Teemu Sinkkonen

Lähialueen konfliktit heijastuvat Eurooppaan

Kun muutama ihminen toteutti tappavan iskun Charlie Hebdon toimitukseen Pariisissa tammikuussa, Ranska aloitti epäiltyjen ajojahdin yli 80 000 poliisin voimin samalla kun tapahtunutta pohdittiin lukemattomissa TV ja radiolähetyksissä, komiteamietinnöissä ja seminaareissa ympäri maailmaa. Miksi teko tehtiin? Voisiko se tapahtua myös meillä? Mitä voisimme tehdä estääksemme vastaavat teot?

Pariisin isku ja sen aiheuttama reaktio kuvaa hyvin terrorismin nykytilaa Euroopassa. Se on äärimmäisen harvinainen ilmiö, jonka seurauksena kuolee tai haavoittuu vain muutamia, pahimmillaan kymmeniä ihmisiä vuosittain, mutta se aiheuttaa sitäkin suuremman myllerryksen. Samalla kun kaikki tilastot osoittavat terrorismin vähentymistä Euroopassa, uusia tiedustelumekanismeja, valtuuksia, terrorisminvastaisia toimijoita perustetaan sekä kansallisesti että yhteisesti EU-maiden kesken.

Onko tässä mitään järkeä?

Eurooppa on modernin terrorismin kehto. Täällä sai alkunsa anarkistien pommi-iskut 1800-luvun loppupuolella. Sittemmin separatistiset ryhmät ja vasemmistoradikaalit ovat räjäytelleen pommejaan siviilikohteissa. Nyt tilastoissa näkyy enää näiden liikkeiden jäämiä. Korsikalaiset separatistit ovat nykyään aktiivisimpia terroristeja Euroopassa, eivätkä hekään yleensä tapa. ETA ja IRA ovat lopettaneet aseellisen toimintansa aikoja sitten. Pienimuotoista äärivasemmistolaista toimintaa on yhä Etelä-Euroopassa, erityisesti Kreikassa, mutta sekin on harvinaista. Äärioikeistolainen toiminta on järjestäytyneempää, mutta siihen liittyvää väkivaltaa ei yleensä lasketa terrorismiksi vaan viharikoksiksi.

Tilastoja katsoessa tulee kuitenkin raaputtaa pintaa syvemmälle. Pelkkä toteutettujen iskujen ja kuolonuhrien määrän vertailu ei anna riittävää kokonaiskuvaa, sillä siinä missä ne ovat laskussa, pidätysten määrä terrorismirikoksissa on kasvussa. Valtaosa näistä pidätyksistä liittyy jihadistiseen liikehdintään Euroopassa, ei perinteiseen "eurooppalaiseen" terrorismiin. Se on heijastumaa Euroopan ulkopuolisista tapahtumista, mutta kuten Charlie Hebdon isku ja muut vastaavat tapahtumat osoittavat, jihadistinen terrorismi kohdistuu myös Eurooppaan.

Siksi terrorismia vastaan pitää yhä toimia.

Globaali jihadismi läikkyy yli rajojen

Pitkään näytti siltä, että syyskuun 11. päivän isku vuonna 2001 ja sitä seurannut globaalin jihadismin aalto oli hiipumassa. Madridin ja Lontoon iskut vuosina 2004 ja 2005 olivat tuon aallon huipentumia Euroopassa, mutta Tanskan pilapiirrosjupakan jälkipyykkiin liittyneet surkeasti suunnitellut ja toteutetut iskuyritykset vaikuttivat jo jihadismin pateettisilta kuolonkouristuksilta. Arabikevään luoma toivo demokraattisesta kehityksestä Lähi-idässä näytti osoittavan, että väkivallattomalla toiminnalla saadaan parhaiten tuloksia aikaan, ei pommeja räjäyttämällä.

