Johanna Hurtig

Uskonnollisuus ja seksuaalinen itsemääräämisoikeus

Uskonnollissa yhteisöissä tapahtuneet lapsiin kohdistuneet seksuaalirikokset ovat herättäneet huomiota ja media on uutisoinut niistä. Kohut ovat herättäneet kysymyksiä niin yhteisöissä kuin niiden ulkopuolella.

Yhteisöissä asiaan on suhtauduttu kaksijakoisesti. Tietojen kohtaaminen on yhtäältä koettu väistämättömäksi, epäkohtien korjaamista edeltäväksi vaiheeksi. Toisaalta tietoja on epäilty. Silloin aihe on voinut näyttäytyä uskonnollisuuteen kohdistettuna ajojahtina. Suhtautumistavat ovat voineet näkyä rinnakkain yhteisöjen reaktioissa.

Uskonnollisuuden ja vakavan väkivallan kytkös on aktivoinut myös kysymään aiheen käsittelemisen perusteluja. Mitä tekemistä uskonnolla on yksilöiden tekemän, muilta kätkeytyvän väkivallan kanssa?

Mitä usko selittää?

Yhteistä eri uskontokuntien uhrikokemuksissa on ollut se, että uskonnolliset merkitykset ja käyttäytymisodotukset kuten anteeksiantamus, epäitsekkyys ja pyrkimys selittää asiat parhain päin ovat ohjanneet kokemaan vääryyksien esiintuomisen tarpeettomaksi tai epäsopivaksi. Tämä on johtanut uhrien vaikenemiseen, tekijöiden vastuun hämärtymiseen, väkivallan moraaliseen epäselvyyteen sekä yhteisöjen sisäisesti ristiriitaisiin toimintakäytäntöihin: puheessa väkivaltaa tuomitseviin ja kohtaamistilanteissa vastuuta ja puuttumisvelvoitetta häivyttäviin.

Seksuaalirikos on uskonnollisessa merkitysjärjestelmässä kuin mikä tahansa synti. Se on mahdollista hyvittää kuten loukkaava sana tai lapsen näpistämä herkku: pyytämällä ja saamalla anteeksi. Vaikka tietoisuutta yhteiskunnan laeista on ollut aina, on se kohujen myötä selkiytynyt.

Anteeksiantamuksen keskeinen asema ratkaisukeinona on monissa yhteisöissä johtanut tekijöiden yhteiskunnallisen ja yhteisöllisen aseman suojaamiseen samaan aikaa kuin uhrien sosiaalinen asema on väkivallan esiintulon seurauksena voinut vaikeutua.

Kuvatun kaltaisten uskon tuottamien yhteisöllisten ja kulttuuristen epäkohtien ja vinoutumien havainnointi tulisi olla osa yhteisöjen vakiintunutta toimintaa. Näin ei kuitenkaan ole. Yhteisöllisyyden kriittinen tarkastelu on yhteisöjen perustehtävälle – niihin kutsumiselle – vastakkainen. Kulttuuriset väkivallan kohtaamista vinouttavat merkitykset ovat kätkeytyneet vaiettujen kokemusten kanssa.

Uskon, väkivallan ja yhteisöllisyyden kytkös on ilmiönä kompleksinen sekä yksinkertaistuksille ja kärjistyksille altis. Yhteisödynaamisten piirteiden ymmärtäminen on kuitenkin väkivallan ehkäisyn edellytys.

Usko ei salli eikä väheksy

Tutkiessani vanhoillislestadiolaisuuteen sijoittuvia lasten väkivaltakokemuksia minua kiinnosti se, miten usko, yhteisöllisyys ja väkivalta kytkeytyvät toisiinsa. Kuvaukset uskonnollisista merkityksistä ja yhteisöllisistä käytännöistä toistuivat aineistossa. Usko muovasi lapsuuden kasvuehtoja, arkea, perheen kokoa ja ajankäyttöä. Useimmat haastateltavista olivat kasvaneet suurperheessä, koska yhteisön opetuksessa ehkäisy nähdään Jumalan luomistyöhön puuttumisena ja siksi syntinä.

