Miisa Törölä

Syyntakeettomien sosiaalinen muotokuva

Väitöskirjatutkimuksen perusteella oikeuspsykiatriset potilaat jakautuvat kolmeen ryhmään aikaisemman rikollisuutensa ja psykiatrisen sairaalahoitonsa perusteella. Rikostaustaiset erottautuvat tuomitsematta jätetyistä potilaista kaikkein huono-osaisimmaksi ryhmäksi.

Oikeuspsykiatrisiksi potilaiksi päätyvien rikoksentekijöiden sosiaalisen taustan viimeisimmästä kartoituksesta on vierähtänyt reilut kaksi vuosikymmentä. Jussi Pajuojan (1995) tutkimuksen mukaan mielentilatutkimuksessa vuosina 1987–89 käyneillä henkirikoksen tekijöillä oli vähemmän koulutusta, matalampi työmarkkina-asema ja ongelmallisemmat lapsuudenolot kuin väestöllä keskimäärin. Lisäksi syyntakeettomiksi arvioidut erottautuivat muista mielentilatutkimuksessa olleista siinä, että heillä psyykkinen oireilu oli alkanut varhaisessa vaiheessa nuorena aikuisena ja sen myötä he olivat olleet runsaasti psykiatrisessa sairaalahoidossa ja jääneet nuorella iällä sairauseläkkeelle. Tuolloin syyntakeettomien ryhmässä oli suhteessa vähemmän päihdeongelmista kärsiviä henkilöitä kuin syyntakeisiksi tai alentuneesti syyntakeisiksi arvioitujen ryhmässä.

Syyntakeettomien sosiaalinen muotokuva näyttää kuitenkin muuttuneen, tai ainakin tarkentuneen, 1980-luvulta 2000-luvulle siirryttäessä. Vuosina 2000–2012, mistä tahansa rikollisesta teosta tai teoista, mielentilatutkimuksen läpikäyneiden sekä syyntakeettomiksi ja psykiatrista sairaalahoitoa tarvitseviksi arvioitujen henkilöiden ryhmästä jakautuu kolme taustoiltaan ja laitoshoitouraltaan erilaista ryhmää. Taloudellisesti ja sosiaalisesti kaikkein huono-osaisimpana ryhmänä erottautuu aikaisemmin rikoksista tuomittujen ryhmä.

Syyntakeettomuus lainopillisesti ja lääketieteellisesti

Syyntakeettomuuden kriteerit löytyvät rikoslain 3 luvusta. Syyntakeisuuteen voi lain mukaan vaikuttaa mielisairaus, syvä vajaamielisyys, vakava mielenterveyden häiriö tai vakava tajunnan häiriö. Kun rikoksentekijän osoittautuu mielentilatutkimuksessa syyntakeettomaksi, tarvetta psykiatriseen hoitoon arvioidaan myös yleisen psykiatrian puolella käytössä olevilla mielenterveyslain tai kehitysvammaisten erityishuollon lain tahdosta riippumattoman hoidon kriteereillä. Jos tuomioistuin jättää rikoksentekijän rankaisematta, hänet siirretään yleensä potilaaksi oikeuspsykiatriseen sairaalaan tai kehitysvammaisten erityishuoltoon. Syyntakeettomiksi ja psykiatrista sairaalahoitoa tarvitseviksi arvioiduilla henkilöillä on pääsääntöisesti todettu psykoosisairaus, yleisimmin skitsofrenia, kun taas kehitysvammaisten erityishuoltoon siirtyvät ovat pääsääntöisesti syvästi vajaamielisiksi arvioituja henkilöitä.

