Riikka Kostiainen

Naisliike seksuaalirikosten uhrien asialla

Naisjärjestöjen Keskusliiton entinen pääsihteeri ja naisiin kohdistuvan väkivallan asiantuntija Leena Ruusuvuori on ollut kehittämässä monia palveluita seksuaalirikosten uhreille. Tosin palveluja ei ole ollut saatavilla vielä kovinkaan kauan ja edelleen niitä on vähän. Hän korostaa poliitikkojen tuen tärkeyttä asioiden eteenpäin viemisessä.

Leena Ruusuvuori jäi syksyllä 2014 eläkkeelle Naisjärjestöjen Keskusliiton pääsihteerin tehtävästä 11 vuoden jälkeen. Sitä ennen hän toimi viisi vuotta naisiin kohdistuvan väkivallan ja prostituution ehkäisyhankkeen projektipäällikkönä Stakesissa. Tähän tehtävään hän taas tuli Naisasialiitto Unionista, jossa hän oli 1990-luvulla käynnistämässä useita palveluja väkivallan uhreille.

Ruusuvuoren tie kansainvälisestikin tunnetuksi naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisyn asiantuntijaksi ei ollut kuitenkaan suoraviivainen. Hän on koulutukseltaan filosofian maisteri, englanti ja ruotsi pääaineina, ja työuransa 15 ensimmäistä vuotta hän työskenteli työministeriössä kansainvälisen harjoittelun parissa. Vuonna 1989 hän jättäytyi ministeriöstä kotiin viiden lapsen kanssa, mutta melko pian hänelle tarjottiin osa-aikaista järjestösihteerin paikkaa Naisasialiitto Unionissa. Naisten aseman edistäminen vei hänet sitten mukanaan.

Ruusuvuori tosin kertoo feminisminsä juurten juontuvan lapsuuteen saakka. Hänen isänsä toimi Kuopiossa ja Lahdessa sukupuolitautien virkalääkärinä, joka piti kotona vastaanottoa, ja näin Ruusuvuori kohtasi usein prostituoituja, joita irtolaislakia valvova poliisi toi vastaanotolle. Kotona aiheesta keskusteltiin eikä hänen isänsäkään nähnyt oikeudenmukaiseksi, että miesasiakkaat selvisivät antibioottikuurilla ja naiset kantoivat seuraukset laittomasta toiminnasta.

Avioraiskauskeskustelu edisti palvelujen syntymistä

Naisasialiitto Unionissa toimi tuolloin 1980-luvun lopulla Suomen ensimmäinen ja ainoa raiskauskriisiryhmä, minkä vuoksi liiton toimistoon tuli paljon puheluita raiskatuilta naisilta. Leena Ruusuvuoren oli pakko hankkia tietoa aiheesta, jotta soittajat saivat edes jotain apua. Samoihin aikoihin Tasa-arvoasiain neuvottelukunta (TANE) perusti väkivaltajaoston, jossa huomattiin, ettei Suomessa ole seksuaalirikosten uhreille Unionin kriisiryhmän lisäksi mitään muuta tarjolla, Ruusuvuori kertoo.

Raiskauskriisikeskusta alettiin suunnitella 1990-luvun alussa, mutta mikään järjestö ei ollut halukas ottamaan vastuulleen tällaista vaikeaa ja ikävää asiaa. Lopulta Ruusuvuori itse kirjoitti Naisasialiitto Unionin nimissä ja TANEn avustuksella ensimmäisen rahoitushakemuksen Raha-automaattiyhdistykselle. Samaan aikaan käytiin keskustelua avioraiskauksen kriminalisoinnista. Keskustelussa oli todettu, että tarvitaan tukipalvelu, jonne poliisi voi ohjata uhrit, jos naiset alkavat tehdä suurin joukoin rikosilmoituksia miehistään. Keskustelu vaikutti siihen, että rahoitus saatiin heti ensimmäisellä hakukerralla. Näin raiskauskriisikeskus Tukinainen voitiin käynnistää vuonna 1993 Naisasialiitto Unionin yhteyteen läheisiin tiloihin; myöhemmin vuonna 2004 Tukinainen sitten irtaantui Unionista.

