Rosi Enroos

Vankien perhesuhteet ja vanhemmuus

2000-luvulla vankien perhesuhteet ovat tulleet vahvemmin huomion kohteeksi uusien kriminaalipoliittisten linjausten kuten rangaistusaikaisen kuntoutuksen korostamisen ja aikaisempaa avoimempien rangaistusmuotojen myötä. Erityisesti lapsen oikeuksien näkökulman vahvistuminen on haastanut katsomaan vanhempien vankeutta ja siihen liittyviä käytäntöjä uusilla tavoilla. Nykytilanteessa tarvitaan tutkimustietoa vankien perhesuhteista sekä ymmärrystä siitä, kuinka perhettä tarkastellaan rikosseuraamusalalla.

Vankien perhesuhteet ovat viime vuosina herättäneet keskustelua sekä Suomessa että kansainvälisesti. Keskustelu on kohdistunut erityisesti vankien lasten tilanteisiin ja oikeuksiin. Vankeutta ja perhesuhteita on katsottu esimerkiksi lapsen edun ja ihmisoikeuksien näkökulmista. Lisääntyneen keskustelun myötä on vahvistunut näkemys, että lapsen oikeudet haastavat olemassa olevia vankilakäytäntöjä.

Suomessa vuonna 2008 voimaan tullut lastensuojelulaki (2007/417) mainitsee ensimmäistä kertaa vankien lapset suojelun kohteina. Vuonna 2010 Suomeen perustettiin lakimuutoksin vankilan perheosasto, joka on lastensuojeluyksikkö vankilan sisällä. Vankilaan voidaan sijoittaa alle 2-vuotias lapsi vanhempansa kanssa. Sijoitus voi jatkua korkeintaan kolmeen ikävuoteen saakka, mikäli se nähdään lapsen edun mukaiseksi. Perheosastolla olevista lapsista vanhempineen tulee lastensuojelun asiakkaita. Sijoituspäätöksen tehneen kunnan lastensuojelun tehtävänä on arvioida lapsen tilannetta säännöllisesti.

Vuonna 2013 Rikosseuraamuslaitos julkaisi ensimmäiset lapsi- ja perhetyön linjaukset, joissa lapsen oikeuksia pyritään integroimaan laitoksen toimintaan. Tämän lisäksi perheen rooli on noussut näkyvämmäksi esimerkiksi vankeuslain 2006 korostaman rangaistusaikaisen kuntoutuksen myötä. Myös avoimemmat rangaistuksen täytäntöönpanon muodot tuovat perhettä vahvemmin osaksi rikosseuraamusalan tehtäviä.

Vankien perheitä ja perhe-elämään vaikuttavia rikosseuraamusalan käytäntöjä on tärkeää tutkia, jotta perheiden kanssa voidaan työskennellä ja käytäntöjä kehittää.

Mitä tiedämme vankien perheistä?

Suomessa vankien perhesuhteita on tutkittu vähän. Perhesuhteet tulevat esiin esimerkiksi vankien terveydentilaa kartoittavien tutkimusten ja naisvankien asemaa tarkastelevan selvityksen yhteydessä. Vankien perhesuhteita on myös tarkasteltu lähisuhdeväkivallan ja uusintarikollisuuden ehkäisemisen näkökulmasta. Tutkimuskiinnostuksen kohteena ovat olleet vankilaan vanhempansa mukana tulleet lapset, mutta vankilan ulkopuolella olevia lapsia ei ole tutkittu. Erilaisissa selvityksissä vankien perhetilanteita on kartoitettu muiden kysymysten ohessa ja perhettä on kuvattu usein erilaisten sosiodemografisten tietojen avulla. Sosiaalinen huono-osaisuus, köyhyys ja sosiaaliset ongelmat tulevat esiin tehdyissä selvityksissä, mutta kokonaiskuva vankien perheistä jää hyvin niukaksi.

Kansainvälisestikin vankien perhesuhteita koskevalle tutkimukselle on leimallista yksilö- ja ongelmakeskeisyys (esimerkiksi keskittyminen väkivaltaan ja rikoksiin) sekä tilastollinen ote. Vanhemman vankeutta on tutkittu muun muassa ylisukupolvisuuden näkökulmasta tarkastellen lasten tunnehäiriöitä ja riskiä syyllistyä rikoksiin.

Vankien vanhemmuutta koskeva tutkimus on lisääntynyt 2000-luvulta lähtien. Vaikka vankilassa olevat naiset ovat pieni vähemmistö vangeista, tutkimusten kohteena ovat olleet erityisesti naisvangit ja heidän lapsensa. Keskittymistä naisvankeihin on perusteltu sillä, että naiset ovat usein lasten ensisijaisia hoitajia ja vankila-aikana erityisesti naiset ovat huolissaan perhetilanteistaan. Useissa tutkimuksissa on todettu äidin vankilaan joutumisen muuttavan perhe-elämää isän vankeusrangaistusta enemmän. Siitä huolimatta myös miesvankien perhesuhteita ja niiden erityisyyttä tulisi tutkia.

Tietoa vankien perhesuhteista pitäisi laajentaa ja monipuolistaa. Jos tutkimme perhettä vain ongelmakeskeisesti, saamme tietoa ongelmallisista tilanteista perhe-elämän myönteisten piirteiden jäädessä syrjään.

