Juhani Ala-Kurikka & Henrik Elonheimo

Näkökulma: Sovittelulaki antaa tilaa konfliktin ulkopuoliselle vallankäytölle

Rikos- ja riita-asioiden sovittelua pidetään tuomioistuinkäsittelyä pehmeämpänä menettelynä, jossa osapuolet saavat sopia konfliktinsa haluamallaan tavalla. Taustalla on ajatus restoratiivisesta oikeudesta, jossa konfliktia käsitellään osapuolten ehdoilla ja pyritään korjaamaan konfliktista aiheutunut vahinko sekä vastuuttamaan tekijää. Australialainen kriminologi John Braithwaite pitää restoratiivisen oikeuden tärkeänä osana sen kykyä edistää yksilön vapautta ulkoiselta dominoinnilta. Sovittelu ei kuitenkaan ole vailla ulkopuolista vallankäyttöä, joka on institutionalisoitu sovittelulaissa.

Restoratiivisista lähtökohdistaan huolimatta sovittelulaki oikeuttaa samalla sovittelijoiden ja sovittelutoimistojen vallankäytön. Sen yhtenä muotona on, että sovittelutoimisto toimii sovittelun portinvartijana soveltuvuusarvioinnin kautta (3§ ja 15§). Selkeitä kriteereitä tälle ei anneta, vaan sovittelutoimistossa on huomioitava "rikoksen laatu ja tekotapa, rikoksesta epäillyn ja uhrin keskinäinen suhde sekä muut rikokseen liittyvät seikat kokonaisuutena"; riita-asioissa puolestaan arvioidaan tarkoituksenmukaisuutta. Nämä kriteerit jättävät paljon valtaa sovittelutoimistolle. Osaltaan tästä kertoo sovitteluun tulleiden juttujen käynnistymisprosentti, joka Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan vaihteli 64 ja 83 prosentin välillä eri puolilla Suomea vuonna 2013. Vaihtelua voivat selittää sovittelutoimistojen erilaiset soveltuvuusarvioinnin kriteerit. Tämä altistaa osapuolet toimintamalleille, joissa asia voidaan todeta sovitteluun sopivaksi tai sopimattomaksi hyvin väljin, subjektiivisin perustein.

XXX

Myös viranomaisilla on paljon harkintavaltaa, kun määritellään sovittelun sovellusalaa käytännössä. Sovittelulain valmistelussa asiaa lähestyttiin pitkälti oikeusjärjestelmän näkökulmasta. Sovittelusta pyrittiin luomaan oikeusjärjestelmää täydentävä tekijä, joka toimii vaihtoehtoisena ratkaisumallina lähinnä asianomistajarikoksissa. Virallisen kontrollijärjestelmän osana toimimisesta kertoo osaltaan lainsäätäjien ja asiantuntijoiden halu painottaa vapaaehtoisten sovittelijoiden koulutusta ja ammattitaitoa, mikä voi viedä kohti sovittelun ammattimaistumista. Tämä on toki siinä mielessä perusteltua, että esimerkiksi lähisuhdeväkivallan erityispiirteiden huomioon ottaminen vaatii osaamista. Tällä tavoin sovittelu kuitenkin menettää osan sen ytimessä olevasta maallikkotoiminnasta, jolloin vaarana on konfliktin kaappaaminen asianosaisilta, ellei heitä muisteta pitää prosessin keskiössä. Nils Christie puhuu tässä yhteydessä "vallan ansasta", jota ei hänen mukaansa voida välttää, mikäli sovittelijoita koulutetaan.

Se, miten jutut ohjautuvat sovitteluun, kertoo osaltaan siitä, miten sovittelu jäsentyy osaksi virallista kontrollikoneistoa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan jopa 96 % sovittelutapauksista tulee joko poliisin tai syyttäjän kautta. Tällöin sovitteluun tulevat asiat käyvät käytännössä läpi kaksi soveltuvuusharkintaa; ensin sen tekee aloitteen tehnyt viranomainen ja sen jälkeen sovittelutoimisto. Määrittelyvalta on suurimmillaan lähisuhdeväkivallan kohdalla, jossa osapuolet eivät itse voi tehdä sovittelualoitetta lainkaan vaan sen täytyy tulla poliisilta tai syyttäjältä. Valtaa käyttää myös sovittelija, joka voi katsoa asian olevan sovitteluun kelpaamaton erillis- tai yhteistapaamisten perusteella. Varsinaisen päätöksen tekee sovittelutoimisto pitkälti sovittelijan antaman informaation pohjalta.

Toisinaan konfliktin osapuolet ja konflikti itsessään joutuvat siis ulkopuolisen tahon arvioitavaksi jopa kolme kertaa, jolloin voidaan puhua jo varsin vahvasta säätelystä sovitteluun soveltuvien asioiden suhteen. Tavoitteena on kontrolloida osapuolten välistä vallankäyttöä ja varmistaa heidän vapaaehtoisuutensa sekä kykynsä ymmärtää sovittelun tarkoitus ja siinä tehtävien ratkaisujen merkitys, mutta tullaanko samalla luoneeksi järjestelmä, joka ei anna osapuolille tarpeeksi tilaa määrittää omaa konfliktiaan?

