Katariina Parhi

Varttihulluuden historiaa

Psykopatia oli kriminaalipoliittisesti merkittävä diagnoosi 60 vuoden ajan. Väitöstutkimuksessa on tarkasteltu psykopaitadiagnoosin syntyä ja käyttöä.

1880-luvulla Lapinlahden sairaalan ylilääkäri Thiodolf Saelan valisti kirjoituksissaan ihmistyypistä, jota ei voitu pitää mielisairaana, mutta joka ei myöskään ollut mieleltään täysin terve. Saelan antoi esimerkkejä kansainvälisistä sanomalehdissä uutisoiduista tapauksista ja päätteli nämä merkkihenkilöihin kohdistuneet murhayritykset samankaltaisten tekosiksi. Heitä kaikkia vaivasi Saelanin mukaan moraliskt vansinne, jota voidaan kutsua vaikkapa moraaliseksi mielisairaudeksi.

Ylilääkärin mukaan olennaista oli kiinnittää huomio oikeuspsykiatriseen näkökulmaan: hänen esimerkkiyksilönsä tulisi arvioida alentuneesti syyntakeisiksi. Saelanin kannanotto on merkittävä kahdella tavalla. Ensiksi, psykiatria otti tieteenalana kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja tuli tekemään näin enenevissä määrin myös jatkossa. Toiseksi, kannanotto oli vakuuttava, sillä alentuneen syyntakeisuuden kategoria todella päätyi vuoden 1889 rikoslakiin, syyntakeisuuskeskusteluihin liittyvistä erimielisyyksistä huolimatta.

Insania moralis -diagnoosien lähes olematon määrä suomalaistilastoissa kertoo, kuinka vähän käyttöä alentuneen syyntakeisuuden kategorialle tuli kyseisen diagnoosin yhteydessä. Muualla Euroopassa moral insanity -diagnoosin käyttö oli hiipunut jo aiemmin, Suomessa se ei koskaan edes saanut jalansijaa.

Uudelle syyntakeisuuskategorialle tuli kuitenkin tarvetta. Alentuneesti syyntakeisiksi, kansanomaisemmalla kielellä varttihulluiksi, alettiin arvioida tuomioistuimissa rikoksentekijöitä, jotka diagnosoitiin psykopaateiksi.

Normaalista poikkeavat

Psykopatian syntyvuodet psykiatrisessa keskustelussa sijoittuvat 1890-luvulle. Termi oli vilahdellut jo aiemmissa yhteyksissä, mutta saksalaispsykiatri J.L.A. Koch kohdensi sen tarkoittamaan "psykopaattisia alemmuuksia", joista erityisesti rikoksentekijät usein kärsivät, mutta joita ei hänen mukaansa tunnistettu tuomioistuimissa.

Suomessa psykopatiadiagnoosi otettiin käyttöön 1900-luvun alussa. Suomalaislääkärit tutustuivat opintomatkoillaan eri saksalaispsykiatrien tulkintoihin psykopatiasta, ja muun muassa ylilääkäri Christian Sibelius omaksui psykopatiadiagnoosin käyttöön Lapinlahdessa, missä ennen Suomen itsenäistymistä tehtiin noin puolet maan mielentilatutkimuksista. Aluksi se oli tyypillinen juuri mielentilatutkimuksien loppuponsissa; myöhemmin se levisi suosituksi diagnoosiksi niin, että huippuvuosina neljäsosa suomalaismielisairaaloiden potilaista sai saman diagnoosin, oli sitten rikollistaustaa tai ei.

Termi psykopatia saattaa olla harhaanjohtava, sillä nyky-ymmärrys psykopatiasta on kapeampi kuin menneisyyden psykopatia. Silti menneisyyden psykopatia liittyy nykypsykopatiaan, sillä tunteettomat, manipulatiiviset ja empatiakyvyttömät persoonallisuudet kyllä tunnistettiin. Heidän kohdallaan oli useimmiten antisocialis-tarkennus.

Psykopatiaan lukeutui monia muitakin persoonallisuusominaisuuksia. Keskeisiä kriteerejä psykopatiadiagnoosin saaneille olivat kaiken kaikkiaan poikkeavuudet tunne-, tahto- ja viettielämässä. Degeneroituneen eli rappeutuneen keskushermoston katsottiin vaikuttaneen tutkittavan päätöksentekokykyyn. Kun degeneraatio-oppi alkoi mennä muodista, korostettiin konstituutiota eli yksilön rakennetta. Psykogeeninen reaktio saattoi tarkoittaa vain kertaluontoista mielenterveyden horjumista, mutta konstitutionaalista psykopatiaa pidettiin pysyvänä.

Yhteistä psykopatiadiagnoosin saaneille tutkittaville oli poikkeavuus, jota ei kuitenkaan voinut pitää varsinaisena sairautena. Hyvin usein diagnoosin saaneet tulkittiin olleen "täyttä ymmärrystä vailla", siis alentuneesti syyntakeisia.

Kontrollin muodot

Mielentilatutkimusten määrä kasvoi 1940-luvulle tultaessa, ja Pitkäniemen sairaalan ylilääkäri Ilmari Kalvan esittämä huoli psykopaattien määrästä mielentilatutkimuksissa kuvaa hyvin mittasuhteita: valtaosa tutkittavista oli psykopaatteja ja heistä 85 prosenttia katsottiin olevan täyttä ymmärrystä vailla. Määrän kasvuun olivat vaikuttaneet niin yleinen rikollisuuden kasvu kuin myös mielentilatutkimusten määrän ja psykiatrisen tietämyksen lisääntyminen.