– Tosin avioraiskauksen uhreja ei sitten ilmaantunut Tukinaiseen sankoin joukoin, vain muutama vuodessa, sitä enemmän tuli lapsuuden aikaisen seksuaalisen hyväksikäytön uhreja.

Ammattimaisuus oli raiskauskriisikeskuksen toiminta-ajatuksena alusta lähtien. Viisi vuotta Ruusuvuori hallinnoi Tukinaista, mutta muuten toiminta oli psykiatrisen sairaanhoitajan vastuulla ja ryhmiä vetivät psykologit. Toisaalta myös tukihenkilötoiminta tuli toimintamuodoksi hyvin pian. Useilla tukihenkilöillä oli nimenomaan omakohtaisia kokemuksia, mutta he olivat työstäneet ne. Vertaistuki onkin toipumisessa tärkeää, Ruusuvuori kertoo.

– Myös juristi oli mukana toiminnassa alusta alkaen, koska jo aiemmin puheluista oli saattanut päätellä, että raiskauksen uhrit tarvitsevat lakiapua. Uhreille haluttiin tarjota mahdollisuus nostaa syyte. Asian käsittely ja kuuleminen oikeudessa helpotti monia raiskauksen uhreja, vaikka useimmat pettyivätkin rangaistukseen. Monet uhrit luovuttivat saamansa pienen vahingonkorvauksen Tukinaiselle, jotta muita voitaisiin auttaa.

Ruusuvuori muistaa vielä ensimmäisen puhelun, johon hän vastasi Tukinaisen perustamispäivänä. 80-vuotias nainen kertoi lukeneensa lehdestä palvelun perustamisesta ja halusi kiittää siitä. Nainen ei ollut ennen soittoaan kertonut kenellekään koskaan, että hänet joukkoraiskattiin 16-vuotiaana tyttönä. Ruusuvuori kertoo, ettei osannut varautua etukäteen siihen, kuinka paljon työnohjausta kaikki työntekijät tarvitsivat, sillä raiskattujen tarinat olivat rankkoja auttajillekin. Muutenkin henkilöstön hyvinvoinnista huolehtiminen oli, ja on edelleen, hyvin tärkeää.

Ruusuvuori oli perustamassa myös Rikosuhripäivystystä, jonka toiminta käynnistyi vuonna 1994. Hän ehti toimia puoli vuotta sen ensimmäisenä osa-aikaisena työntekijänäkin oman toimensa ohella. Myös Rikosuhripäivystyksen perustamista oli ehditty suunnitella monta vuotta, mutta vasta kun poliisi otti rikoksen uhrien tuen asiakseen, toiminnan käynnistäminen eteni. Lisäksi hän on ollut perustamassa väkivallan parissa työskentelevistä järjestöistä Naisten Linjaa ja Exitiä, jonka teemana on prostituutiosta irtipääseminen.

Järjestöiltä kokemustietoa päätöksentekoon

Leena Ruusuvuori ei kuitenkaan näe järjestöjä parhaaksi tavaksi hoitaa vaikeita yhteiskunnallisia ongelmia, vaan palvelujen pitäisi pääsääntöisesti olla yhteiskunnan vastuulla. Tärkeintä on saumaton viranomaisyhteistyö sosiaali- ja terveystoimen ja poliisin välillä. Pienillä erikoistuneilla järjestöillä on kuitenkin tärkeä rooli, sillä ne voivat toimia ikään kuin keihäänkärkinä, kokeilualustoina. Ruusuvuori suhtautuu vähän epäillen myös eri arvopohjan omaavien järjestöjen yhteistyöhön. Nykyään järjestöt on ajettu ahtaalle ja ne joutuvat kilpailemaan toistensa kanssa rahoituksesta. Hän on huomannut, että välillä kilpailu on saanut epäterveitä piirteitä ja yhteistyösuunnitelmat eivät ole pitäneet tositilanteessa. Järjestöissä sinänsä työskentelee työhönsä todella hyvin sitoutuneita ihmisiä.