Asema suuressa sisarussarjassa muovasi omaa sosiaalista tilaa: lapsen ja vanhemman suhdetta, perheen arkea sekä käsityksiä omista oikeuksista ja mahdollisuuksista. Yhteisölliset neuvottelut siitä, miten väkivaltaan koskevaan tietoon tulisi reagoida perheissä, paikallisyhteisöissä ja liikkeen tasolla vaikuttivat myös siihen, miten yksittäiset uhrit tulivat kuulluiksi ja kohdatuiksi ja miten he saivat oikeutta ja apua.

Tutkimassani yhteisössä uskoon ei liity lupausta loukata toista fyysisesti, riistää toisen koskemattomuutta tai olla välittämättä yhteiskunnan asettamista laeista. Väkivalta tuomitaan kaksinkertaisen negatiivisen määreen kautta: kyseessä on synti ja rikos. Usko opettaa valppauteen ja vastuullisuuteen suhteessa omiin, mutta myös toisten, tekoihin. Vääryyttä ei tule hyväksyä, eikä vastuuta väistää. Rikokset kuuluu sovittaa yhteiskunnallisen järjestyksen säätämällä tavalla.

Monimutkainen kytkös

Väkivallan, yhteisöllisyyden ja uskonnollisuuden kytköstä on jäljitettävä julistuksen ohella väkivallan uhrien ja läheisten kokemuksista sekä eri tavoin yhteisöön asemoituvien toiminnasta. On tärkeää katsoa hengellisen julistuksen ohella sitä, mitä yhteisössä tapahtuu. Uskonnolliset yhteisöt eivät ole vastuussa vain opetuksensa sisällöistä, vaan myös siitä, mitä ne hyväksyvät, odottavat, vaativat tai eivät kestä jäseniltään.

Tutkimuksessani analysoin rinnakkain uhrien kerrontaa, liikkeen tekstejä, johdon julkisia lausuntoja sekä saarnoja. Opetus voi väkivallan tuomitsemisen ohella sisältää väkivaltaa normalisoivia ja ratkaisemista vinouttavia sisältöjä ilman, että jäsenet tunnistavat ristiriitaa. Julistus määrittyy oikeaksi, jos yhteisön jäsenet voivat kuulla siinä tutut hengelliset koodit. Tarvittiin suuri julkinen kohu, että tutkimassani yhteisössä tuli mahdottomaksi opettaa rikosten sovittamisesta vaihtelevasti.

Myös ei-uskonnollisissa yhteyksissä väkivaltaa tuomitsevat asenteet voivat kääntyä ymmärtäviksi ja vastuuta liudentaviksi, kun teot sijoittuvat lähelle. Oikeusprosessin rinnalla väkivallan merkitystä ja seurauksia neuvotellaan sosiaalisissa suhteissa. Väkivallan tuomitsemisen rinnalle asettuu seurausten sosiaalisen hinnan kohtuullisuuden arviointi. Tekojen luonne, uhrin ja tekijän asema ja rooli määritellään suhteissa uudelleen. Olennaista on se kenen näkökulma ratkaisee.

Tiiviissä uskonnollisessa yhteisössä lapsen, naisen tai nuoren näkemys painaa harvoin enemmän kuin uskonnollisia merkityksiä hallitsevan ja yhteisöllistä arvostusta omaavan miehen. Uhrin käsitysten ja odotusten voidaan tulkita vääristyneen vaikeiden kokemusten ja niiden kärjistämien tunteiden seurauksena. Etäisyys ja ulkopuolisuus tapahtumiin määrittyvät puolueettomuudeksi ja sijoittuvat toisten arvioinnissa uhrin sijaan helpommin lähemmäksi oikeaa. "Totuus löytyy puolivälistä" -asenne voi kokemuksellisesti jatkaa uhrin kokemaa ja väkivallan käynnistämää riistoa.

