Matti Laine

Kroonikon synty

Kriminologia-palstalla käsitellään kroonisen rikollisuuden ennustamista.

Kriminologian piirissä on ollut vahvaa taipumusta etsiä yhtä ainoaa oikeata teoriaa tai yhtä riippumatonta muuttujaa selittämään rikollisuutta. Yksi ongelma on ollut, että joskus rikollisuutta on ilmennyt, vaikka teoria tai muuttuja ei ole ollut läsnä tai toisinpäin: teoria ja henkilökohtaiset muuttujat edellyttäisivät rikollista käyttäytymistä, mutta sitä ei kuitenkaan ole ilmennyt. Monet kriminologit ovatkin lähteneet ajatuksesta, jonka mukaan useimmissa, ainakin klassisissa kriminologisissa teorioissa on paljon oikeaan osuvaa, mutta niiden pätevyysalue on rajallinen. Tätä pohdittiin jo aiemmin tässä lehdessä (Haaste 3/2013).

Toinen ongelma liittyy itse kriminologian kohteeseen. Hyvin suuri osa empiirisestä kriminologisesta tutkimuksesta keskittyy nuoruusikään rajoittuvaan rikollisuuteen (adolescence-limited crime, ALC). On käyty keskustelua siitä, että tulisiko tämä ryhmä kokonaan unohtaa ja keskittyä rikollisuuteen kannalta oleellisempaan, elämänkulussa pysyvämpään, usein krooniseen rikollisuuteen (life-course-persistent crime, LCPC). Yksinkertaistaen on esitetty teesi: "Unohtakaa lukiolaiset ja haastatelkaa nykyisiä ja entisiä vankeja" (ks. Cullen 2011, myös Sarnecki 2014).

Robert Agnew ja Steven Messner (2015) ovatkin kritisoineet nykyistä kriminologista tutkimusta ja teorianmuodostusta kyvyttömyydestä selittää kroonisen rikollisuuden syntymekanismia. Köyhimmillään on vain pystytty luettelemaan erilaisia muuttujia ja riskitekijöitä, jotka saattavat lisätä pysyvän rikollisuuden riskiä. Tämän tilalle Agnew ja Messner tarjoavat uudenlaista mallia. Sen perustana on kaksi käsitettä: "yleisarvio" (general assessment) ja "kynnys" (threshold). Yleisarviot viittaavat yksilön moniulotteiseen kokonaisnäkemykseen omasta tilanteestaan ja mahdollisuuksistaan. Niillä on erityinen merkitys rikollisuuden selittämisessä. Kun nämä yleisarviot saavuttavat tietyn kynnyksen, tietyn tason, seuraa hyppäyksellinen muutos rikollisuuden määrässä ja vakavuudessa (= krooninen rikoksentekijä).

Edellä kuvattujen käsitteiden juuret ovat olemassa jo klassisissa kriminologisissa teorioissa. Nuo teoriat sisältävät usein implisiittisesti edellä kuvatun ajattelumallin ja ne ovat kokonaisvaltaisempia kuin yksittäisiin muuttujiin liittyvä tutkimus. Klassinen paineteoria (Cohen, Cloward & Ohlin) korostaa esimerkiksi jenginuorten omaa arviota menestymisen mahdollisuuksista. Sosiaalisen kontrollin teoriassa yksilöt samaan tapaan voivat arvioida omia siteitään konventionaaliseen yhteiskuntaan. Oppimista korostavassa differentiaalinen assosiaatio-teoriassa yksilöt voivat määritellä tietyt rikokset hyväksyttäviksi. Rationaalisen valinnan teoriassa yksilöt arvioivat rikoksen haittoja ja hyötyjä ja usein päätyvät yleisarvioon: "rikos kannattaa". Leimaamisteoria korostaa, miten yksilöt tekevät kokonaisarvion omasta identiteetistään ja saattavat omaksua rikollisen identiteetin ("mähän olenkin rosvo"). Täten keskeisimmät kriminologiset teoriat ovat sensitiivisiä yksilöiden yleisarvioille ympäristöstään, itsestään ja rikoksistaan. Usein ne myös kuvaavat kynnyksiä, joissa rikollisuus muuttuu pysyväksi. Tällaisten yleisarviointien sijaan myöhempi kriminologia keskittyi Agnewin ja Messnerin mukaan paljolti pienten rikollisuusvaihtelujen tarkasteluun mm. koululaisten otosjoukoissa.

