Riikka Kotanen

Seksuaalirikosten sääntelyn perusteet eläneet ajan mukana

Yksilön itsemääräämisoikeus seksuaalirikosten sääntelyn on perusteluna verrattain tuore, ja tämä yksilön autonomiaan ankkuroituvan sääntelyn kehitys alkoi Suomessa asteittain vasta 1900-luvulla. Ennen tätä seksuaalirikosten sääntely on liittynyt taloudellisten suhteiden järjestämiseen sekä maalliseen ja uskonnolliseen valtapolitiikkaan.

1400-luvulla seksuaalisuuden sääntely tapahtui sukuyhteisöjen piirissä avioliiton solmimista ja aviovarallisuutta käsittelevien säännösten kautta. Avioliitto oli kahden suvun välinen sopimus, ja seksuaalisten suhteiden sääntely kiinnittyi taloudellisiin suhteisiin rikosoikeuden ja moraalikäsitysten merkityksen ollessa hyvin marginaalinen. Esiaviolliset suhteet olivat hyväksyttyjä, mikäli suhteen päämääränä oli sukujen hyväksymä avioliitto. Sikäli kun seksuaalirikoksen katsottiin olevan rikos yksilöä vastaan, oli tämä "uhri" 1600-luvulle saakka naisen isä tai aviomies. Raiskauksen rangaistavuus kiinnittyi erityisesti raiskatun naisen yhteiskunnalliseen asemaan sekä oletettuun siveellisyyteen. Seksuaalisesti kokemattomat nuoret naiset sekä aviovaimot olivat muita naisia suojellumpia samalla kun yhteisön siveettömänä pitämän naisen raiskaaminen ei ollut tekona rikos tai erityisen paheksuttava.

1500- ja 1600-lukujen aikana syntyneen, ja pitkälle 1900-luvulle asti jatkuneen, niin sanotun absoluuttisen seksuaalimoraalin aikakaudella avioliitto rajattiin ainoaksi sallituksi seksuaalisen kanssakäymisen kontekstiksi, ja muunlaiset seksuaaliset suhteet tuomittiin epäsiveellisinä. Absoluuttisen seksuaalimoraalin nouseminen seksuaalirikosten sääntelyn merkittävimmäksi perusteluksi liittyi paitsi kirkon asemaan maallisena vallankäyttäjänä, myös kansallisvaltioiden syntyyn myöhäiskeskiajan Euroopassa. Valtioiden muotoutumiseen liittyvien jatkuvien sotien ja niitä seuranneen yhteiskunnallisen murroksen mainingeissa sekä katolinen kirkko että maalliset vallanpitäjät alkoivat suhtautua avioliiton ulkopuolisiin sukupuolisuhteisiin yhä kielteisemmin. Varsinkin uskonpuhdistus kiristi asenteita: muun muassa Ruotsissa esiaviolliset ja avioliiton ulkopuoliset suhteet, eli salavuoteus ja huoruus, kriminalisoitiin.

Seksuaalisuuden sääntely epäsiveellisen käyttäytymisen rankaisemisen muodossa oli selkeästi lainkäytön keskeisin pyrkimys. Porvoon kihlakunnassa vuosien 1621–1700 välillä tuomittuja seksuaalirikoksia tutkineen Seppo Aallon mukaan 1600-luvulla myös väkisinmakuuta pidettiin seksuaalirikoksena. Tästä huolimatta hänen tutkimuksensa aineistossa 98 prosenttia seksuaalirikoksista annetuista tuomioista liittyi joko salavuoteuteen tai huoruuteen. Aallon tutkimusta lukiessa ei voi välttyä johtopäätökseltä, että raiskauksia ei vielä tuolloin tunnistettu erityisen hyvin rikoksiksi. Hänen tutkimistaan tuomiopöytäkirjakatkelmista löytyy kuvauksia salavuoteus- ja huoruustuomioista, joissa tuomituista osapuolista nainen oli pakotettu sukupuoliyhteyteen väkivallalla. Aalto (1996, s. 85) kirjoittaa:

"Valtaosa huoruudesta tapahtui hetken mielijohteesta, sopivan tilaisuuden tullen: mies makasi piian tai irtolaisen. Yhtenä selittävänä tekijänä oli miehen humala: usein väkivaltaisesti käyttäytyvää sotilasta oli piikojen tai köyhien naisten vaikea vastustella".