Jo 1920-luvulla puhuttiin yhteiskunnalle vaarallisista yksilöistä, joilta yhteiskuntaa tulisi suojella. Tämä koettu suojelutarve oli ristiriidassa sen ymmärryksen kanssa, jota psykopaateiksi diagnosoituihin haluttiin kohdistaa. Suomessakin tunnetuksi tuli saksalaispsykiatri Kurt Schneiderin psykopatiamääritelmä: psykopaatit aiheuttivat kärsimystä joko itselleen tai yhteiskunnalle. Käytännössä muille aiheutettu kärsimys lienee sisältänyt lähes poikkeuksetta koko joukon myös yksilön kärsimystä.

Psykopaateiksi tulkittuja rikollisia pyrittiin kontrolloimaan eri tavoin laein ja laitoksin. Muun muassa laki vaarallisista rikoksenuusijoista (180/1932) mahdollisti niiden eristämisen, joita ei katsottu syyntakeettomiksi eli hoidon tarpeessa oleviksi, mutta jotka päätyivät toistuvasti rikosten poluille. Keskusteluissa väläyteltiin myös psykopaattilaitosten perustamista, sillä psykopaateiksi katsottujen yksilöiden ei katsottu soveltuvan mihinkään olemassa olevaan laitokseen. Tanskassa laitos perustettiinkin, mutta Suomessa se jäi ajatuksen tasolle.

On huomioitava, että Suomessa toimi muita laitoksia, joihin toimitettiin runsaasti myös jossain elämänsä vaiheessa psykopatiadiagnoosin saaneita yksilöitä. Merkittävimmät lienevät olleet työlaitos sekä pakkolaitos eli pytty. Oli tyypillistä, että psykopatiadiagnoosin saaneilla rikollisilla oli laitostausta, joka alkoi usein koulukodista ja päätyi monenlaisten vaikeuksien ja laitossijoitusten jälkeen vankilan porteille.

Diagnoosin kuolema ja uusi tuleminen

Psykopatiadiagnoosi säilyi suomalaisessa tautiluokituksessa kuutisenkymmentä vuotta, vuoteen 1968 saakka. Persoonallisuushäiriöt korvasivat sen ICD-8-tautiluokituksessa. Vielä 1970-luvulla antisosiaalisen persoonallisuuden diagnoosin saaneen henkilön saatettiin katsoa olevan alentuneesti syyntakeinen, mutta tulkinnat muuttuivat 1980-luvulla. Syyntakeisuuden määrittely on kaikkiaan tiukentunut 2000-luvulle tultaessa, ja myös mielentilatutkimusten määrä on vähentynyt merkittävästi.

Psykopatiadiagnoosin menneisyyttä tarkastellessa törmää usein toteamukseen, kuinka sen käyttö on ollut leväperäistä ja arvolatautunutta. Jo aikalaispsykiatrit kritisoivat psykopatiaa ja kansainvälisessä keskustelussa sitä nimitettiin kaatoluokaksi. Kritiikki vaikutti myös diagnoosin poisjättämiseen.

Arvostelussa on epäilemättä ollut paljon perää, mutta toisaalta psykopatian sisällä on ollut paljon variaatiota ja samaa diagnoosia on siis käytetty monien erilaisten mielenterveydellisten ja neurologisten ongelmien yhteydessä. Käytössä oli myös tarkennuksia, esimerkiksi psykopatian hysteerinen muoto, ja myöhemmin myös virallisia alakategorioita, kuten syklotyyminen ja paranoidinen psykopatia.

Psykopatiadiagnoosin käytön ymmärtämiseksi sen eri käyttökonteksteja on tarkasteltava erikseen. Näennäisesti kaatoluokalta vaikuttanut psykopatia ja sen arvioineen psykiatrin osaaminen saattaisi tarkkuudellaan yllättää nykypäivän asiantuntijan – mielentilatutkimukset olivat varsin perusteellisia jo sata vuotta sitten. Eri persoonallisuushäiriöiden historia, joista nykynäkökulmasta ajatellen psykopatiamenneisyys pitkälti koostuu, hahmottuukin paremmin tarkastelemalla käsitteellisiä sisältöjä kuin jonkin tietyn termin ilmenemistä tai puuttumista. Hyvä esimerkki on epävakaa persoonallisuushäiriö, jonka oireita ja käyttäytymismuotoja on kuvattu tarkasti jo kauan ennen kuin se eriytyi omaksi diagnoosikseen.

Nykymuotoisen psykopatian arviointitavat ovat huomattavasti tarkemmat ja merkityssisältö on kapeampi, vaikka keskustelua psykopatian määrittelystä käydäänkin jatkuvasti. Mielenkiintoista on, että psykopatian lähisukulainen epäsosiaalinen persoonallisuus on nähty niin eri tavoin eri vuosikymmeninä. Näkemys epäsosiaalisiksi yksilöiksi tulkittujen syyntakeisuudesta on muuttunut aikojen saatossa. Yhteiskunnan turvallisuuden korostaminen ja keskustelu niin hoidon haasteista kuin kontrollin tarpeesta taas on pysynyt kautta koko viime vuosisadan.

Katariina Parhi väitteli kesäkuussa Oulun yliopistossa psykopatiadiagnoosin historiasta Suomessa. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/urn:isbn:9789526219431

 
Julkaistu 8.6.2018
Sivun alkuun |