Catharina Groop

Vastuullisuus poliittisen korruption välineenä

Suomea pidetään yleensä ns. alhaisen korruption maana. Tämä luokitus perustuu pitkälti yhteen Transparency Internationalin vuosittain laatimaan korruptiomittariin, ns. Corruption Perceptions Indexiin (CPI). Harva kuitenkin tiedostaa, ettei CPI itse asiassa ole kuin arvio julkisen sektorin sisällä tapahtuvasta lahjonnasta. CPI ei siis tuota varmaa tai kokemuksiin perustuvaa tietoa korruption esiintymisestä, tietoa yksityisen tai kolmannen sektorin sisällä ilmenevästä korruptiosta tai korruption muiden muotojen (kuten suosinnan tai kavalluksen) esiintymisestä. Suomessa ilmenevän korruption kasvoista tiedetään itse asiassa aika vähän, sillä tutkimusta on tehty niukasti eikä poliisin tietoonkaan tule monta tapausta vuodessa.

Tiedon puute pätee myös poliittiseen korruptioon eli poliittisten toimijoiden keskuudessa ilmeneviin väärinkäytöksiin oman edun saamiseksi. Transparency Internationalin vuonna 2013 laatiman ns. maailmanlaajuisen korruptiobarometrin (Global Corruption Barometer) tulokset kuitenkin viittaavat siihen, ettei poliittista areenaakaan voi kutsua korruptiosta vapaaksi alueeksi. Barometrin suomalaisvastaajien mukaan poliittiset puolueet ja kansanedustajat olisivat erityisen taipuvaisia korruptiiviseen toimintaan ja näitä pidetään maan korruptoituneimpina tahoina.

Poliittisen korruption torjunnan työkalut

Poliittista korruptiota esiintyy poliittisten toimijoiden keskuudessa ja sillä voi olla monta eri muotoa, ml. lahjonta, suosinta, kavallus ja vaikutusvallan väärinkäyttö. Mikä sitten tekee poliittisen toimijan teoista korruptiivisia? Warrenin (2006) ja Ményn (1996) mukaan poliittisessa korruptiossa ei ole kyse ainoastaan sääntöjen rikkomisesta vaan myös demokraattisten perusperiaatteiden vastaisesta toiminnasta oman edun saamiseksi.

Riippuen korruption luonteesta, sijainnista ja levinneisyydestä, sitä voi torjua eri menetelmin. Ensimmäinen askel korruption torjunnassa liittyy usein tiettyjen korruption muotojen kriminalisointiin, korruption vastaisten instituutioiden perustamiseen ja/tai korruption vastaisten ohjelmien tai strategioiden luomiseen. Korruption torjuntaan kuuluu useimmiten myös kansallisen integriteettijärjestelmän (johon kuuluvat esim. parlamentti, media ja oikeusviranomaiset) vahvistaminen tai poliisiviranomaisten kapasiteettien rakentaminen. Myös kansalaisilla on tärkeä rooli korruption torjunnassa. Kansalaisten tietoisuutta korruptiosta tulee lisätä, jotta he tunnistaisivat korruptiivisen käyttäytymisen eivätkä itse siihen osallistuisi. Kansalaisten tulisi myös osallistua päätöksentekijöiden valvontaan ja pitää heidät vastuussa teoistaan. Moni tutkimus (ks. esim. Groop 2013 ja Lindstedt & Naurin 2010) on todennut, että korruption esiintymiseen todella voi vaikuttaa vastuullisuutta lisäämällä ja tehostamalla.

Poliittisten edustajien vastuuvelvollisuus kansalaisille on keskeinen periaate demokraattisessa järjestelmässä, mutta mitä vastuullisuudella oikein tarkoitetaan ja mihin vastuullisuus rakentuu? Schedlerin (2003) mukaan vastuullisuudella on kolme keskeistä rakennuskiveä (ks. kaavio 1). Ensimmäinen näistä on tiedon saanti. Jotta kansalainen pystyisi arvioimaan edustajiensa toimintaa ja käyttäytymistä, hänellä tulee olla tarkoituksenmukaista tietoa. Toinen vastuullisuuden rakennuskivi on kansalaisen (tai muun valvovan tahon) mahdollisuus lähestyä päätöksentekijää tai edustajaa saadakseen selityksen sille, miksi tämä on toiminut tietyllä tavalla. Viimeinen vastuullisuusprosessin komponentti ovat sanktiot pahantekijöitä vastaan; kansalaisilla (ja muilla valvovilla tahoilla) tulee siis olla käytössään mekanismeja, joiden avulla voi rangaista esimerkiksi vallanpitäjiä, jotka ovat käyttäneet valtansa väärin.