XXX

Yleisarviot eivät ole tarkkoja, vaan usein yleisluontoisia ja ne ovat aina subjektiivisia, eräänlaisia yksinkertaistuksia itsestä ja maailmasta ("maailma on kova ja epäoikeudenmukainen"). Mutta kun niitä on muodostettu, niin rikollisesta käyttäytymisestä, jota ne inspiroivat, voi tulla kroonista ja pysyvää. Kun ne ovat subjektiivisia, niin tällöin monet yksilölliset tekijät vaikuttavat niiden syntyyn ja luonteeseen. Arviointeihin vaikuttavat mm. negatiivinen tunneperusta, optimismi, sisu ja mahdolliset mielenterveysongelmat. Mukana ovat myös arvot, uskomukset ja ne tavat, miten ja keneen itseämme vertaamme. Edelleen arviointeihin vaikuttaa toisten antamat arviot ja informaatio, samoin kuin selviytymistaidot, -resurssit ja saatu tuki.

Kroonisen rikollisuuden ennustaminen on vaikeaa siksi, että mukana on myös tekijä, jonka arviointi tai mittaaminen on vaikeaa. Se on toimijuus (agency). Se on usein ollut myös klassisten teorioiden sokea piste. Jos toimijuutta ilmenee, niin se kumoaa deterministisiä malleja ja hankaloittaa ennustamista. Samoin voidaan olettaa, että toimijuuden ilmetessä yleisarvioinnit ovat monipuolisempia ja yksilöllisempiä. Jos yksilöllä on vaikeassa elämäntilanteessa "sisua" (self-efficacy), yleisarvio ei välttämättä käänny negatiiviseen suuntaan. Toimijuus-komponentti ikään kuin selittää sen, miksi rikollisuutta ei ilmene, vaikka sitä riippumattomien muuttujien mukaan pitäisi ilmetä.

Yleisarviot ovat väliintulevia ydinmuuttujia. Perinteinen paradigma on selittänyt rikollisuutta suoraan muutamilla keskeisillä muuttujilla kuten vanhempien kiintymyksellä, heidän valvonnallaan, tulotasolla, vertaisryhmiin liittymisellä ja tietyillä painetekijöillä. Mutta em. kirjoittajat korostavat, että vaikka jotkut muuttujat saattavat joskus vaikuttaa suoraan, niin kaikkein tärkein vaikutus tulee yleisarviointien kautta. He jopa väittävät, että yleisarviot edustavat kaikkein välittömintä, kattavinta ja henkilökohtaisesti relevanteinta rikollisuutta aiheuttavaa tekijäjoukkoa. Yksilölliset erot mm. toimijuudessa ovat toki mukana. Ne vaikuttavat siihen tapaan, miten riskitekijöitä tulkitaan ja tämän kautta yleisarviot syntyvät. Samoista olosuhteista yksilöt tekevät erilaisia yleisarvioita.