Sitten arabikevään herättämät unelmat murskattiin rajusti Libyassa, Egyptissä ja eritoten Syyriassa, jossa puhkesi verinen, yhä jatkuva sisällissota.

Kansainvälinen yhteisö osoitti kyvyttömyytensä estää Syyrian valtavaa humanitaarista katastrofia. Assadin regiimin käyttämät kemialliset aseet siviiliväestöä kohtaan kauhistuttivat, mutta eivät riittäneet. Väkivaltaisuuksien seurauksena Syyrian asukasluku on tippunut arviolta jo neljä miljoonaa, joista kolmisen miljoonaa on lähtenyt pakolaisiksi rajojen ulkopuolelle. Yli kuusi miljoonaa ihmistä on pakolaisena omassa kotimaassaan. Sodalla ei silti näy loppua. Eri kapinallisryhmittymät taistelevat keskenään ja Assadin regiimi pysyy yhä pystyssä. Maltilliset voimat ovat jo kauan sitten paenneet maasta ja antaneet tilaa eri ääriryhmille. Niistä tunnetuin on oman kalifaattinsa julistanut "islamilainen valtio" Isis, joka levittäytyi Irakin puolelle viime vuonna. Isisin menestys onnistui puhaltamaan globaalin jihadismin liekin takaisin eloon. Yhdistettynä erittäin taitavaan propagandan käyttöön siitä tuli hetkessä koko islamilaisen vastarinnan symboli, kulttimainen ilmiö, joka vetosi kymmeniin tuhansiin ihmisiin niin voimakkaasti, että he päättivät lähteä kodeistaan osallistumaan Syyrian sotaan. Sekään ei vielä riittänyt kansainvälisen yhteisön reagointiin. Vasta kun Isis levitti videoita länsimaisten toimittajien tapoista, Yhdysvallat sai kasattua sekalaisen sotilaallisen liittouman ja aloitti Isisin vastaiset sotatoimet. Nyt Isis on ajettu puolustusasemiin, mutta ilman riittävää maavoimien käyttöä, sitä ei pystytä lyömään.

Vaikka Isisin päähuomio on Syyrian ja Irakin alueella, sen ideologiaan kuuluu koko islamilaisen maailman yhdistäminen omaksi suurvaltioksi. Ideologia on houkutteleva etenkin niille, jotka kokevat, että islam on jäänyt suurvaltapolitiikassa länsimaiden jalkoihin sekä sotilaallisesti että kulttuurillisesti. Siksi monet vastaavat pienet ääriryhmät ovat inspiroituneet Isisin toiminnasta ja ilmoittautuneet innolla sen kannattajaksi. Merkittävin näistä on pitkälti mediahuomion katveessa tappavaa tuhoa tekevä Boko Haram Nigeriassa. Ero al-Qaidan johtamaan globaaliin jihadismiin on se, että nämä ryhmät pyrkivät Isisin esimerkkiä seuraten valtaamaan ja hallitsemaan maa-alueita, eikä pelkästään luomaan ideologista perustaa siviiliväestön keskellä tekemällä terrori-iskuja.

Isis ei kuitenkaan yhdistä islamilaista maailmaa, vaan jakaa sitä. Toisin kuin al-Qaida, Isis on avoimesti hyödyntänyt Irakissa olevaa katkeruutta eri islamin suuntausten välillä. Vaikka länsimaissa ollaan huolestuneita Isisin länttä kohtaan toteuttamasta väkivallasta, tosiasiassa Isis taistelee muita islaminuskoisia vastaan. Se pitää shiiamuslimeita vihollisena numero yksi, jopa ennen juutalaisia ja länsimaalaisia, koska katsoo, että shiiat ovat pettureita ja vääräuskoisten liittolaisia. Väkivaltaisuudet Syyriassa ja Irakissa heijastuvat kasvavana kireytenä paitsi Lähi-idässä, jossa shiialainen Iran ja sunnilainen Saudi-Arabia pyrkivät alueellisina suurvaltoina kilpailemaan vallasta, myös muualla maailmassa sunnien ja shiiojen välien kiristymisen myötä.

