Matti Laine

Konnakriminologian klassikko

Kriminologia-palstalla käsitellään leimautumisteoriaa ja sellaisten kriminologien antia tieteelle, jotka ovat itse saaneet rikostuomioita.

Noin 15 vuoden ajan kriminologisen keskustelun piirissä on ollut esillä koulukunta ja näkökulma, jota voidaan leikillisesti suomeksi kutsua "konnakriminologiaksi" (convict criminology, CC). Se on vapaamuotoisesti organisoitunut ryhmä kriminologeja, joilla itsellään on tuomioita ja vankilataustaa ja jotka myöhemmin ovat suorittaneet akateemisia tutkintoja ja jopa edenneet professoreiksi.1

Tunnetuin tällainen kriminologi lienee John Irwin, joka 1950-luvulla suoritti viiden vuoden vankilatuomion Soledadin vankilassa aseellisesta ryöstöstä (kirjoja: The Felon, Prisons in Turmoil, The Jail ja Lifers). Irwin opetti San Franciscon State Universityssä 27 vuoden ajan. Muita merkittäviä nimiä ovat mm. Richard McCleary, Stephen Richards ja Greg Newbold. CC-ryhmän kasvuun vaikutti ilmeisesti myös Yhdysvaltojen "sota huumeita vastaan", koska sen kautta vankiloihin tuli paljon keskiluokkaisen taustan omaavia henkilöitä, joilla oli paremmat mahdollisuudet tuomion jälkeen jatkaa akateemisella uralla. Useimmat ryhmän jäsenet onkin tuomittu huumerikoksista.

Ryhmän työssä korostuu kriittinen näkökulma rikosoikeus- ja vankilajärjestelmään. Samalla se painottaa laadullisen tutkimuksen ja etnografisen näkökulman tärkeyttä kriminologisessa tutkimuksessa. CC:n mukaan ylemmän keskiluokan taustan omaavan akateemisen tutkijan on usein mahdotonta tavoittaa ja käsitteellistää vankilamaailmaa ja siihen liittyviä ilmiöitä. Samalla he eivät kiistä oman subjektiivisuutensa riskiä. Tutkimuksen lisäksi CC-ryhmä toimii mentorina, järjestää akateemisia opintojaksoja ja toimii vaikuttajaryhmänä.

XXX

Kriminologian varhaisempikin historia tuntee konnakriminologeja. Ehkä tunnetuin sellainen oli Frank Tannenbaum (1893–1969).2 Tannenbaum oli koulutukseltaan lähinnä historioitsija ja kriminologiassa hänet tunnetaan eräänlaisena leimautumisteorian "isoisänä". Tannenbaum liittyi yli 100 vuotta sitten Yhdysvalloissa anarkistis-sosialistisiin piireihin (mm. International Workers of the World, IWW) ja johti työttömien miesten mielenosoitusta erääseen kirkkoon vaatien suojaa ja leipää. Tannenbaum pidätettiin ja huolimatta ensikertalaisuudestaan, hän sai vuoden ehdottoman vankilatuomion. Vankila-aikanaan hän oli todistamassa merkittäviä vankilakapinoita.

Vankilan jälkeen Tannenbaum tutustui edistykselliseen vankilauudistajaan Thomas Mott Osborneen, ryhtyi kirjoittamaan kokemuksistaan ja aloitti akateemiset opinnot. Mm. Atlantic Monthly -lehteen 1920-luvulla kirjoittamissaan artikkeleissa hän kritisoi ankarasti vankilaolosuhteita. Tannenbaum arvioi, että "julmuus on aina ollut tunnusomaista vankilahallinnolle". Hänen mukaansa "meillä on todisteita tästä brutaalisuudesta läpi koko kirjoitetun historian ja tämä pitää sisällään kaikki kansakunnat, joilla on kirjoitettua historiaa". Tannenbaumin omassa vankilassa vangit eivät saaneet pitää sellissään kynää eivätkä kirjoituspaperia. Myös vanhaan Auburn-järjestelmään kuuluva hiljaisuussääntö oli edelleen voimassa. Vankilaan liittyvä yksinäisyys ja eristäminen johtivat Tannenbaumin mukaan vihan kierteeseen, joka taas lisäsi eristämistä ja julmuutta.