– Seksuaalisen väkivallan uhrien auttamisessa ei vieläkään ole juuri kilpailua. Paljon on silti silläkin alueella vielä tehtävää ja erityisryhmiä, joita voi auttaa. Poikien tukemisesta puhuttiin melkein 30 vuotta, ennen kuin vasta nyt Poikien Talossa he saavat erityistä tukea. Itse olen ottanut kehitysvammaisista puhumisen asiakseni, koska yksi lapsistani on kehitysvammainen. Asiaan puuttumista vaikeuttaa se, että vammaisten osalta juuri viranomainen tai laitoksen työntekijä voi olla se hyväksikäyttäjä. Yleensäkin heikoimmassa asemassa olevien ja pienten vähemmistöjen palvelut usein unohtuvat.

Ruusuvuoren mielestä järjestöjen tärkeä tehtävä on olla aktiivinen ongelmakohtien esiin tuomisessa ja lakeihin vaikuttamisessa. Juuri kokemus auttamistyöstä tuo sen tiedon, mitä ihmiset tarvitsevat ja mitä ongelmakohtia laissa on.

Hän kertoo itse tehneensä suurimman lobbaustyön avioraiskauksen kriminalisoinnin eteen 1990-luvulla. Yksi vaikuttamiskeino oli, että Naisasialiitto Unioni lähetti jokaiselle kansanedustajalle kirjeen ja Image-lehden takakannessa olleen morsiamen kuvan, jossa luki "vain Suomessa ja Turkissa vaimolle saa tehdä mitä vaan". Lainmuutos vuonna 1994 oli pitkälti naiskansanedustajien ansiota.

Ruusuvuori näkisi mielellään edelleen laajoja maanlaajuisia kampanjoita ennaltaehkäisyn tarkoituksessa. Lähisuhdeväkivallan vastainen "Yksikin lyönti on liikaa" -kampanja 2000-luvun alussa on hänen mielestään edelleen hyvä kampanja, sillä se herätti keskustelua. Hän kuitenkin muistuttaa, että kampanja ei itsessään riitä, vaan rinnalla tarvitaan monenlaista materiaalia, seurantaa ja johtopäätösten tekemistä – sekä tietenkin palveluja kysynnän kasvaessa.

Lainsäädäntötyössä kuunneltava kansalaisjärjestöjä

Leena Ruusuvuori on ollut mukana useissa työryhmissä, joissa on pohdittu lainsäädäntömuutoksia. Merkittävimmäksi hän nostaa rikosuhritoimikunnan, joka jätti laajan mietintönsä vuonna 2001 ja teki useita ehdotuksia uhrin aseman parantamiseksi. Nykyisen seksuaalirikoslainsäädännön hän ei näe olevan aivan kunnossa, koska se ei perustu vieläkään suostumuksen puutteeseen vaan väkivallan määrään. Ongelmia hän näkee törkeän raiskauksen korkeassa kynnyksessä ja seksuaalista koskemattomuutta loukkaavista rikoksista tuomituissa rangaistuksissa. Hänestä on ongelmallista, jos vankeustuomioiden välttäminen johtuu säästösyistä.

– Oikeusministeriön johdossa on kuitenkin oltu avoimia keskustelulle. Kansalaisjärjestön edustajalle on tärkeää tuntea, että häntä kuunnellaan ja otetaan vakavasti. Ymmärrän sen, että kaikki asiat eivät etene nopeasti. Mutta lainsäädäntöhankkeissa pitäisi käyttää enemmän muitakin asiantuntijoita kuin juristeja, olen ollut monessa kokoonpanossa ainoa ei-juristi.

