Minni Leskinen

Miten rikosoikeus suojaa seksuaalista itsemääräämisoikeutta?

Seksuaalinen itsemääräämisoikeus valittiin keskeiseksi suojeltavaksi oikeushyväksi seksuaalirikoslainsäädännön kokonaisuudistuksessa (L 563/1998). Keskeinen rikos on raiskaus, jonka soveltamisalaa on laajennettu 2010-luvulla kahdella lainmuutoksella (L 495/2011 ja L 509/2014). Edelleen keskustellaan siitä, tulisiko raiskaus määritellä Suomessa suostumuksen puutteeseen perustuvan tunnusmerkistön kautta vai pitäytyä nykyisessä pakottamiseen perustuvassa tunnusmerkistössä.

Seksuaalista itsemääräämisoikeutta kriminalisointien tausta-arvona ei ole kyseenalaistettu 2010-luvun lainmuutoksissa, päinvastoin sitä käytetään keskeisenä perusteluna lainmuutosehdotuksille. Kriittistä keskustelua etenkin muiden kuin juristien keskuudessa herättää usein kysymys siitä, milloin seksuaalinen itsemääräämisoikeus alkaa eli mihin suojaikäraja tulisi asettaa. Olen kuitenkin tässä valinnut tarkastelun lähtökohdaksi yli 16-vuotiaita uhreja koskevat kriminalisoinnit, koska niissä kuvastuu se, millaiseksi itsemääräämisoikeus aikuisten välillä ymmärretään ja millaisia loukkauksia pidetään sellaisina, että valtion tulee niihin puuttua.

Koska rikoslailla puututaan ihmisten vapauteen, tunnusmerkistöiltä edellytetään täsmällisyyttä. Rikoslaista ei löydy sellaista kannanottoa, että kaikki seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaukset olisivat rangaistavia. Seksuaalirikoksia koskevassa luvussa ei myöskään ole sellaista säännöstä, että sukupuoliyhteys ilman toisen osapuolen suostumusta olisi aina raiskaus. Rikoslaissa määritellään eri tekoja, rajataan tunnusmerkistöjen sovellettavuutta ja myös arvotetaan tekoja suhteessa toisiinsa rangaistusasteikkojen kautta. Se, mitä pidetään moitittavana ja tekijän syyllisyyttä kuvastavana toimintana, on aikasidonnaista ja kuvastaa arvojamme. Siksi on tärkeää, että seksuaalirikoksia koskevista säännöksistä käydään arvokeskustelua, ei vain lakiteknistä tai lainopillista keskustelua.

Viimeisin arviomuistio raiskausrikosten lainsäädännöllisistä muutostarpeista on vuodelta 2012. Arviomuistiossa ja sitä koskeneissa lausunnoissa käytiin keskustelua siitä, pitäisikö kaikki sukupuoliyhteyden sisältävät teonkuvaukset yhdistää yhden rikosnimikkeen, raiskauksen, alle. Tällä hetkellä osasta teoista tuomitaan raiskauksena ja osasta seksuaalisena hyväksikäyttönä, jossa on lievempi rangaistusasteikko. Lisäksi tuolloin oli vielä voimassa lievempinä pidettyjä tekomuotoja koskeva erillinen pykälä sukupuoliyhteyteen pakottamisesta. Hallituksen esityksessä päädyttiin ehdottamaan, että sukupuoliyhteyteen pakottaminen yhdistetään raiskausta koskevaan pykälään niin että raiskausta koskevassa pykälässä on nykyisin kaksi rangaistusasteikkoa. Seksuaalista hyväksikäyttöä koskeva pykälä jätettiin ennalleen.

Arvovalintoja kahdenkymmenen vuoden takaa

Jotta seksuaalirikoksia koskevan rikoslain 20. luvun logiikkaa voi ymmärtää, pitää tutustua vuonna 1999 voimaan tulleen kokonaisuudistuksen yhteydessä tehtyihin valintoihin. Kun raiskauksen tunnusmerkistöä luotiin, malliksi otettiin ryöstön tunnusmerkistö. Rinnastuksessa vaikuttaa kokonaan unohtuvan itse teko – seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaus – joka ei ole verrattavissa omaisuuden luvattomaan ottamiseen ja jolla on myös hyvin erilaiset seuraukset. Raiskaukseen haluttiin myös luoda kolmiportaisuus kuten muihinkin rikoksiin, eli perusmuodon lisäksi säädettiin törkeästä ja lievästä tekomuodosta.