Lääketieteellisesti kysymystä syyntakeisuudesta lähestytään mielenterveydenhäiriön tunnistamisen eli diagnoosin asettamisen ja hoidon tarpeen arvioinnin kannalta. Todettu mielenterveyden häiriö tai sairaus ei kuitenkaan yksin riitä perusteeksi. Suomessa mielentilatutkimus on psykologis-normatiivinen: tutkittavan psykiatrisen statuksen lisäksi tutkimuksessa arvioidaan tutkittavan mielentilan syy-yhteys syytteenalaisena olevaan tekoon sen tapahtumahetkellä. Suomalainen mielentilatutkimus on kansainvälisessä vertailussa korkeatasoinen ja perusteellinen. Mielentilatutkimuslausuntoihin kootaan varsin kattavasti tietoa tutkittavan henkilön elämästä aina syntymästä syytteenalaiseen tekoon asti. Tietolähteinä käytetään mielentilatutkimuksen aikaisten ja moniammatillisesti suoritettujen haastattelun ja tarkkailun, eli tutkittavan itsensä ja osastoseurannan, lisäksi periaatteessa kaikkea tutkittavasta virallisesti kerättyä ja saatavilla olevaa tietoa esimerkiksi neuvolasta, kouluista, sosiaali - ja terveyspalveluista sekä mahdollisesti varusmiespalvelusta, aikaisemmilta työpaikoilta ja rikosrekisterikeskukselta. Lisäksi tietoa kerätään perheenjäsenille ja ystäville lähetetyn kyselyn kautta.

Monipäihdeongelmaisten ja aiemmin tuomittujen määrä

Vuosina 2000–2012 mielentilatutkimuksessa käyneiden sekä syyntakeettomiksi ja psykiatriseen hoitoon siirrettyjen henkilöiden (n = 279) sosiaalinen tausta näyttäytyy moninaiselta mutta kuitenkin verrattuna koko väestöön monella mittarilla matalampana. Vähän alle puolet aineiston henkilöistä on tuomittu aikaisemmin rikoksesta. Suurin osa, noin neljä viidestä, on ollut psykiatrisella sairaalahoitojaksolla ainakin kerran ennen mielentilatutkimusta. Kahdelle kolmesta potilaasta on asetettu päihteiden ongelmakäyttöön tai riippuvuuteen liittyvä diagnoosi.

Väitöskirjatutkimukseni perusteella oikeuspsykiatriset potilaat jakautuvat kolmeen ryhmään aikaisemman rikollisuutensa ja psykiatrisen sairaalahoitonsa perusteella. Noin viidennes potilaista ei ole ollut aikaisemmin psykiatrisessa sairaalahoidossa, eikä heidän elämänkulkuaan tunnu myöskään leimanneen rikollinen käyttäytyminen. Vähän yli kolmasosa potilaista profiloituu pitempiaikaisiksi psykiatrisen sairaalahoidon potilaiksi: ryhmän keskiarvoinen sairaalahoitopäivien määrä on suurempi verrattuna muihin aineiston henkilöihin. Kolmas ryhmä, joita noin kaksi viidestä aineiston henkilöistä edustaa, taas profiloituu rikostaustaisiksi ja myös runsaasti psykiatrisessa sairaalahoidossa olleiksi henkilöiksi. Nämä rikostaustaiset potilaat ovat yleensä suorittaneet useamman rikosseuraamusjakson, ja heidän psykiatrinen sairaalahoitonsa on usein liittynyt päihteiden ongelmakäyttöön.

Rikostaustaisten potilaiden lapsuus ja aikuisuus

Rikosoikeudellisesti ensikertalaisiin verrattuna rikostaustaiset oikeuspsykiatrian potilaat erottautuvat selkeästi taloudellisesti ja sosiaalisesti kaikkein huono-osaisimpana ryhmänä. Monella rikostaustaisella lapsuuden perheolosuhteet ovat olleet ongelmalliset. Perheissä on ollut sisäisiä ristiriitoja ja heille on usein kasautunut arjen elinolosuhteita määrittäviä hyvinvoinnin haasteita. Esimerkiksi lähes kaksi kolmesta rikostaustaisesta potilaasta on elänyt lapsuuttaan perheessä, jossa yksi tai kumpikin vanhempi on käyttänyt alkoholia ongelmaksi asti. Rikostaustaisten lapsuudenperheissä on myös ilmennyt useammin perheväkivaltaa. Yhden vanhemman taloudet, taloudelliset vaikeudet ja vanhempien mielenterveyden ongelmat eivät nekään ole olleet tuntemattomia näissä perheissä. Kolmasosa rikostaustaisista potilaista on huostaan otettu ainakin kerran lapsuudessaan.