Poliisiyhteistyö on yllättänyt Ruusuvuoren myönteisesti, vaikka hän on törmännyt ongelmiin poliisin asenteissa varsinkin 1990-luvulla. Stakesin hankkeen aikana 2000-luvun vaihteessa poliisin lähisuhdeväkivaltatyöryhmä vei paljon asioita eteenpäin. Ruusuvuori kiittää tästä erityisesti Mikko Lampikoskea ja myötämielisiä poliisiylijohtajia. Nykyisessä sisäisen turvallisuuden keskustelussa hän on huolissaan siitä, että kotien tai koulujen turvallisuus on vähän unohtunut, kun puhutaan hyvin laajasta turvallisuudesta ja lähinnä pakolaiskriisistä. Esimerkiksi työttömyys voi aiheuttaa lisäriskin käyttäytyä väkivaltaisesti.

Vaikuttamistyö jatkuu

Leena Ruusuvuori on tehnyt työtään aina tunteella. Hän naurahtaa, että häneltä on varmaan puuttunut ammatillinen itsesuojeluvaisto, koska on rohkeasti mennyt kaikkeen mukaan ja sanonut suoraan, mitä ajattelee. Ikävääkin palautetta on tullut, mutta hän pyrkinyt jättämään sen omaan arvoonsa.

– Prostituution vastustaminen on aiheuttanut eniten tunnereaktioita miehissä. Olen saanut kirjeitä ja puheluita ja miehet ovat kertoneet kokemuksiaan, mutta niistä ei aina ole osannut sanoa, ovatko ne olleet pilaa vai totta. Silloin, kun oli Reinin "kikkelikorttikohu" ja Unionissa kerättiin nimiä adressiin, minulle pääsihteerinä tuli tappouhkauksiakin puhelimitse ja pidin pitkään yhteystietoni salaisena. Lasteni uhkailu huolestutti sen verran, että siitä ilmoitin poliisille ja veimme lapsemme jonkin aikaa lähikouluun autolla.

Ruusuvuori kertoo yrittävänsä vaikuttaa asioihin edelleen eläkkeellä. – Osallistuin viime kunnallisvaaleihin kokoomuksen ehdokkaana ja olen viiden naisjärjestön hallituksessa. Monet yli sata vuotta sitten perustetut naisjärjestöt ovat vielä voimissaan. Vanhoille suffragettijärjestöille siveellisyys ja kaksinaismoralismin ja prostituution vastustaminen oli tärkeää. Silloin ongelmana oli se, että maalta palvelijoiksi tulevia tyttöjä käytettiin paljon hyväkseen. Onneksi raittius ei ole enää järjestöjen tavoitteena, koska aikanaan monia epäkohtia selitettiin viinalla, ja edelleenkin sitä valitettavasti tapahtuu.

Leena Ruusuvuori näkee politiikan kautta vaikuttamisen tärkeäksi. Vuonna 1988 perustettu Nytkis, jossa kaikki poliittiset naisjärjestöt ovat edustettuina, on ollut tärkeä uudistusten eteenpäin viemisessä.

– Suomalaisten naisjärjestöjen voima on aina ollut, että olemme tehneet poliitikkojen kanssa yhteistyötä. Tämä on ollut luonnollista, koska monilla ensimmäisillä naiskansanedustajilla oli naisjärjestötausta. Monissa muissa maissa naisjärjestöt puolestaan kaihtavat politiikkaa; naisasiajärjestöt pyrkivät kyllä vaikuttamaan mutta laajat hyväntekeväisyyttä harrastavat naisjärjestöt keskittyvät mieluusti ulkomaan kohteiden avustamiseen. Onneksi tilanne on vähän parantunut ja aina välillä tulee vaikuttajanaisia, jotka uskaltavat sanoa, että kotimaassakin on ongelmia.

 
Julkaistu 10.6.2016
Sivun alkuun |