Raiskauksen tunnusmerkistön muotoilun taustalla on hallituksen esityksessä 6/1997 vp esitetty kannanotto, että seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukataan selvimmin pakottamalla toinen sukupuoliyhteyteen, ja vakavimmassa tapauksessa se tehdään väkivallalla tai sillä uhkaamalla.

Toinen keskeinen rajaus koski tajuttomia uhreja. Omaehtoisesti alkoholin vaikutuksesta sammuneen henkilön raiskauksesta rangaistiin seksuaalisena hyväksikäyttönä eli tekoa pidettiin vähemmän moitittavana. Raiskauksesta voitiin tuomita vain siinä tapauksessa, että tekijä oli aiheuttanut tajuttomuuden esimerkiksi huumaamalla. Tämä kahtiajako aiheutti paljon kritiikkiä koko sen voimassaolon ajan ja johti lakimuutokseen vuonna 2011.

Niitä muita tilanteita varten, joissa seksuaalista itsemääräämisoikeutta pitää suojata mutta joissa ei ole käytetty pakottamista, säädettiin rangaistus seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Pykälä sisältää tekomuotoja, joissa on käytetty hyväksi toisen henkilön alisteista asemaa tai heikentynyttä tahdonmuodostuskykyä. Uhri on mahdollisesti suostunut taivuttelun jälkeen sukupuoliyhteyteen, mutta tälle suostumukselle ei olosuhteista johtuen voida antaa merkitystä. Tällainen taivuttelu ja hyväksikäyttö ei kuitenkaan ole yhtä moitittavaa kuin väkivalloin tehty pakottaminen, mitä ilmentää seksuaalisen hyväksikäytön lievempi rangaistusasteikko.

"Lievän raiskauksen" dilemma

Omaehtoisesti sammuneiden uhrien aseman lisäksi keskeinen kysymys on ollut raiskauksen lievä tekomuoto, sukupuoliyhteyteen pakottaminen. Kun sukupuoliyhteyteen pakottaminen vuonna 1999 tuli voimaan, seksuaalirikosten ala laajeni koskemaan muulla uhkauksella kuin väkivallan uhalla toteutettuja tekoja, mitä sinänsä pidettiin positiivisena. Samalla heräsi kuitenkin kysymys siitä, miten teko voi olla lievä, jos se sisältää sukupuoliyhteyden, johon uhri ei ole suostunut. Tällöinhän seksuaalista itsemääräämisoikeutta on loukattu jo varsin pitkälle menevällä tavalla. Lisäksi sukupuoliyhteyteen pakottaminen koski myös tekoja, joissa oli käytetty vain vähäistä väkivaltaa.

Vuoden 2014 uudistuksessa sukupuoliyhteyteen pakottamista koskeva pykälä päätettiin siirtää osaksi raiskausta. Lopputulos on, että raiskausta koskevan pykälän sisällä on nyt kaksi rangaistusasteikkoa, joista lievempää sovelletaan, jos raiskaus huomioon ottaen uhkauksen vähäisyys taikka muut rikokseen liittyvät seikat on kokonaisuutena arvostellen vähemmän vakava. Nykylain mukaan väkivallan vähäisyys ei kuitenkaan vähennä teon vakavuutta, joten lievemmän rangaistusasteikon soveltamisedellytykset ovat entistä epäselvemmät.

Lain esitöiden mukaan lievässä raiskauksessa uhkaus voi olla vähäistä tai lievänä raiskauksena voidaan pitää sukupuoliyhteyden laajan lakiteknisen määritelmän kattamaa vähemmän törkeää tekoa. Oikeusoppineiden mukaan esimerkiksi sormen työntäminen vaginaan voisi olla vähemmän vakava kuin sukupuolielimellä tapahtuva sukupuoliyhteys. Ajatus on vastakkainen sen kanssa, että sukupuoliyhteyden määritelmästä on pyritty tekemään mahdollisimman sukupuolineutraali.