Avioraiskauksen kriminalisointiin ei nähty pitkään tarvetta

Absoluuttisen seksuaalimoraalin asema alkoi murtua Suomessa 1900-luvulla, mikä vaikutti seksuaalirikosten sääntelyyn. Lainsäädännössä tämä näkyi ensimmäisenä salavuoteuden sekä huoruuden dekriminalisoimisena vuosina 1926 ja 1948. Tästä huolimatta absoluuttiset moraalikäsitykset ovat näkyneet rikosoikeudessa näihin päiviin asti: tekijän ja uhrin välinen avioliitto, läheinen suhde tai tuttavuus ovat tehneet seksuaalisesta väkivallasta sallittua tai vähemmän tuomittavaa. Vaikka raiskattu nainen on ollut 1600-luvulta lähtien rikoksen asianomistaja, ei aviomiestä voitu ennen 1900-luvun loppua tuomita vaimonsa väkisinmakaamisesta. Tunnusmerkistön täyttäneen teon tehnyttä miestä voitiin lain mukaan syyttää ainoastaan pahoinpitelystä tai pakottamisesta, joiden molempien rangaistusasteikot olivat huomattavasti raiskausta lievempiä. Naisen antamaa avioliittolupausta pidettiin suostumuksena seksuaalisuhteeseen aviomiehen kanssa olosuhteista riippumatta. Muut Pohjoismaat kriminalisoivat avioliitossa tehdyn raiskauksen 1960-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Yrityksestä huolimatta Suomessa vastaavaa kriminalisointia ei saatu tehtyä 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa.

Aviovaimon raiskauksen kriminalisoinnin merkittävimmäksi esteeksi muodostuivat tällöin absoluuttisen sukupuolimoraalin ympärille kietoutuvat perustelut, joilla suojeltiin avioliittoon liitettyjä siveellisyyskäsityksiä. Näin oli siitä huolimatta, että seksuaalirikoslain uudistusta valmistelleen työryhmän keskeisenä tavoitteena oli suojella yksilöiden – myös aviovaimojen – itsemääräämisoikeutta sekä modernisoida lainsäädäntöä vastaamaan muuttuneita yleisiä asenteita.

Lain esitöissä kriminalisoinnin tarpeellisuus kiistettiin kyseenalaistamalla ongelman olemassaolo. Suuremmaksi esteeksi muodostui kuitenkin avioliiton ja sukupuoliyhteyden liittäminen tiukasti toisiinsa: naiselle avioliitto nähtiin yhä edelleen kertaluontoisena lupauksena sukupuoliyhteyteen, joka oli miehelle kuuluva oikeus. Absoluuttiseen sukupuolimoraalin mukaisiin käsityksiin liittyi myös kriminalisoinnin toinen ylittämätön ongelma: raiskaus määriteltiin laissa siveellisyysrikokseksi, jollaisesta nostettavan syytteen ei katsottu sopivan avioliiton yhteyteen. Edellä mainitun ristiriidan syvyyttä kuvaa Korkeimman oikeuden seksuaalirikostyöryhmän mietintöä kommentoiva lausunto vuodelta 1969, jonka mukaan "törkeitäkään toisen puolison itsemääräämisoikeutta ja vapautta loukkaavia seksuaalisia tekoja" ei voida katsoa siveellisyysrikoksiksi. Aviovaimon seksuaalisen itsemääräämisoikeuden sijaan haluttiin suojella sekä aviomiehen autonomia, johon vaimon seksuaalisuus sisällytettiin, että avioliittoa siveellisenä instituutiona.

Asennemuutos eteni vähitellen yhteiskunnassa

Käsitykset raiskauksen luonteesta alkoivat muuttua kansainvälisesti 1970-luvulta lähtien vastentahtoisesta seksistä kohti itsemääräämisoikeutta loukkaavaa väkivaltaa ja vallankäyttöä. Feministien määritelmä raiskauksesta sosiaalisena ja rakenteellisena yhteiskunnallisena ongelmana alkoi voittaa alaa samalla kun raiskauksen uhrin asemaan alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Parisuhdekumppanin tekemää raiskausta pidettiin kuitenkin pitkään lievempänä rikoksena kuin tuntemattoman tekemää vastaavaa tekoa. Asenteet parisuhteessa tehtyä seksuaalista väkivaltaa kohtaan alkoivat kiristyä vasta 1990-lukua lähestyttäessä.