Lapsuuden olosuhteet heijastelevat myös aikuisikään: rikostaustaisten ryhmässä korkeintaan peruskoulutason saavuttaneiden suhteellinen osuus on 73 prosenttia (ka 52 %), kodittomuuden kokemuksia oli noin neljällä kymmenestä (ka 22 %) ja yli puolelle on diagnosoitu monipäihdeongelma viimeistään mielentilatutkimuksen aikana.

Tuomion jälkeinen elämä haastavaa

Verrattuna kolmenkymmenen vuoden takaiseen Pajuojan aineistoon, rikostaustaisten suhteellinen osuus syyntakeettomien rikoksentekijöiden ryhmässä näyttäisi – varovasti arvioituna – kasvaneen. Rikostaustaisten potilaiden huono-osainen yhteiskunnallinen asema vertautuu monin tavoin viimeisimmän Vankien terveyskyselyn mukaisesti vankien asemaan.

Rikostaustaisia mielenterveyspotilaita voisi luonnehtia hyvinvointipalvelujen suurkuluttajiksi, jollei asiakkuusajattelu veisi huomiota palvelujen ja yksilön kohtaamisen ongelmista. Heidän elämänkulkuaan on värittänyt taloudellinen ja sosiaalinen huono-osaisuus: rikostaustaisten mielenterveyspotilaiden ryhmissä on suhteellisesti enemmän matalasti kouluttautuneita ja työmarkkinoiden ulkopuolelle jääneitä henkilöitä. Myös kodittomuuden kokemukset ovat yleisempiä kuin muulla väestöllä. Haastava lapsuuden perhetilanne huostaanottoineen voi tarkoittaa läheisten perheenjäsenten vähyyttä aikuisiällä, eikä monellakaan oikeuspsykiatriseksi potilaaksi päätyvällä henkilöllä ole omaa perhettä. Irrottautuminen päihteiden käytöstä ja tuomion jälkeisen elämän rakentaminen on haastavaa. Erityisen pulmallista se on vakavista mielenterveysongelmista kärsiville ja elämäänsä uutta viiteryhmää kaipaaville henkilöille.

Kirjoittaja työskentelee nuorempana tutkijana Yhteiskuntatieteiden laitoksella Itä-Suomen yliopistossa. Hänen tekeillä oleva väitöskirjatyönsä käsittelee oikeuspsykiatrian potilaiden sosiaalista taustaa, laitoshoitouria ja yhteiskunnallista asemaa (tutkimuksen arvioitu valmistumisajankohta 2018).

LÄHTEET:

Eronen M, Repo E, Vartiainen H & Tiihonen J 2000. Forensic Psychiatric Organization in Finland. International Journal of Law and Psychiatry, Vol. 23, No. 5–6, pp. 541–546.

Haapasalo Jaana 2017. Kriminaalipsykologia. PS-kustannus 2017. 2., uudistettu painos. Bookwell Digital, Juva.

Joukamaa Matti ja Työryhmä 2010: Rikosseuraamusasiakkaiden terveys, työkyky ja hoidontarve. Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1.

Pajuoja Jussi 1995. Väkivalta ja mielentila. Oikeussosiologinen tutkimus syyntakeisuussäännöksistä ja mielentilatutkimuksista. Helsinki: Gummerus, Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja A 201, 1995.

Tapani Jussi & Tolvanen Matti 2013. Rikosoikeuden yleinen osa. Vastuuoppi. Talentum, Helsinki.

Törölä M 2013. Oikeuspsykiatristen potilaiden sosiaalinen tausta. Teoksessa Mikko Niemelä ja Juho Saari (toim.): Huono-osaisten hyvinvointi Suomessa. Kelan tutkimusosasto, Helsinki. s. 80–107.

Törölä M 2014. Oikeuspsykiatristen potilaiden hoito- ja rikoshistoria. Teoksessa Henrik Linderborg, Mari Suonio ja Tytti Lassila (toim.) Sosiaalityö ja sosiaalinen tuki rikosseuraamusalalla. Rikosseuraamuslaitoksen julkaisusarja 01/2014, s. 275–292.

Törölä M & Töttö P. 2017 Kolme polkua huono-osaisuuteen – oikeuspsykiatristen potilaiden laitosurat, yhteiskunnallinen asema ja paranoidisuus. Sosiaalilääketieteellinen aikakauslehti: 54, s 42–55


 
Julkaistu 8.6.2018
Sivun alkuun |