitysvaiheessa

Sovittelu on keskustelun ja kehittämistyön kohteena niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Erityisesti lähisuhdeväkivallan sovittelu on ajankohtaistunut alkuvuodesta sosiaali- ja terveysministeriön työryhmän raportin myötä. Työryhmä selvitti, millaisin kriteerein naisiin kohdistuvan väkivallan ja lähisuhdeväkivallan tapauksia ohjataan sovitteluun ja hyväksytään soviteltaviksi sekä miten sovitteluprosessi etenee. Selvitys liittyi Sipilän hallituksen tasa-arvo-ohjelmaan.

Sovittelulakimme on varsin salliva sen suhteen, mitä rikoksia voidaan sovitella. Selkeimmin laki rajoittaa lähisuhdeväkivallan sovittelua; tässä rikostyypissä sovittelualoitteen voivat tehdä vain poliisi tai syyttäjä. Hallituksen esityksen mukaan lähisuhdeväkivallan sovitteluun tulisi suhtautua pidättyvästi. Sovittelutoimintaa edelleen hämmentävä kysymys liittyy väkivallan toistuvuuteen. Vaikka lakivaliokunta 2005 korosti, että sovittelu voi tarjota varteenotettavan keinon lähisuhteen korjaamiseksi etenkin niissä tilanteissa, joissa rikoksentekijä tunnustaa menetelleensä väärin ja katuu, ei lähisuhdeväkivaltaa kuitenkaan pidä sen mukaan sovitella, jos väkivalta on toistuvaa tai jos osapuolet ovat jo aiemmin osallistuneet sovitteluun sen vuoksi.

Toistuvuuden määrittelystä on esitetty erilaisia tulkintoja. Käytännössä ja Valtakunnansyyttäjänviraston sovittelutyöryhmän mietinnössä 2006 ollaan taipuvaisia näkemään väkivalta toistuvana vasta, kun se on tullut viranomaisten tietoon, vaikka väkivaltaa olisi esiintynyt suhteessa jo aiemmin. Kovin tiukkaa toistuvuuskriteerin tulkintaa voidaan kritisoida sillä perusteella, että se voi sulkea sovittelupalvelun ulkopuolelle sellaisiakin osapuolia, jotka voisivat siitä hyötyä. Palvelujen saatavuuden näkökulma puoltaa tulkintaa, jonka mukaan kaikissa lähisuhteissa olisi oikeus kokeilla sovittelua kerran.

Toistuvuuskriteerin korostaminen liittyy huoleen siitä, että sovitteluun ohjautuisi ns. syklisen mallin mukaista väkivaltaa, ja sovittelu voisi vahvistaa väkivallan kehää antamalla rikoksentekijälle välineitä katumus- ja anteeksiantovaiheeseen. Toisena keskeisenä pelkona on, että uhria painostetaan sovitteluun. Käytännön toimijat ovat kuitenkin tuoneet esiin, että ns. suuri massa sovittelussa olevista lähisuhdeväkivaltarikoksista ei edusta kehämallin mukaista väkivaltaa. Naisiin kohdistuvan väkivallan lisäksi sovitteluun ohjautuu mm. sisarusten välistä, lasten vanhempiinsa kohdistamaa ja naisten miehiin kohdistamaa väkivaltaa. Lisäksi väkivalta on usein molemminpuolista. Lähisuhdeväkivallan sovittelijoita on koulutettu erityisesti tähän rikostyyppiin liittyvistä kysymyksistä. Täytyy myös muistaa, että sovittelun jälkeen asia palautuu joka tapauksessa oikeusviranomaisille, joita mahdollinen sovinto ei näissä virallisen syytteen alaisissa rikoksissa sido.

Lähisuhdeväkivallan selvitystyöryhmän raportti

Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi tammikuussa 2019 selvityksen lähisuhdeväkivallan sovitteluun liittyvistä käytännöistä ja sovittelutyöntekijöiden, poliisien ja syyttäjien näkemyksistä. Selvityksen pääsanoma oli, että lähisuhdeväkivaltarikosten sovittelua voidaan jatkaa, mutta toimintaa pitää vielä kehittää ja yhtenäistää. Selvitys poiki yhteensä 48 lausuntoa. Niin selvitys kuin lausunnotkin osoittavat, että sovittelutoimijat ja viranomaiset suhtautuvat lähisuhdeväkivallan sovitteluun myönteisesti. Suoraa lähisuhdeväkivallan sovittelun kieltämistä vaadittiin vain kahdessa lausunnossa; yleisesti sen sijaan kannatettiin toiminnan kehittämistä ja yhtenäistämistä. Erityisesti painotettiin sovitteluohjaajien, sovittelijoiden ja viranomaisten lisäkoulutuksen sekä hallinnonalojen rajat ylittävän yhteistyön tarvetta. Kaiken kaikkiaan suuntaus on kohti sovittelun ammattimaistumista erityisesti tässä rikostyypissä.