Vankien perhekäytäntöjen tutkiminen

Väitöstutkimuksessani (Enroos 2015) tarkastelin lastensa kanssa vankilassa olevien naisten perhesuhteita ja perhettä koskevia käytäntöjä vankilaympäristössä. Lähestyin aihetta brittisosiologi David Morganin perhekäytäntöjen käsitteen avulla. Perhekäytäntöjen näkökulma ohjaa katsomaan, mitä perheissä ja esimerkiksi instituutioissa tapahtuu perheille erilaisten yhteiskunnallisten ja organisatoristen reunaehtojen puitteissa. Orientaatio avasi mahdollisuuden tutkia vankien perheitä ongelma- ja yksilökeskeisten lähestymistapojen sijaan ilman vahvoja lukkoon lyötyjä ennakkokäsityksiä näistä suhteista.

Erityisesti katsoin sitä, miten erilaisista perhevastuista neuvotellaan ja millaisia perheitä koskevia tulkintoja tehdään silloin, kun äiti on vankilassa lapsensa kanssa. Tarkastelu toi näkyviin institutionaalisia kannanottoja ja erilaisia neuvotteluja lapsia koskevan hoivan ja huolenpidon kysymyksistä, vankilassa olevien vanhempien vastuista, instituutioiden tehtävistä sekä yhteiskunnan velvoitteista lasten suojelemiseksi. Tutkimus avaa sitä, miten vähän ylipäätään tiedämme vankien perhe-elämästä ja perheen merkityksestä vankeuden yhteydessä.

Perhe ja vankeus kietoutuvat toisiinsa monin tavoin. Tutkimukseni tuo näkyviin, miten vankilan institutionaaliset käytännöt muokkaavat vankien perhesuhteita tukemalla, rajoittamalla tai mahdollistamalla niitä. Vankila ei ole vain perhe-elämää haittaava tai rajoittava asia, vaan joissain tapauksissa vankila voi myös toiminnallaan tukea ja ylläpitää perhesuhteita, esimerkiksi mahdollistamalla lapsen asumisen äidin kanssa vankilassa.

Moraalisilla kysymyksillä merkittävä rooli

Tutkimukseni tuo esiin, että vankilassa lastensa kanssa olevien naisten perheenjäsenet hajautuivat moniin instituutioihin, kuten lastenkoteihin, sijaisperheisiin, päihdehuoltolaitoksiin tai muihin vankiloihin. Eri instituutioiden toimijoilla ja osapuolilla on erilaisia näkemyksiä siitä, miten perheasiat pitäisi järjestää vankeuden aikana. Siksi ei ole yhdentekevää, millaisiin käsityksiin, neuvotteluihin ja perusteluihin perheitä koskevat käytännöt pohjaavat. Neuvotteluilla on monenlaisia seurauksia vankilassa oleville vanhemmille, lapsille ja muille perheenjäsenille.

Perhesuhteita koskevan jännitteisyyden ja moninaisuuden vuoksi vangin vanhemmuutta koskeviin institutionaalisiin käytäntöihin sisältyy erityinen moraalinen ulottuvuus. Vanhemman vankeusrangaistus herättää miettimään erilaisia moraalisia kysymyksiä, kuten voiko rikoksen tehnyt olla hyvä vanhempi, pitääkö rikoksentekijöiden perhesuhteita tukea tai mihin saakka niitä pitäisi kannatella esimerkiksi silloin, kun rikos on kohdistunut perheenjäseneen. Työntekijöiden arvioinneissa ja päätöksissä otetaan kantaa muun muassa siihen, millaiset perhe- ja vanhemmuussuhteet ovat hyväksyttäviä tai milloin niitä ei oteta huomioon rikosseuraamustyössä. Perheen kannalta esimerkiksi sillä on merkitystä, sijoitetaanko vanki suljettuun vai avovankilaan tai ketä määritellään perheeseen kuuluvaksi. Punnintaa tehdään eri vaihtoehtojen välillä ja etiikka ja moraali isossa roolissa.

Perhesuhteiden arvioinnin perusta ja moraalinen luonne seurauksineen jää helposti huomaamatta, koska vankeinhoidon perustehtävänä ei ole perhesuhteiden hoitaminen. Perhesuhteiden vahvistuvan huomioimisen voidaan kuitenkin nähdä osaltaan toteuttavan pohjoismaista humaania kriminaalipoliittista linjaa, jossa vapausrangaistus nähdään riittävänä rangaistuksena. Vankeudesta koituvia haittoja pyritään siksi minimoimaan ja tässä perheen huomioonottaminen on olennaista.

Jatkossa rikosseuraamusalalla tulee herkistyä sille, millaisen tiedon tai millaisen järkeilyn pohjalta perhesuhteiden arviointityötä tehdään ja käytäntöjä luodaan. Kyse ei ole vain toimijoiden mikrotasolla tuottamasta moraalisesta järjestyksestä, vaan myös yhteiskunnan tasolla neuvoteltavasta sääntelystä, joiden perustelut yhtälailla pitävät sisällään moraalisia kannanottoja.

Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikössä. Teksti pohjautuu väitöskirjaan: Enroos, Rosi (2015) Vankila, vanhemmuus ja lapsi – näkökulmia perhekäytäntöihin. Acta Poenologica 2/2015. Rikosseuraamuslaitoksen koulutuskeskus.

 
Julkaistu 10.6.2016
Sivun alkuun |