XXX

Kvantitatiivinen tutkimus kriminologian piirissä ei ole juuri kiinnittänyt huomiota yleisarviointeihin ja kynnyksiin. Sen sijaan laadullinen ja rikollisuudesta irrottautumiseen liittyvä, ns. desistanssitutkimus on tuonut esiin evidenssiä niiden merkityksestä. Tähän on luonnollisetkin syynsä. Nämä tutkimustavat ja -suunnat ovat korostetun usein keskittyneet kroonisiin rikoksentekijöihin, mm. moninkertaisiin vankeihin. Nämä tutkimukset löytävät hyvin usein klassisten teorioiden esittämiä ajattelumalleja ja tuovat esiin yleisarviointeja, joiden mukaan "maailma on julma ja vihamielinen paikka, jossa konventionaalinen menestyminen on usein mahdotonta". Samoin nämä näkökulmat yhdistyvät monenlaisiin negatiivisiin tunnetiloihin, vihaan, turhautumiseen ja tunnekylmyyteen. Vain rikollinen toiminta saattaa tuottaa positiivisia emootioita, tyydytystä ja jännitystä.

Desistanssitutkimus tuo vastaavasti esiin mahdollisuuden tehdä uudelleenarviointeja. Uuden identiteetin luominen nähdään tärkeänä ("hyvä aviopuoliso", "hyvä metallimies"). Eli pelkkä ympäristön muutos ei riitä, vaan tarvitaan kognitiivisia muutoksia, uusia yleisarvioita. Yleisarvioinnit ja kynnykset selittävät yhtä lailla rikollisuuteen ryhtymistä ja siinä pysymistä, mutta myös siitä irrottautumista.

Klassinen paine- tai anomiateoria lähti ajatuksesta, jonka mukaan menestymismahdollisuuksien puute johtaa rikoksiin. Robert Agnew on kehittäessään sitä yleiseksi paineteoriaksi (GST), tuonut siihen mukaan useita muitakin painetekijöitä, mm. kovan ja epäoikeudenmukaisen kohtelun. Tässäkin on hyvin usein kyse tulkinnasta ja yleisarvioista. Tällainen tulkinta on todennäköistä niiden keskuudessa, joilla on negatiivisia tunteita ja pessimismiä, jotka vertaavat itseään ylöspäin, joilta puuttuu selviytymistaitoja ja -resursseja ja joiden ympärillä olevat ihmiset näkevät maailman kovana ja epäoikeudenmukaisena. Tällöin rikollisuus voidaan nähdä tapana vastata kovaan ja epäoikeudenmukaiseen kohteluun ja sen aiheuttamiin negatiivisiin tunteisiin. Lisää tutkimusta tarvittaisiin mm. optimismin/pessimismin ja sosiaalisen vertailun roolista ja merkityksestä.

Monien vanhojen ja uusienkin rikollisten ilmiöiden tutkiminen saattaisi hyötyä Agnew’n ja Messnerin mallin ja käsitteiden käytöstä. Mieleen tulee vaikkapa väkivaltainen puukkojunkkarikausi Etelä-Pohjanmaalla ja terroristiset liikkeet, esimerkiksi Punainen armeijakunta (RAF) Länsi-Saksassa. Ehkä myös kouluampujat niin meillä kuin muuallakin. Käytännössä kaikilla kouluampujilla on taustassaan kiusaamista, syrjäytymistä ja mielenterveysongelmia (esim. Laine 2010). Mutta valtaosasta, joilla on näitä ongelmia, ei tule kouluampujia. Milloin ja minkälainen yleisarvio tehdään ja milloin ja miten kynnys ylittyy?

LÄHTEITÄ:
Agnew, Robert & Messner, Steven: General Assessments and Thresholds for Chronic Offending: An Enriched Paradigm for Explaining Crime. Criminology 53 (2015):4, 571–596.

Cullen, Francis: Beyond Adolescence-Limited Criminology: Choosing Our Future. Criminology 49 (2011):2, 287–330.

Sarnecki, Jerzy: Should Criminologists Shift Their Focus Away From Juvenile Delinquency? International Journal of Offender Therapy and Comparative Criminology 58 (2014):5, 519–521.

Laine, Matti: Amok-miesten statussurmat. Yhteiskuntapolitiikka 75 (2010):1, 57–66.

 
Julkaistu 10.6.2016
Sivun alkuun |