Kriittisiä äänenpainoja oli varsinkin joidenkin kansalaisjärjestöjen lausunnoissa, joissa suhtauduttiin huolestuneesti siihen, toteutuvatko ihmisoikeudet ja kansainväliset velvoitteet lähisuhdeväkivallan sovittelussa riittävästi ja ohjautuuko toistuvaa väkivaltaa sovitteluun. Huolta aiheutti myös se, ymmärretäänkö sovittelutoiminnassa riittävästi parisuhdeväkivallan dynamiikka ja valtasuhteiden epätasapaino. Muiden kehittämistoimien lisäksi onkin tarkoitus kutsua koolle uusi työryhmä, joka täsmentää niitä kriteereitä, joiden perusteella lähisuhdeväkivaltatapauksia voidaan ottaa soviteltavaksi. Kesäkuun alussa julkaistun hallitusohjelman mukaan sovittelun käyttöä vahvistetaan, mutta lähisuhdeväkivallan sovittelun jatkamista arvioidaan.

Kansainväliset oikeuslähteet raamittavat sovittelua

Restoratiivista oikeutta koskevat kansainväliset instrumentit ovat yleensä melko yleisluontoisia suosituksia, jotka sitovat jäsenvaltioita enemmän moraalisesti ja poliittisesti kuin juridisesti. Sekä Euroopan neuvosto että YK ovat antaneet suosituksia restoratiivisen oikeuden periaatteista ja käytännöistä. Rikossovittelusta ei kuitenkaan ole omaa direktiiviä, toisin kuin sovittelusta siviili- ja kauppaoikeuden alalla.

Suomessakin vuonna 2016 voimaan tullut uhridirektiivi koskee kuitenkin myös sovittelua. Direktiivi lähtee siitä, että restoratiivisen oikeuden palvelut voivat suuresti hyödyttää uhria ja että jäsenvaltioiden on helpotettava tapausten ohjaamista niihin. Direktiivi asettaa myös sovittelua koskevia laatuvaatimuksia korostaen uhrin etua ja tiedonsaantioikeutta sekä restoratiivisen menettelyn vapaaehtoisuutta ja luottamuksellisuutta sekä sovittelun edellytysten tarkkaa punnintaa kussakin tapauksessa. Pääpiirteissään sovittelulakimme vastasi jo valmiiksi uhdirektiiviä, mutta siihen lisättiin sovittelun edellytykseksi, että epäilty vahvistaa tapahtumainkulun pääasialliset tosiseikat ja että sovittelu on uhrin edun mukaista.

Euroopan neuvoston ministerikomitea on antanut sovittelua ja restoratiivista oikeutta koskevia suosituksia vuosina 1999 ja 2018. Uudempi suositus vahvistaa aikaisemman yleiset periaatteet, kuten että sovittelu on mahdollista rikosprosessin kaikissa vaiheissa ja että se perustuu osapuolten suostumukseen. Suosituksissa korostetaan myös koulutuksen merkitystä restoratiivisten palvelujen laadun takaamiseksi. Kauas on siis tultu Nils Christien ajoista, jolloin sovittelun arvon nähtiin olevan pikemminkin kouluttamattomuudessa, jonka oli määrä estää se, ettei sovittelijoista esimerkiksi lakimiesten tavoin muodostu ammattikunta, joka "varastaisi" konfliktit ihmisiltä. Suosituksia voidaan kuitenkin pitää edistyksellisinä; ne esimerkiksi vaativat, että restoratiivisen oikeuden pitää olla yleisesti saatavilla oleva palvelu, jonka tarjoamista osapuolille ei rikoksen tyyppi tai vakavuus sinänsä saisi estää.

YK:n restoratiivista oikeutta koskeva pääinstrumentti on päätöslauselma vuodelta 2002. Se noudattelee sisällöllisesti Euroopan neuvoston suositusta ja ohjeistaa jäsenmaita edistämään restoratiivista oikeutta ja luomaan sille suopeaa kulttuuria.