On myös ehdotettu, että lievä tekomuoto yhdistettäisiin kokonaan raiskauksen perustekomuotoon, jolloin olisi vain yksi rangaistusasteikko. Tarve pohtia erilaisten tekomuotojen moitittavuutta ja suhdetta toisiinsa ei kuitenkaan tällöinkään poistuisi, vaan vastuuta siirrettäisiin tuomarille, joka rangaistusta mitatessaan joutuu ottamaan kantaa teon vakavuuteen.

Seksuaalinen hyväksikäyttö – lievempi teko?

Seksuaalinen hyväksikäyttö, joka kohdistuu yli 16-vuotiaisiin, tavalla tai toisella haavoittuvassa asemassa oleviin henkilöihin, on nykyisen lainsäädännön keskeinen ongelmakohta. Haavoittuvan aseman hyväksikäytön pitäisi olla ankaroittava eikä lieventävä peruste. Istanbulin sopimuksen 46. artiklan mukaan valtion tulee lainsäädännössään varmistaa, että raskauttavana seikkana voidaan ottaa huomioon muun muassa valta-aseman väärinkäyttäminen. Nykyinen raiskauksen ja seksuaalisen hyväksikäytön rajanveto vaikuttaisi toimivan täysin päinvastoin.

Tulisi myös vilpittömästi kysyä, onko taivuttelu, manipulointi tai toisen heikkouden hyväksikäyttö sukupuoliyhteyteen pääsemiseksi vähemmän moitittavaa kuin sukupuoliyhteys väkivalloin tai huumaamalla? Onko seksuaalista itsemääräämisoikeutta näissä tilanteissa loukattu vähemmän? Voidaanko tätä 1990-luvulla tehtyä valintaa lievemmästä rangaistavuudesta nykytiedon valossa puolustaa?

Kritiikkiä on esitetty myös sen johdosta, että nykyinen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistö on puutteellinen. On esimerkiksi laitosolosuhteita, kuten vankila, joissa suostumuksen aitous voi olla kyseenalainen. Lisäksi pitkään jatkunut parisuhdeväkivalta voi olla tila, jossa aitoa suostumusta ei voida antaa, vaikka mikään laissa määritellyistä seksuaalisen hyväksikäytön tilanteista ei täyttyisikään.

Vaihtoehtona suostumuksen puute

Perustuslakivaliokunta totesi lausunnossaan 6/2014 vp, että suostumuksen puuttumiseen perustuva kirjoittamistapa korostaisi raiskauksen luonnetta seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksena ja että jatkossa on syytä arvioida mahdollisuudet kehittää raiskauksen tunnusmerkistöä tähän suuntaan. Tätä on Suomelle suositellut myös CEDAW-komitea. Suostumuksen puutetta lähtökohtana voidaan perustella myös eurooppalaisilla oikeuslähteillä kuten Istanbulin sopimuksella, joka tuli Suomen osalta voimaan elokuussa 2015, ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisulla M.C. v. Bulgaria (2003).

Suostumuksen puutteen ongelmana on pidetty muun muassa sitä, että todistelussa keskityttäisiin tekijän toiminnan sijaan uhrin toimintaan. Lisäksi suostumus tai suostumuksen puute jouduttaisiin määrittelemään, mitä ei aiemmin ole lainsäädäntötasolla tehty. Toisaalta suostumuksen puutetta voitaisiin käyttää kattokäsitteenä, jonka alle voitaisiin sisällyttää laajempi kirjo erilaisia seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamistilanteita. Tällöin ehkä päästäisiin myös raiskauksen tunnusmerkistöä pitkään hallinneesta väkivaltakeskeisyydestä.

Raiskausrikosten uudistustarpeet tulevat nousemaan keskusteluun jatkossakin. Erityisesti tarvittaisiin arvokeskustelua siitä, millaisen käytöksen tulee olla rangaistavaa ja millä perusteilla eri tekojen moitittavuutta voidaan toisiinsa suhteuttaa. Lisäksi seksuaalinen itsemääräämisoikeus ja erityisesti suostumus sen käytön ilmentäjänä tulee olemaan yksi keskeisistä teemoista jatkossakin.

Kirjoittaja on oikeustieteen jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa.

 
Julkaistu 10.6.2016
Sivun alkuun |