Martti Lehti

Syyntakeisuusarvioiden muutos nuorilla

Mielentilatutkimusten syyntakeisuusarvioissa tapahtui merkittävä muutos 1990-luvulla, joka heijastui suoraan rangaistuskäytäntöön ja viiveellä kriminaalipoliittisiin ratkaisuihin ja lainsäädäntöön. Artikkelissa kuvataan tätä muutosta nuoria henkirikoksentekijöitä koskevan aineiston ja asiantuntijakommenttien1 pohjalta.

Henkirikokseen syyllistyneet nuoret ovat hyvin pieni erityisryhmä, eikä havaintoja voi sellaisenaan yleistää koskemaan muita rikostyyppejä tai rikoksiin syyllistyneiden ryhmiä. Toisaalta henkirikoksista syytettyjen nuorten ryhmässä mielentilaltaan tutkittujen osuus oli erittäin korkea 1970-luvulta 2010-luvulle saakka ja syytettyjen taustat sekä rikosten keskeiset piirteet pysyivät varsin samanlaisina. Niinpä ryhmässä syyntakeisuusarvioissa tapahtunutta muutosta ja sen tarkkaa ajoittumista voi todennäköisesti tarkastella melko vapaana satunnaisten häiriötekijöiden vaikutuksesta.

Henkirikoksista epäiltyjen nuorten määrä on ollut varsin vakaa 1970-luvulta tähän päivään, vaikkakin vuosittaiset vaihtelut ovat olleet suuria. Vuosikymmenittäin tarkastellen alle 21-vuotiaita henkirikoksista epäiltyjä on ollut keskimäärin 11–15 vuodessa ja suhteellinen rikollisuustaso on vaihdellut kolmesta neljään epäiltyyn 100 000 nuorta kohti vuodessa (kuvio 1). Epäiltyjen mielentilaa koskevissa ratkaisuissa muutokset ovat olleet sitäkin radikaalimpia. Tämä on koskenut nimenomaan syyntakeisuusarvioita ja niissä alentuneesti syyntakeiseksi todettujen määrää ja osuutta (kuvio 2).

Kuvio 1. Murhasta, taposta ja surmasta epäiltyjen alle 21-vuotiaiden vuotuinen määrä ja henkirikollisuuden taso vuosina 1970–2016.

(Tilastokeskus; 1970–79 tiedot koskevat henkirikoksesta syytettyjä; luvut bruttolukuja)


Kuvio 2. Henkirikoksesta syytetyt 15–21-vuotiaat nuoret syyntakeisuusryhmittäin vuosina 1970–2016.


Alentunut syyntakeisuus ollut aina ongelmallinen

Vuoden 1889 rikoslain alentunutta syyntakeisuutta koskeva säädös oli Jussi Pajuojan mukaan kompromissi, joka liittyi tuolloin käyttöönotettuun vankeus- ja kuritushuonerangaistusten rangaistusasteikkojärjestelmään. Jotta uusi järjestelmä ei olisi johtanut liian suureen rangaistusten lievenemiseen, asteikot määriteltiin suppeina ja ankarina. Alentunutta syyntakeisuutta koskeva säädös otettiin lakiin ankarien perusasteikkojen kohtuullistamiseksi yksittäistapauksissa. Ratkaisu ei ollut ristiriidaton ja erityisen ongelmalliseksi koettiin se, että psykiatriseen diagnoosiin perustunut arvio vaikutti vain rangaistuksen mittaamiseen eikä rikoksen muihin seuraamuksiin. Alentuneesti syyntakeiseksi todetut sijoitettiin vankiloihin muiden vankien joukkoon sen sijaan että heillä diagnosoituja mielenterveyden ja persoonallisuuden ongelmia olisi pyritty hoitamaan (toisin kuin muissa Pohjoismaissa). Myöhemminkin hoitoonohjauksen toteuttaminen jäi ehdotusten asteelle.