Lähisuhdeväkivaltaa koskevaa kansainvälistä sääntelyä

Lähisuhdeväkivaltaan liittyviä kansainvälisiä ihmisoikeussopimuksia ovat etenkin YK:n naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (CEDAW) vuodelta 1979 ja Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (Istanbulin sopimus), joka astui Suomessa voimaan 2015. CEDAW-sopimusta laajentava yleissuositus annettiin 1992, ja se laajensi syrjinnän kattamaan myös ns. sukupuolistuneen väkivallan. Kyseinen yleissuositus on vaikuttanut esimerkiksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön, jossa naisiin kohdistuva väkivalta määritellään yhdeksi syrjinnän muodoksi.

CEDAW-sopimuksen hyväksyneet valtiot ovat sitoutuneet raportoimaan säännöllisesti sopimuksen toimeenpanemisesta YK:n alaiselle valvontakomitealle. Komitea esitti vuonna 2014 Suomelle yhtenä huolenaiheenaan lähisuhdeväkivallan sovittelun yleistymisen, jonka se katsoi johtavan väkivallasta kärsineiden naisten uudelleenuhriutumiseen. Toisaalta koko moderni sovitteluliike lähtee siitä, että nimenomaan oikeusprosessi voi johtaa uudelleenuhriutumiseen (Christie 1977, Conflicts as property), ja pyrkimyksenä on parantaa uhrin asemaa. Myös oikeuspsykologinen tutkimus on osoittanut, että oikeusprosessi kuormittaa myös uhria henkisesti; puhutaan jopa "oikeudellisesta stressihäiriöstä".

Istanbulin sopimus edellyttää valtiolta vastuuta ehkäistä, tutkia ja rangaista sopimuksen soveltamisalaan kuuluvan väkivallan muotoja. Toisaalta selitysasiakirjassa todetaan myös, että erityisesti perheoikeudellisissa ongelmissa oikeusprosessille vaihtoehtoisen riidanratkaisun ajatellaan paremmin sopivan perhesuhteiden hoitamiseen ja johtavan pysyvämpiin ratkaisuihin. Lisäksi varoitetaan siitä, että oikeudelliset keinot voivat vahingoittaa epäsuorasti myös uhria, jos rangaistuksen kohteena on perheen elättäjä. Istanbulin sopimus varoittaa erityisesti pakollisesta vaihtoehtoisesta konfliktinratkaisusta, joka syrjäyttää oikeusprosessin. Sovittelu ei kuitenkaan ole Suomessa pakollista.

Sovittelu täydentää oikeuspalveluita

Sovittelupalvelua voidaan tarkastella myös oikeuden saatavuuden (access to justice) näkökulmasta. Oikeuden saatavuus voidaan nähdä yhtenä demokraattisen yhteiskunnan ja oikeusvaltion perustavanlaatuisista arvoista ja ihmisoikeussopimusten mukaisena perusoikeutena. Perinteisesti tämä ajattelu on korostetanut pääsyä muodolliseen tuomioistuinprosessiin. Kun perusoikeusajattelu ja restoratiivinen oikeus ovat kehittyneet, käsitteen voi ymmärtää myös laajemmin niin, että se kokonaisvaltaisemmin kattaa erilaiset konfliktinratkaisumenettelyt.

Ihmisoikeuksien toteutumisen näkökulmasta jokaisen tulisi voida osallistua omien asioidensa käsittelyyn. Perustuslakimme mukaan julkisen vallan tehtävänä on edistää yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan ja vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon (14§) ja myös lasten tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti (6§). Restoratiivinen oikeus voidaan nähdä keinona taata oikeuden saatavuus esimerkiksi varallisuudesta tai iästä riippumatta. Oikeudenkäyntien kustannukset ovat viime vuosina nousseet ja niiden osapuolet ovat riippuvaisia avustajistaan. Koska ihmisten oikeusturva ei tosiasiassa toteudu pelkästään niin, että heillä on oikeus viedä asiansa tuomioistuimeen, auttavat vaihtoehtoiset konfliktinratkaisumenetelmät vastaamaan heidän tarpeisiinsa. Lähisuhdeväkivallan sovittelun vaihtoehtona on käytännössä usein se, että asia ei etene muodollisen oikeuslaitoksen puolella esimerkiksi näytön puutteen vuoksi. Jos pääsyä sovittelupalveluun rajoitetaan, samalla saatetaan siis rajoittaa pääsyä oikeudellisten ja muidenkin palveluiden piiriin.

Hynynen työskentelee harjoittelijana ja Elonheimo kehittämispäällikkönä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksessa.

 
Julkaistu 14.6.2019
Sivun alkuun |