Kesällä 1920 Tannenbaum kävi tutustumassa noin 70 vankilaan eri puolilla maata. Hän pyrki löytämään mallivankilan, josta kyseinen osavaltio voisi olla ylpeä. Sellaista ei löytynyt. Amerikkalaisen perinteen mukaisesti suuri osa vangeista oli täysin toimettomina selleissään tai yhteistilassa. Hän myös ihmetteli miten joillakin vanhemmilla selliosastoilla oli vielä ns. paljusellit käytössä (tarpeet tehdään ämpäriin, vrt. Suomi 2015!). Tannenbaum katsoi, että useimmat vankilanjohtajat olivat epäpäteviä ja suositteli erityisen koulutuskeskuksen perustamista vankeinhoitovirkamiesten kouluttamiseksi. Vuonna 1931 Amerikan vankilayhdistyksen kokouksessa Tannenbaum korosti, miten tuhannet ihmiset ovat tuhansia kertoja tuoneet esiin sen tosiseikan, että vankilatuomio tekee ihmisistä pahempia eikä parempia.

Vuonna 1943 Tannenbaumia pyydettiin kirjoittamaan esipuhe merkittävään kriminologiseen teokseen New Horizons in Criminology. Siinä hän toisti ajatuksensa (Barnes & Teeters 1949, v):

Näissä oloissa ongelmamme ei nouse mahdottoman – rikollisuuden poistamisen – etsimisestä, vaan tarpeesta löytää joitain mahdollisia keinoja sen vähentämiseksi ja sellaisten yksilöiden toimintatapojen muokkaamiseksi, joista tulee rikoksentekijöitä. Olemme epäonnistuneet näissä molemmissa. Rangaistusmenetelmämme, kuten usein on osoitettu, eivät vähennä tehtyjä rikoksia eivätkä paranna vangittujen elämäntapaa. Uusiminen on silmiinpistävää, erityisesti niiden kohdalla, jotka piti "parantaa" ensimmäisen vankeuden avulla. Vankila ei ole parannuslaitos (reformatory) ja parannuslaitoksemme ovat pohjimmiltaan vankiloita huolimatta nimestään.3

XXX

Jo Tannenbaumin varhaisissa teksteissä voidaan nähdä viitteitä kehittyvästä leimautumisteoriasta. Vuonna 1925 hän kirjoitti tämän ilmenemisestä: "Älä leiki Billyn kanssa. Billy on paha poika. Hän on ollut nuorisovankilassa". Tannenbaumin kriminologisena pääteoksena voidaan pitää vuonna 1938 ilmestynyttä Crime and the Community -teosta. Siinä hän toi esiin ajatuksen, miten valtiollisen kontrollin interventiot ovat kriminogeenisiä, koska "ne dramatisoivat pahuuden". Vain osa rikoksia tekevistä lapsista jää kiinni. Tämä kiinnijääminen ei ole vailla seurauksia. Lapsi tulee valituksi erityisen hoidon kohteeksi. Maailma muuttuu kokonaan, ihmiset reagoivat häneen uudella tavalla. Hänet tehdään tietoiseksi siitä, että hän erilainen ihmisolento ja hän alkaa myös itse pohtia identiteettiään. Tannenbaum kirjoitti:

Ensimmäinen "pahuuden" dramatisointi, joka erottaa lapsen ryhmästään erikoistunutta hoitoa varten näyttelee suurempaa roolia rikollisen tuottamisessa kuin mahdollisesti mikään muu kokemus… Hänet varustetaan merkillä… Henkilöstä tulee sellainen, minkälaiseksi hänet kuvataan.