Vierastaistelijat uhkana

Terrorismin kannalta merkittävintä Syyrian sisällissodassa on se, että konflikti on houkutellut vierastaistelijoita ennätyksellisen määrän eri puolilta maailmaa. Pelkästään Euroopasta Syyriaan on lähtenyt nelisentuhatta taistelijaa, Suomesta 50–70. Suuri osa heistä on päätynyt juuri Isisin riveihin, koska muut ryhmät ovat olleet paljon haluttomampia ottamaan joukkoihinsa tuntemattomia ulkomaalaisia. Isisin menestys rintamalla näkyy myös selvänä piikkinä lähtijöiden määrässä.

Vierastaistelijoiden taustalla oleva dynamiikka on erilaista heidän lähtömaissaan. Moni etenkin Pohjois-Afrikasta ja Lähi-idästä lähtenyt vierastaistelija on puhtaasti rahasta kiinnostunut, sillä toisin kuin moni paikallinen valtio, Isis on pystynyt maksamaan taistelijoilleen kohtuullista palkkaa. Syyt Euroopasta lähtemiseen ovat toiset. Isisin maailmankuvaan kuuluu varsin valikoiva uskonnollisten dogmien käyttö ja tulkinta, minkä takia Isis houkuttelee riveihinsä lähinnä huonosti uskonnon tunneilla läksynsä tehneitä nuoria, joita kiinnostaa enemmän toiminta kuin teologia. Moni lähtee seikkailunhalusta, moni puhtaasta rajoittamattoman väkivallankäytön mahdollisuudesta inspiroituneena.

Vierastaistelijailmiö ei ole uusi. Esimerkiksi Espanjan sisällissotaan 30-luvulla lähti yli 70 suomalaista vapaaehtoista. Historiallisen tietämyksen valossa on tehty varsin erilaisia arvioita siitä, minkälaisen uhkan vierastaistelijat muodostavat kotimaissaan palattuaan takaisin. Erityisesti Afghanistanin sotaa 80-luvulla on käytetty esimerkkinä, sillä konflikti houkutteli paljon jihadisteja, ja al-Qaida perustettiin. Afghanistanin sodan vierastaistelijoista noin 10 prosenttia muodosti turvallisuusuhkan vielä palattuaan. Syyrian sota ja Isis on kuitenkin erilainen. Afghanistanin sodassa jihadismin globaali ulottuvuus oli vielä kehittymässä ja se levisi laajemmin käyttöön vasta kaksoistornien sorruttua. Isis on alusta asti yllyttänyt kaikkia halukkaita toimimaan myös kotimaissaan, jos he eivät pääse Syyriaan tai jos he palaavat Syyriasta kotiinsa. Siksi voi olla, että Isisin riveissä taistelleet ovat jopa al-Qaidan aktivisteja tuhoisampia palattuaan. Näin ei kuitenkaan välttämättä ole. Esimerkiksi Somalian konflikti ei ole juuri levinnyt maan rajojen ulkopuolelle vierastaistelijoiden takia, vaikka myös siihen on liittynyt jonkin verran globaalia jihadia kannattavia taistelijoita.