Vuosikymmenten mittaan poikkeuksesta tuli esimerkiksi nuorilla sääntö: 1970- ja 80-luvulla jo kaksi kolmasosaa henkirikoksesta syytetyistä nuorista todettiin mielentilatutkimuksessa alentuneesti syyntakeiseksi. Täydessä ymmärryksessä rikoksensa tehneiksi todettiin vain viidesosa, syyntakeettomiksi joka kahdeksas (kuvio 2). Erityisen yleisiä alentunutta syyntakeisuutta koskevat ratkaisut olivat murhasta (73 %) sekä pahoinpitelyyn liittyneestä kuolemantuottamuksesta (73 %) syytetyillä nuorilla. Ensin mainituista vain 17 ja jälkimmäisistä 18 prosenttia todettiin täysin syyntakeisiksi. Taposta syytetyistä nuorista arvioitiin vuosina 1970–1989 täysin syyntakeisiksi 24 ja alentuneesti syyntakeisiksi 60 prosenttia.

Mielentilatutkimusten syyntakeisuusarvioita käytettiin siten tuolloin henkirikoksiin syyllistyneiden nuorten ryhmässä (ja yleisemminkin henkirikoksista syytetyillä) rangaistusten järjestelmälliseen lieventämiseen. Ratkaisu lienee ollut poliittisesti helpompi kuin rangaistusasteikkojen lieventäminen lainsäädännön kautta, mutta sen perusteet olivat alkaneet horjua. Tätä ei kuitenkaan välttämättä tiedostettu muiden lainkäyttöön osallistuneiden kuin oikeuspsykiatrien parissa.

Huomattava osa oikeuspsykiatreista oli pitänyt alentuneen syyntakeisuuden käsitettä ongelmallisena rikoslain säätämisestä saakka. Säädöksen muuttuminen törkeissä väkivaltarikoksissa systemaattiseksi rangaistusten lieventämismekanismiksi vain voimisti kritiikkiä. Esimerkiksi Martti Kailan ja Kalle Achtén 1970-luvun alun oikeuspsykiatrian oppikirjassa, josta tulevat oikeuspsykiatrit tietoja ammensivat, esitettiin alentuneen syyntakeisuuden käsitteestä luopumista kokonaan; heidän mielestään rangaistusjärjestelmän epäkohdat olisi tullut korjata muilla keinoin. Vastaavat kannanotot yleistyivät 1970- ja 1980-lukujen mittaan. Katariina Parhi ja Hannu Lauerma toteavat kritiikkiin vaikuttaneen myös sen, että psykopatiakäsitteen ja erityisesti antisosiaalisen persoonallisuushäiriön tulkitseminen oli oikeuspsykiatriassa muuttunut huomattavasti 1970-luvulle tultaessa. Tällä oli suuri merkitys, sillä valtaosa alentuneesti syyntakeisiksi todetuista oli persoonallisuushäiriöiseksi diagnosoituja tai muutoin arvioituja.

Alentunutta syyntakeisuutta koskevan säädöksen käyttämiseen rangaistusten järjestelmälliseen lieventämiseen liittyi myös muita ongelmia. Nämä käyvät ilmi Pajuojan väitöskirjasta, joka analysoi kattavasti 1980-luvun lopun henkirikoksentekijöille tehtyjä mielentilatutkimuksia. Pajuoja totesi, että syyntakeiseksi todettujen ja alentuneesti syyntakeiseksi todettujen väliset diagnostiset erot olivat mielentilatutkimuksissa vähäisiä ja perustuivat lisäksi pääasiassa diagnooseihin, joiden luotettavuusaste oli suhteellisen heikko. Psykiatrisen diagnoosin pohjalta syyntakeettomat oli lähes poikkeuksetta mahdollista erotella omaksi ryhmäkseen, sen sijaan syyntakeisia ei pääsääntöisesti ollut mahdollista erotella alentuneesti syyntakeisista. Alentuneesti ja täysin syyntakeiseksi arvioidut eivät myöskään muiden taustamuuttujien tai tekemiensä rikosten osalta eronneet merkittävästi toisistaan. Koska syyntakeisuusarvio vaikutti olennaisesti rangaistukseen mittaamiseen, tutkimus ei antanut erityisen positiivista kuvaa kansalaisen yhdenvertaisuudesta rikoslainkäytössä. Pajuojan väitöskirjasta ilmenee myös se, että mielentilatutkimusten avulla toteutettu rangaistusten leuteraatio oli varsin kallista puuhaa.