Myöhemmin psykologian ja kriminologian piirissä ryhdyttiin puhumaan "itseään toteuttavista ennusteista".4

XXX

Myöhempi leimautumisteoreettinen suuntaus sai voimakkaitakin muotoja, mm. Michel Foucaultin tuotannon kautta. Janne Kivivuori (2001) on kutsunut vuoden 1975 jälkeistä aikaa kontrollifiksaation ajaksi. Tällöin on ylenmääräisesti uskottu virallisen sosiaalisen kontrollin voimaan ja siihen, miten se ja vain se tuottaa rikollisen ihmisen. Sivuun ovat jääneet niin yksilölliset käyttäytymiserot kuin epävirallinen sosiaalinen kontrollikin (esim. vankiyhteisön vaikutus). Sosiaalityön ja kriminaalihuollon piirissä vaikutti jonkin verran 1960-luvun lopulta lähtien ns. radikaali non-interventionismi. Yksinkertaistaen siinä lähdettiin ajatuksesta, jonka mukaan rikoksia tekevän nuoren elämään ei tule valtiollisin toimin puuttua lainkaan, koska nuo toimet vain johtavat leimautumiseen ja rikolliseen uraan. Pahimmillaan tämä saattoi merkitä heitteillejättöä.

Maltillinen leimautumisteorian tunnustaminen lienee tarpeen. Leimaamista, leimautumista ja identiteetin uudelleenrakentamista tapahtuu. Tässä mielessä Tannenbaumin pioneerityö oli arvokasta. Uudemman konnakriminologian panos kriminologiseen tutkimukseen ja teorianmuodotukseen ei ole ollut vielä kovin mullistavaa. Lähestymistavan panos on painottunut vahvasti vankilamaailman etnografiseen kartoittamiseen ja siihen liittyen kriittisten näkökulmien esiintuomiseen. Mutta jo pelkästään nämäkin oikeuttavat lähestymistavan ja ryhmän olemassaolon.

Lähteet:

Yeager, Matthew G.: Frank Tannenbaum: The Making of a Convict Criminologist. The Prison Journal 91 (2011):2, 177–197.

Jones, Richard S. ym.: The First Dime: A Decade of Convict Criminology. The Prison Journal 89 (2009):2, 151–171.

Ross, Jeffrey Ian & Richards, Stephen C.: Convict Criminology. Belmont: Wadsworth, 2003.

Tannebaum, Frank: Foreword, teoksessa Barnes, Harry E. & Teeters, Negley K.: New Horizons in Criminology. New York: Prentice-Hall Inc., 1949.

Kivivuori, Janne: Genet, Sartre, Foucault. Oikeus 30 (2001):1, 4–15.

1) Ryhmään kuuluu jäsen/jäseniä myös Suomesta.

2) Myös norjalaista sosiologia ja rauhantutkijaa Johan Galtungia voidaan pitää konnakriminologina. Kieltäydyttyään 1950-luvulla aseista Norjassa hän joutui vankilaan. Kokemuksiaan hyödyntäen hän kirjoitti vankilatutkimuksen klassikon (Fengsels samfunnet, 1959).

3) 1870-luvulta lähtien Yhdysvaltoihin perustettiin uudentyyppisiä vankiloita (reformatory) perinteisempien (penitentiary, katumuslaitos/kuritushuone) tilalle. Ne oli tarkoitettu nuorille tai ensikertalaisille vangeille ja niissä pyrittiin kuntoutukseen mm. ammatillisen koulutuksen avulla.

4) Käsite lienee lainattu sosiologi Robert Mertonilta, joka esitteli sen vuonna 1948. Mertonin mukaan tilanteen virheellinen määrittely herättää uutta käyttäytymistä, joka tekee alkuperäisestä virhemääritelmästä toden.

 
Julkaistu 5.6.2015
Sivun alkuun |