Vierastaistelijailmiöön puuttuminen

Terrorismintorjuntaan liittyvä lainsäädäntö on usein reaktiivista. Lyhyessä ajassa säädetään lakeja, luodaan politiikkaohjelmia, käytäntöjä jne. Näin kävi reaktiona syyskuun 11. päivän iskuihin, Madridin ja Lontoon iskuihin sekä nyt reaktiona Syyrian sisällissotaan lähteneisiin vierastaistelijoihin. Toistaiseksi toimintatapojen kirjo on kuitenkin ollut erilaista, eikä edes Euroopassa ole yksimielisyyttä siitä, miten ilmiöön pitäisi puuttua. Esimerkiksi Ranskassa ja Saksassa on estetty matkustamista asettamalla epäiltyjä matkustuskieltoon. Isossa-Britanniassa on jopa poistettu tunnetuilta terroristeilta kansalaisuuksia. Tanska sen sijaan on pehmeämmällä linjalla. Palaajat pyritään sopeuttamaan takaisin yhteiskuntaan ja lähtöä yritetään estää luomalla tiuhia sosiaalisia verkkoja ja viranomaisten yhteistoimintaa, jotta lähtijöiden halut huomattaisiin ajoissa. Mikään näistä toimista ei kuitenkaan liity itse sairauteen, Syyrian sisällissotaan, vaan sen aiheuttamiin oireisiin Euroopassa.

Vaikka vierastaistelijoiden uhka on todellinen, siihen ei pidä ylireagoida. Monen lähtijän motiivit voivat olla naiivia auttamishalua tilanteessa, jossa virallisia kanavia ei ole. Palaaja taas on syystä tai toisesta usein pettynyt Isisiin. Todellisuus ei ehkä vastannut mielikuvia, jotka oli rakennettu Isisin itse luoman propagandan varaan. Tällaiset ihmiset olisivat merkittävä apu, kun ehkäistään lähtöä vierastaistelijaksi tai tarvitaan tärkeää tietoa itse järjestöstä ja sen toiminnasta, mutta heidän tuomitsemisensa pienistä rikoksista voi usein estää yhteistyön. Sotatraumojen aiheuttama väkivaltaisuus puolestaan ei välttämättä ole poliittista. Se voi ilmetä esimerkiksi lähisuhdeväkivaltana. Ongelma on siis se, miten erottaa todelliset terroriuhkan muodostavat yksilöt niistä, jotka eivät ole uhka.

On huomattava, että moni terrori-iskuja jihadismin nimeen tehnyt ei ole edes käynyt Syyriassa, vaan inspiroitunut siitä, mitä Isis tekee. Lähtemisen estäminen saattaa tietyissä tapauksissa aiheuttaa sen, että yksilö päätyy väkivaltaiseen radikaaliin tekoonsa juuri kotimaassaan eikä Syyriassa. Näin kävi Kanadassa viime vuoden lopulla. Myös liiallinen poliisin tai muiden viranomaisten paine juuri islaminuskoisten vähemmistöjen suuntaan saattaa työntää potentiaaliset lähtijät väärään ratkaisuun. Vastaavasti poikkeuksellisten menetelmien käyttö, kuten vaikkapa perusoikeuksien rajoittaminen, voidaan kokea epäoikeudenmukaisena toimena, joka syventää juopaa valtion ja sitä vastaan toimimista harkitsevan yksilön välillä.

Terrorisminvastaisen toiminnan painopisteen tulee siis olla maltillisessa mutta huolellisessa viranomaistyössä. Poliisin, sosiaaliviranomaisten, opettajien ja muiden nuorten kanssa ruohonjuuritasolla työskentelevien tahojen pitää ymmärtää väkivaltaisen radikalismin riskit ja ilmenemismuodot sekä kommunikoida keskenään. Vaikka internet muodostaa merkittävän kasvualustan radikalismille, oikeat fyysiset kontaktit ovat yhä avainasemassa. Siksi uusien lakien, menetelmien ja valtuuksien sijaan tarvitaan ennen kaikkea riittävästi jalkatyötä, eli virkamiehiä, poliiseita ja muita ihmisiä, jotka antavat toimivan ja oikeudenmukaisen fyysisen kontaktin valtion suunnasta.

Kirjoittaja työskentelee Ulkopoliittisessa Instituutissa vanhempana tutkijana, joka on perehtynyt terrorismiin ja muuhun poliittiseen radikalismiin.

 
Julkaistu 5.6.2015
Sivun alkuun |