XXX

Sovittelu voi toimia myös kontrollia laajentavana menettelynä. Alle 15-vuotiaiden tilanne on selkein, koska he eivät ole rikosoikeudellisessa vastuussa, mutta voivat silti päätyä sovitteluun. Heille sovittelu on tavallaan siviilioikeuden vaihtoehto, mutta luultavasti valtaosa sovitteluun tulevista alle 15-vuotiaiden tekemistä rikoksista kuten vahingonteoista tai väkivallasta ei koskaan johtaisi oikeuskäsittelyyn. Juhani Ala-Kurikan oman kokemuksen mukaan tämän lisäksi sovitteluun lähetetään myös muita asioita, jotka eivät muutoin johtaisi minkäänlaiseen viranomaiskäsittelyyn. Näitä ovat erityisesti kunnianloukkaukset ja muut lievähköt rikokset, jotka poliisi katsoo vähäisiksi sekä teot, jotka eivät välttämättä ole rikoksia tai rikos on jo vanhentunut. Vaikka sovittelu on vapaaehtoista, luovat viranomaisilta tulleet aloitteet painetta sovitella etenkin epäillylle, koska sovittelusta kieltäytyminen palauttaa asian aloitteen tehneelle viranomaiselle.

Tällaisten asioiden ohjautuminen sovitteluun on sinänsä hyödyllistä, koska näin voidaan mahdollistaa konfliktin rakentava käsittely ja välttää sen eskaloituminen, mutta samalla laajennetaan sosiaalisen kontrollin piiriä. Tällöin on pidettävä erityistä huolta siitä, että sovittelussa noudatetaan restoratiivisia periaatteita ja vältetään stigmatisoivaa kontrollia, jossa on sekä teoreettisia että empiirisiä ongelmia: se rikkoo yksilön vapautta ja luo kasvualustan vastarinnan alakulttuureille Braithwaiten termistöä käyttääksemme.

XXX

Sovitteluun liittyvät yhteiskunnallisen vallankäytön elementit eivät kuitenkaan pääty tähän. Hallituksen esityksessä (93/2005) otettiin kantaa tukihenkilöiden käyttöön ja todettiin sen olevan pääsääntöisesti mahdollista. Samalla kuitenkin lisättiin, että tukihenkilön käytön voi estää, mikäli sen katsotaan "vaarantavan sovittelun häiriötöntä kulkua", mikä korostaa sovittelijan asiantuntijaroolia konfliktia käsiteltäessä. Samaa roolia ja valtaa sovittelijalle annetaan, kun todetaan, että "sovittelija voisi myös esitellä osapuolille erilaisia vaihtoehtoisia malleja ongelmakysymysten ratkaisemiseksi". On kuitenkin tärkeää, että sovittelijan rooli säilyy fasilitatiivisena eikä evaluatiivisena, jotta osapuolten oma ääni on sovittelussa kaiken perustana ja että he kokevat ratkaisut omikseen.

Vallan siirrosta asianosaisilta viranomaisille on hyvänä esimerkkinä hallituksen esityksen kohta "(sovittelun) lopputulos jää usein sovittelualoitteen tehneen poliisi- tai syyttäjäviranomaisen arvioitavaksi". Lause on mielenkiintoisessa ristiriidassa sen kanssa, että samalla sivulla mainitaan myös että "sovittelijan tulisi auttaa osapuolia löytämään keskenään heitä tyydyttävät ratkaisut asiassa". Asiaa käsitellään siis konfliktina, jossa päätäntävalta on osapuolilla, mutta toisaalta lopputulosta arvioi jokin ulkopuolinen taho, jolla ei ole konfliktista täyttä kuvaa. Tällöin osapuolten harkinta jätetään sivuun ja alistetaan ulkopuoliselle vallankäytölle. Sovittelutoimiston osalta vallankäyttöä on kontrolloitu siten, että osapuolella on oikeus hakea muutosta sovittelutoimiston päätöksiin, jotka koskevat jutun ottamista soviteltavaksi, tukihenkilön pääsyä sovitteluun tai sovittelun keskeyttämistä (23§), mutta päätöksestä valittaminen on ongelmallista, koska selkeitä kriteereitä päätöksenteolle ei ole asetettu.

On olennainen osa restoratiivista prosessia, että siinä ei tarvitse käyttää teknistä ja oikeudellista kieltä. Sovittelu on kuitenkin osa rikosoikeusjärjestelmää, joten kokonaan tällaisen kielenkäytön välttäminen ei ole mahdollista, koska asianosaisten täytyy tietää asemansa prosessissa ja ottaa sovittelusopimuksessa kantaa rangaistusvaatimuksiin. Tämä alleviivaa sovittelun roolia oikeusjärjestelmän täydentäjänä ja ohjaa osapuolet käyttämään ennalta määriteltyä oikeudellista kieltä sopimusta tehdessä. Sopimuksella on paitsi käytännöllinen myös symbolinen funktio sovinnon merkkinä, eikä tämä symboli välttämättä ole osapuolten näköinen.

XXX

Kuvailemamme sovittelun ongelmat eivät kuitenkaan ole vain lakisääteisiä vaan myös toimijoiden itsensä rakentamia. Sovittelussa voitaisiin myös nykyisen lainsäädännön puitteissa käyttää enemmän tukihenkilöitä, ja siten saada yhteisöä mukaan, sekä pyrkiä palauttamaan konfliktia entistä enemmän osapuolten omaisuudeksi. Suomalainen sovittelu on kuitenkin niin lähellä oikeusjärjestelmää, että se on irtautunut varsin kauas radikaaleista lähtökohdistaan. Nykymuotoinen sovittelu luo oikeusjärjestelmään yhden asianosaislähtöisen keinon lisää, mutta samalla myös yhden kontrollitahon lisää. Sovittelutoiminnan kehittäminen ja valvonta vaativatkin tasapainottelua maallikkotoiminnan ja ammattimaisuuden sekä sosiaalisen kontrollin ja konfliktin palauttamisen välillä.

VTM Juhani Ala-Kurikka työskentelee sovittelun ohjaajana Länsi-Uudenmaan sovittelutoimistossa ja OTT Henrik Elonheimo on restoratiivisen oikeuden dosentti Turun yliopistossa.

 
Julkaistu 5.6.2015
Sivun alkuun |