Seksuaalinen itsemääräämisoikeus

Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden käsitteen avulla on mahdollista havainnollistaa, miten ja millaisena tutkimani yhteisön jäsenen hahmotus- ja toimintahorisontti rakentuvat. Samalla voi avata uskonnollisuuden ja väkivallan monimutkaistaen kytköstä.

Seksuaalisuus on vahvan sääntelyn aluetta useimmissa kulttuureissa. Myös yhteiskunnan ja eri instituutioiden odotukset muovaavat sitä, mikä on hyväksyttävää, toivottavaa ja normaalia. Vanhoillislestadiolaisuudessa seksuaalisuus tunnistetaan ihmisyyteen kuuluvana voimana ja myönteisenä, mutta myös asiana, jonka kanssa uskova joutuu kamppailemaan. Muiden kuin aviopuolisoiden välinen seksuaalinen kanssakäynti on syntiä. Avioliiton ulkopuolista seksuaalista kokemusta leimaavat syyllisyys, häpeä ja tarve salata.

Olennaista ei ole se, mitä tapahtui ja miten, kenen tahdosta tai kenen tahtoa vastaan. Seksuaalisen riiston teko likaa molemmat osapuolet – silloinkin kun toinen on aikuinen ja toinen lapsi. Uskonnollinen kokemus vääryydestä voi hämärtää juridisen hahmotuksen.

Juridiset kriteerit tapahtumien kohdalla tiedostetaan, mutta se ei ole ensisijainen ratkaisusuuntana. Keskeisin ratkaisu toipumisen, vastuun sekä tekijän ja uhrin välisen suhteen määrittelyssä on tapahtuneen hengellinen sovittaminen, eli anteeksiantaminen ja -saaminen.

Anteeksiantamuksen käyttö poistaa tapahtuneen. Pahaa, toista loukkaavaa tekoa ei teologisessa mielessä ole anteeksiannon saamisen jälkeen. Opetus lain edessä kannettavasta vastuusta on siis ristiriitainen anteeksiantamuksen totaalisuuden kanssa.

Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden seuraava sana, itse, värjäytyy sekin uskonnollisuuden ja yhteisöllisyyden läpi. Yksilön, itsen, sijaan uskonnollisen yhteisön jäsenelle on olennaista toimia ja arvioida asioita me-näkökulmasta. Kyse ei ole niinkään itsensä kieltämisestä tai uhraamisesta, vaan yhteisöön kuulumisen ja uskon keskeisyydestä.

Käsitteen seuraava osa, määrääminen, tuo tarkasteluun vallan merkityksen. Mahdollisuus valintoihin ja oman tahdon tunnistamiseen ja toteuttamiseen on länsimaisessa kulttuurissa ihanne. Uskonnolliseen yhteisöön kuuluva luopuu mahdollisuudesta tai määrittelyn lähde muuttuu. Vanhoillislestadiolainen usko merkitsee oman tahdon taivuttamista Jumalan tahtoon. Sitä tulkitsevat yhteisössä kaikki, mutta erityisesti puhujat ja hengelliset johtajat.

"Jos te annatte toisille ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi" (Matt. 6:14). Kohta voi kääntyä niin, että mikäli uhri ei anna (heti ja asian lopullisesti unohtaen) anteeksi, hän ei voi saada omia rikkeitään sovitetuksi. Kyseessä on varsin kohtalokas riski.

Analyyttiseksi työkaluksi valitsemani käsitteen viimeinen osa, sana oikeus, sisältää sekin kaksoissidoksen. Uskovan ei tarvitse ohittaa oikeuksiensa loukkaamista, mutta niiden korostaminen koetaan uskovalle vieraana. Määrätietoinen, vahvalta ja itsenäiseltä vaikuttava uhri ei myöskään muistuta uhrin kulttuurista kuvaa yhtä hyvin kuin uhri, joka pyrkii salaamaan kokemuksensa tai esimerkiksi syyt tekijän vankeustuomioon muilta.