Elina Haavio-Mannilan ja Osmo Kontulan 1990-luvun alun kyselytutkimuksen mukaan enää 10 prosenttia miehistä ja 8 prosenttia naisista vastusti avioliitossa tapahtuvan raiskauksen rankaisemista. Voimassa olevan seksuaalirikoslainsäädännön ja muuttuneiden yhteiskunnallisten käsitysten välinen ristiriita alkoi herättää kriittistä keskustelua, joka kumuloitui lopulta median ja yhteiskunnallisten toimijoiden lainsäätäjään kohdistuvana painostuksena.

Lopulta lainsäädäntöä muutettiin vuonna 1994 niin, että raiskauksen rangaistavuuteen ei enää vaikuttanut uhrin ja tekijän välinen avioliitto. Samalla laista poistettiin myös uhrin ja tekijän aikaisempi suhde lieventävänä asianhaarana. Lainmuutosta siivittivät erityisesti kansainväliset paineet. Suomi oli yksi viimeisimmistä länsimaista, joissa aviovaimon raiskausta ei ollut kriminalisoitu, ja lainsäädännön tila laahasi jäljessä Suomen allekirjoittamista kansainvälisistä sitoumuksista. Lainmuutoksen esitöissä kritisoitiin voimassa ollutta lakia siitä, ettei se vastannut modernia käsitystä tasa-arvosta. Tasa-arvo haluttiin taata avioliitossa molemmille sukupuolille ja puolisoille, ja lisäksi siviilisäädyn epätasa-arvoistava vaikutus naisiin haluttiin poistaa.

Vaikka avioliitossa tehtävien raiskausten muodostamaa ongelmaa ei enää varsinaisesti kiistetty, aiheen esille ottamisen vaikeudesta kriminaalipoliittisena kysymyksenä ovat kertoneet muun muassa Pirjo Pehkosen tutkimukseensa haastattelemat asiantuntijat. Samasta vaikeudesta kertonee myös se, että asiaa käsittelevässä hallituksen esityksessä (HE 365/1992) kansainvälisten sopimusten velvoittavuutta ja lakimuutosta pidettiin periaatteellisena. Lakimuutos näyttäytyi esityksessä hypoteettisena mahdollisuutena rangaista rikoksesta, joita Suomessa ei tapahdu. Periaatteellisuuden vaikutelmaa lisäsi se, että ilmiön tarkastelusta puuttui täysin viittaukset tutkimuksiin, tilastoihin tai rikoksen uhreihin ja tekijöihin. Tarkastelemalla seksuaalirikosten tosiasiallista suojelukohdetta sekä uhrin ja tekijän välisen suhteen vaikutusta sääntelyyn, on helppo havaita, kuinka nykyisin itsestään selvänä pidetyt normit ovat historiallisesti katsoen varsin tuoreita. Heijastuksia tästä voi nähdä paitsi ihmisten asenteissa myös oikeudellisessa sääntelyssä ja lain soveltamisen kautta muotoutuneissa oikeuskäytännöissä.

Kirjoittaja työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopiston sosiaalitieteiden laitoksella.

Lähteitä:

Aalto, Seppo (1996) Kirkko ja kruunu siveellisyyden vartijoina. Seksuaalirikollisuus, esivalta ja yhteisö Porvoon kihlakunnassa 1621–1700.

Jokila, Helena (2010) Tahdonvastainen suostumus ja liiallisen luottamuksen hinta. Raiskauksen ja muiden seksuaalirikosten oikeudellisen tiedon konstruktiot.

Kotanen, Riikka (2013) Näkymättömästä näkökulmaksi – Parisuhdeväkivallan uhrit ja oikeudellisen sääntelyn muutos Suomessa. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-7676-3

Niemi-Kiesiläinen, Johanna (2000) Mitä seksuaalirikoslailla halutaan suojella? Teoksessa Honkatukia, Niemi-Kiesiläinen & Näre (toim.) Lähentelyistä raiskauksiin. Tyttöjen kokemuksia häirinnästä ja seksuaalisesta väkivallasta.

Pehkonen, Pirjo (2003) Naisen puolesta, ei miestä vastaan. Suomalainen naisliike väkivaltaa vastustamassa.

 
Julkaistu 10.6.2016
Sivun alkuun |