Sanna Aaltonen

Sukupuolinen häirintä ja valkoinen valhe

Keskustelupuheenvuorossa arvioidaan sukupuolisesta häirinnästä käytävässä keskustelussa tapahtunutta käännettä, kun se on liitetty kysymykseen maahanmuutosta.

Tutkin sukupuolista häirintää vuosituhannen vaihteessa ja olen siitä lähtien seurannut aiheesta käytyä julkista keskustelua. Se on aaltoillut häirintätutkimusten julkistamisen ja ilmi tulleiden häirintätapausten tahdissa, roihahtanut välillä häirinnän vakavuuden korostamisen ja sitä-saa-mitä-tilaa -väitteiden väliseksi kiistaksi ja laantunut taas. Keskustelu on saanut uudenlaisen käänteen, kun se on liitetty kysymykseen maahanmuutosta ja "kulttuurien kohtaamisesta". Erityisesti turvapaikanhakijoiden lisääntyneen määrän ja sitä koskevan julkisen keskustelun kiihtymisen myötä maahanmuuttajat on vedetty mukaan häirintäkeskusteluun, jossa heillä ei ole äänivaltaa, mutta jossa heitä leimataan ja syyllistetään yhä karkeammin äänenpainoin.

Muukalaisvihamielisissä puheenvuoroissa kaikki tulijat on niputettu naisia alistavan ja saalistavan ääri-islamin edustajiksi. Naisten oikeuksia ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta rikotaan ympäri maailmaa kaikissa kulttuureissa ja uskontokunnissa. Vaikka naisen asemassa on toki eroja maiden, kulttuurien ja uskomusjärjestelmien välillä, niin pelkoa lietsovien tahojen maalailema "islam" on vääristelyistä ja islamofobiasta kokoon kyhätty sepite. Ei ole olemassa "islamia", jonka turvapaikanhakijat salakuljettavat taskussaan ja joka yhtäkkiä hunnuttaa suomalaiset naiset ja laillistaa raiskaukset. Yhtä virheellistä on väittää, että sukupuolinen häirintä olisi tuontitavaraa ja tarvittaisiin valkoista valtaa korostavia partioita puolustamaan suomalaista naista. Tässä ajattelussa on merkillepantavaa, että kaikkien suomalaisten naisten ei ajatella olevan puolustamisen arvoisia. Vain ne naiset, jotka jakavat muukalaisvihamielisen näkemyksen, ansaitsevat tulla puolustetuiksi, kun taas vihamielisyyden kyseenlaistavia naisia rangaistaan huoraksi solvaamisella ja pelottelulla.

Seksismin ja rasismin surullinen liitto

Naisiin kohdistuva vihapuhe ja vihaviestit eivät ole uusi asia, mutta verkkoviestinnän ja sosiaalisen median laajenemisen myötä sekä niiden määrä vaikuttaa kasvaneen ja sävy koventuneen. Julkisesti puhuvia naisia pyritään rankaisemaan ja vaientamaan vihapuheella milloin mistäkin syystä, oli kyse sitten lelujen sukupuolittuneisuuden kommentoinnista tai rasismiin puuttumisesta.

Huorittelu voi kohdistua kehen tahansa naiseen. Rasismi ja seksismi puolestaan kohtaavat suvakkihuora-haukkumasanassa, joka on varattu nimenomaan niille, jotka kyseenalaistavat rasismin. Raiskaaminen on aina ollut sodankäynnin väline ja nyt raiskausuhkauksista tai -toivotuksista on tullut informaatiosodan väline. Perussuomalaisten nykyinen eurokansanedustaja oli yksi näkyvimpiä edelläkävijöitä tällä saralla ja hänen esimerkkiään seuraten vihapuheen lähes rutiininomainen muoto on toivoa, että juuri muukalaiset raiskaavat muukalaisvihaa vastustavan naisen.

Hunnutettuihin naisiin kohdistuvat vihapuheet tai -teot ovat nekin sekä rasismin että seksismin värittämiä. Huntua käyttäviä naisia ei siis solvata vain heidän "edustamansa" uskonnon ja rodullistetun aseman takia vaan myös siksi, että he saattavat näyttää helpoilta uhreilta heihin liitettävien pehmeyttä ja avuttomuutta korostavien stereotypioiden takia.