Miksi käytäntö muuttui nopeasti 1990-luvulla?

Kaiken kaikkiaan 1990-luvulle tultaessa muutos käytäntöön oli ollut tuloillaan jo useita vuosikymmeniä. Se ei tapahtunut kuitenkaan ainakaan henkirikoksiin syyllistyneiden nuorten kohdalla vähittäin vaan yllättävänkin äkillisesti. Alentuneesti syyntakeiseksi todettujen osuus tutkituista nuorista henkirikoksentekijöitä pieneni vuosina 1993–1996 aiemmasta runsaasta 60 prosentista noin 10 prosenttiin, jolle uudelle tasolle se vakiintui. Heidän vuotuinen määränsä suhteutettuna ikäryhmän kokoon pieneni samalla kymmenesosaan aikaisemmasta. Vastaavasti syyntakeiseksi todettujen osuus kasvoi aiemmasta 20 prosentista 60 prosenttiin (kuvio 2). Muutos tapahtui nimenomaan personallisuushäiriöiseksi diagnosoitujen nuorten joukossa (kuvio 3). Persoonallisuushäiriödiagnoosin asemaan alentuneen syyntakeisuuden perusteena muutos ei sen sijaan juuri vaikuttanut. Ennen muutosta alentuneesti syyntakeiseksi arvioiduista nuorista henkirikoksentekijöistä vajaalla 85 prosentilla oli diagnosoitu persoonallisuushäiriö, muutoksen jälkeen runsaalla 70 prosentilla.

Kuvio 3. Henkirikoksesta syytettyjen nuorten, joilla on diagnosoitu persoonallisuushäiriö, mielentilatutkimuksen syyntakeisuusarvio vuosina 1970–2009.


Miksi oikeuspsykiatrien tyytymättömyys vallitsevaan käytäntöön purkaantui 1990-luvun alussa? Muutoksen äkillisyys ja jyrkkyys nuorten henkirikoksesta syytettyjen ryhmässä tuntuisi viittaavan nimenomaiseen päätökseen, ohjeistukseen tai henkilövaihdokseen. Pajuojan tulokset näyttäisivät indikoivan jonkinasteista ohjausta: Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen tulkintakäytäntö tiukentui aikaisemmin kuin mielentilatutkimuksia tehneiden lääkäreiden. Tosin oikeusturvakeskuksen ratkaisujen ja mielentilatutkimuksen tehneiden psykiatrien ehdotusten välillä oli silloinkin vain pieni ero täysin syyntakeisten ja alentuneesti syyntakeisten osuuksissa. Julkaistuista tutkimuksista ja lähteistä ei kuitenkaan löytynyt jälkiä oikeusturvakeskuksessa tai muualla tehdystä virallisesta päätöksestä tai ohjeistuksesta tulkintakäytännön muuttamiseksi (tätä artikkelia varten tehdyssä kursorisessa etsinnässä). Sellaista eivät pitäneet todennäköisenä myöskään kommentoineet asiantuntijat.