Samankaltainen määrittyminen on mahdollista missä tahansa ympäristössä, mutta suhteiltaan ja merkityksiltään tiiviissä ja yhdenmukaisessa yhteisössä, toisten kokema vieraus toimii sosiaalisena etäännyttäjänä. Uhrille se merkitsee välimatkaa muihin juuri silloin, kun tarve yhteyteen ja toisten hyväksyntään on suuri.

Uskonnollinen itsemääräämisoikeus

Uskoon ja yhteisöllisyyteen kiinnittyvien kulttuuristen seurausten katsominen edellyttää yhteisöltä vakautta, vapautta ja valppautta. Niiden vallitessa jäsenet voivat omalla tavallaan osallistua ja toimia.

Yhteisöille ominaisella kuuliaisuusodotuksella voi olla vaientava vaikutus. Kuuliaisuus merkitsee halua noudattaa yhteisöstä saatuja neuvoja ja ohjeita.

Vanhoillislestadiolaisessa ajattelussa seksuaalinen itsemäärääminen on siis samaan aikaan selkeä ja yhdenmukainen että ympäristöön nähden eri tavoin toteutuva ja epäselvä asia. Virallisen opetuksen mukaan jokainen päättää kehostaan. Ehkäisyn synniksi määrittelevä opetus havainnollistaa kuitenkin, että oikeita päätöksiä ovat ne, jotka ovat yhteisön opetuksen kanssa linjassa, eivät ne, mitä yksilö ehkä omien voimiensa, tilanteensa, kehonsa ja mielensä hyvinvoinnin suunnasta saattaisi toivoa.

Väkivalta yhteisöllisenä peilinä

Yhteiskunta ja sen oikeusjärjestelmä tarvitsevat tietoa siitä, miten eri taustoista tulevien todellisuus ja oikeustaju rakentuvat. Väkivaltaan liittyvä tieto on vienyt kysymään, mihin saakka yhteisöjen autonomia ulottuu? Onko tarpeellista kuulla muidenkin kuin johtajien käsityksiä siitä, mitä yhteisössä eläminen merkitsee?

Kohujen käsittelyt ovat vieneet tarkastelemaan uskonnollista opetusta, yksilön ja yhteisön suhdetta sekä uskonnollisten instituutioiden yhteiskunnallista paikkaa. Yhteisöllisten epäkohtien korjaamisen valmiudet heijastavat yhteisöllisiä valtasuhteita sekä jäsenten osallistumisen tilaa. Ne ovat usein kohtia, joihin väkivallan uhrit ovat oikeutta etsiessään itseään satuttaneet.

Hyvän, turvallisen ja lohduttavan rinnalla uskonnollinen yhteisöllisyys voi tuottaa seurauksia, joita kukaan ei tavoittele, eikä tarkoita.

Väkivalta näyttäytyi tutkimuksessani asiana, jota oli niin yksilöiden kuin yhteisönkin tasolla vaikeaa liittää omaan todellisuuteen. Sen katsominen on kuitenkin vastuullista ja välttämätöntä. Uskonnon vapaus ja vakaumuksen arvostus eivät oikeuta rajaamaan sitä, mitä muut saavat katsoa tai mitä on suostuttava omasta todellisuudesta kohtaamaan.

Jotta uskonnollinen yhteisöllisyys säilyy terveenä ja turvallisena kaikille jäsenilleen, sitä on katsottava eri suunnista, myös vaikeista ja vastenmielisistä.

Kirjoittaja toimii sosiaalityön apulaisprofessorina Lapin yliopistossa.

 
Julkaistu 10.6.2016
Sivun alkuun |