Seksismin ja rasismin kytkös tulee toisinaan esille myös silloin, kun puhutaan häirinnän valkoihoisten uhrien tekemistä tulkinnoista. Sanomattakin on selvää, että kaikki naisiin kohdistuva häirintä ja väkivalta on tuomittavaa ja häirinnän kohde on se, joka määrittelee kokemuksen epämiellyttävyyden. Tekijän etnisellä taustalla ei voi selittää väkivaltaa tai häirintää pois, mutta yhtälailla etninen tausta ei sinällään kelpaa teon selitykseksi. Tutkimusten mukaan sukupuolisen huomion tulkitseminen on valikoivaa niin, että kohtaamiset eri etniseen ryhmään kuuluvien ihmisten kanssa ylikorostuvat ja ne tulkitaan helpommin häirinnäksi kuin muut kohtaamiset. Varsinkin muun kuin karkean häirinnän kokeminen kietoutuu rasistisiin ennakkoluuloihin ja vahvistaa niitä.

Hashtag ja haaste – kumpaakin tarvitaan

Sukupuoliseen häirintään tai rasismiin puuttumisen suhteen maailma ei ole koskaan valmis. Aina tarvitaan valistusta, toimintaohjeita, julkista keskustelua ja vahtikoirana räksyttämistä. Yhtä lääkettä ei ole, vaan tarvitaan monia. Toimittaja Laura Kangasluoma kirjoitti maaliskuun Trendi-lehteen jutun, johon hän keräsi erilaisia tapoja puuttua sukupuoliseen häirintään ja muuttaa maailmaa. Sen lisäksi että on huolehdittava siitä, että lainsäädäntö ja kasvatussisällöt ovat ajan tasalla, tarvitaan kansalaiskeskustelua ja näkymättömän näkyväksi tekemistä. Kangasluoma nosti jutussaan esille #lääppijä-tunnuksen, joka on kutsunut erityisesti naisia kertomaan häirintäkokemuksista sosiaalisessa mediassa. Vastaavia kansainvälisiä esimerkkejä ovat #MoreThanMean, #speakup, #wheniwas ja #everydaysexism, joiden tarkoituksena on tuoda esille sukupuolisen häirinnän kokemusten kirjoa ja määrää. Henkilökohtainen on edelleen poliittista. Yhtälailla tarpeellisia ovat ad hoc -ryhmittymät, kuten riemastuttava Mothers of Perkele, joka kokoontui toukokuussa Helsingin Pikku Huopalahdessa vastustamaan naisten suojelemiseksi verhottua rasistista partiointia omalla nallepartiollaan.

Tulehtunut keskusteluilmapiiri pistää kysymään, voiko kukaan asettua sen ulkopuolelle. Voiko esimerkiksi viranomainen piiloutua tasapuolisuuteen pyrkivän byrokratian taakse? Niin kauan kun muukalaisvihamieliset tahot pyrkivät tarkoituksenhakuisesti lietsomaan pelkoa ja vihaa, olisi toivottavaa, että kaikki julkisissa viroissa toimivat ottaisivat huomioon sen, että heidän lausuntojaan voidaan käyttää väärin, oikeuttamaan ennakkoluuloja ja jopa väkivaltaa. Siksi kaikki monikulttuurisuuteen liittyvät tiedot ja tilastot tarvitsevat sensitiivisen tulkitsijan ja viestinviejän.

Seksistiset ja rasistiset huutelut ja uhkaukset ovat toki erillisiin ismeihin pohjautuvia vallankäytön ja halventamisen ilmauksia, mutta julkisessa keskustelussa ne ovat kietoutuneet yhteen tavalla, jossa ne vahvistavat toisiaan. Tätä kautta yhteen vääryyteen puuttuminen vaatii myös toisen huomioonottamista.

Kirjoittaja on dosentti ja Nuorisotutkimusverkoston erikoistutkija.

 
Julkaistu 10.6.2016
Sivun alkuun |