Ajatus henkilövaihdoksista muutoksen ajoittumisen taustalla sai enemmän tukea asiantuntijoilta. Useampi totesi yksittäisillä ihmisillä ja heidän ratkaisuillaan olleen ja olevan huomattava merkitys syyntakeisuusratkaisujen kulloiseenkin tulkintalinjaan. Ajankohtaan osuu ainakin kaksi merkittävää henkilövaihdosta: Paula Kokkonen nimitettiin Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen ylijohtajaksi vuonna 1992 ja Jari Tiihonen Helsingin yliopiston oikeuspsykiatrian professoriksi vuonna 1995. Tiihosen osalta ei nimitysajankohta ole niinkään merkityksellinen, vaan hänen keskeinen asemansa suomalaisessa oikeuspsykiatriassa ja aktiivinen vallinneen käytännön kritiikkinsä jo ennen professoriksi tuloa. Kokkosen nimitys ja tulkintakäytännön muutos nuorten henkirikoksentekijöiden ryhmässä osuvat sen sijaan ajallisesti yhteen. Kuitenkin usea kommentoija arvioi, että Kokkosen rooli oli ennemminkin passiivinen kuin aktiivinen. Hän ei vastustanut tulkintamuutoksen läpivientiä, muttei ollut sen varsinainen ideoija. Muitakin henkilöitä nousi esiin asiantuntijakommenteissa. Erityisesti oikeusturvakeskuksen esittelijänä 1990-luvun alussa toimineen Kerstin Kronqvistin merkitys arvioitiin olennaiseksi.

Laukaisiko muutoksen lopullisesti kuitenkin raha? Jussi Pajuoja toteaa tähän artikkeliin antamassaan kommentissa: "Mielentilatutkimukset maksoivat 1990-luvun alussa noin 90 000 markkaa eli nykyrahassa runsaat 20 000 euroa kappale. Kun niitä tehtiin enimmillään yli 300 vuodessa, hinta oli nykyrahassa yli kuusi miljoonaa euroa. Psykiatrian kentällä tämä oli iso resurssi ja budjettisyy. Vastaus kysymykseen, miksi juuri 1990-luvun alussa, lienee osaltaan taloudellinen eli vuosikymmenen alun lama".

Kenties pitkään itäneen oikeuspsykiatrien tyytymättömyyden sai lopulta muuttumaan teoiksi yksinkertaisesti se, että laman oloissa niukkenevat resurssit haluttiin kalliista ja lääketieteellisiltä perusteiltaan ongelmalliseksi koetusta rikoslain rangaistusasteikkojen lieventämistoiminnasta varsinaiseen hoitotyöhön. Tulkintalinjan muutos vähensi nopeasti teetettyjen tutkimusten määrää muiden tutkittujen kuin syyntakeettomien kohdalla ja muiden syytettyjen kuin nuorten henkirikoksentekijöiden osalta. En väitä, että ratkaisu olisi ollut suunnitelmallinen tai edes varsinaisesti tietoinen. Muutos osuu kuitenkin ajallisesti yhteen syvimmän laman vuosien kanssa. Ei ole mahdotonta ajatella, että tuollainen ylimääräinen ärtymystekijä olisi saattanut laukaista ilman virallisia päätöksiäkin hyvinkin nopean muutoksen ammattiryhmässä, joka jo ennestään oli ajatusten tasolla sellaiseen valmis.

1Artikkeli pohjautuu Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutin nuoria henkirikoksentekijöitä koskevaan aineistoon sekä Jussi Pajuojan väitöskirjaan ja Katariina Parhin, Hannu Lauerman ja Hannu Niemen julkaistuihin tutkimuksiin. Olen myös vaivannut aihetta koskeneilla kysymyksillä Tapio Lappi-Seppälää, Hannu Lauermaa, Hannu Niemeä, Jussi Pajuojaa, Katariina Parhia, Hanna Putkosta, Mika Rautasta sekä Jari Tiihosta. Kiitokset heille saamistani vastauksista.

Kirjoittaja on yliopistotutkija Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutissa.

LÄHTEET:
Niemi, Hannu (2013) Syyntakeisuusarviointien muutokset – syyt ja seuraukset. Haaste 1/2013.

Pajuoja, Jussi (1995). Väkivalta ja mielentila. Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja A 201. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys.

Parhi, Katariina & Lauerma, Hannu (2016). Psykopatiakäsitteen muuttunut rooli oikeuspsykiatriassa, Duodecim 132 (2016), 2089–2097.

 
Julkaistu 8.6.2018
Sivun alkuun |