Kaavio 1: Vastuullisuuden rakennuskivet

Poliittiset vaalit vastuullisuuden instrumenttina

Suomessa järjestetään seuraavat eduskuntavaalit huhtikuussa 2015. Vaaliuurnilla äänestäjät tekevät aatteellisia valintoja, valitsevat puolueiden ja ehdokkaiden välillä. Vaalit ovat myös oiva mahdollisuus osallistua vastuullisuusprosessiin pohtimalla ja korostamalla korruptioon ja korruption torjuntaan liittyviä kysymyksiä:

• Äänestäjä voi hankkia mahdollisimman paljon tietoa ehdokkaista ja edustajista: millaisia päätöksiä he ovat olleet mukana tekemässä ja millä tavalla; kenen etua he pääsääntöisesti ovat ajaneet; kuka tai ketkä vaikuttavat mahdollisesti heidän päätöksiinsä kulisseista?

• Hankitun tiedon pohjalta äänestäjä voi vetää johtopäätöksiä siitä, onko puolue tai ehdokas sitoutunut demokraattisen järjestelmän perusperiaatteisiin kuten avoimuuteen, kansalaisten tasa-arvoiseen kohteluun, yksityisten ja julkisten intressien erottamiseen ja laillisuusperiaatteeseen, ja onko puolue tai ehdokas mahdollisesti jo syyllistynyt väärinkäytöksiin

• Äänestäjällä on myös mahdollisuus lähestyä poliittisia toimijoita ja vaatia tietoa päätöksistä ja vastauksia siihen, miksi tietyllä tavalla on toimittu

• Kaiken tämän jälkeen äänestäjä saattaa todeta, että korruption riski tietyn poliittisen puolueen tai ehdokkaan kohdalla on liian suuri ja että valtaa olisi syytä delegoida sellaisille tahoille, jotka osaavat toimia lain ja demokraattisten periaatteiden mukaisesti. Äänestäjä siis sanktioi epäeettisesti toimineita edustajia ja puolueita äänestämällä toista ehdokasta ja puoluetta.

Toimiiko vastuullisuusprosessi?

Kansalaisilla on siis teoreettiset mahdollisuudet pitää poliittisia toimijoita vastuussa teoistaan, mutta miten asiat käytännössä toimivat – käytetäänkö näitä mahdollisuuksia? Tutkimukset osoittavat, että vastuullisuuden tie usein on kompastuskiviä täynnä. Tämä pätee myös Suomeen. Vaikka avoimuus on maassamme keskeinen arvo, tietoa päätöksistä ja prosesseista on usein vaikea saada siitä huolimatta, että laissa on määritelty esimerkiksi asiakirjojen julkisuudesta. Kansalaisilla ei siis aina ole sellaista tietoa, jonka avulla he voisivat pitää poliittisia (tai muita) toimijoita vastuussa. Tiedotusvälineilläkään ei aina ole resursseja tutkia väärinkäytöksiä ja saattaa näitä kansalaisten tietoon. Tietyissä tapauksissa taas tietoa on saatavilla mutta sellaisessa muodossa, että tavallisen kansalaisen on vaikea ymmärtää ja hyödyntää sitä. Toinen kompastuskivi piilee kontakteissa poliittisiin toimijoihin. Tavallisen kansalaisen on usein vaikea lähestyä poliittista maailmaa, jota koetaan kovin etäiseksi. Toiset taas kokevat, ettei yhteydenpidosta ole hyötyä olettaen, ettei tavallinen ihminen voi vaikuttaa poliittisten toimijoiden päätöksiin tai käyttäytymiseen. Myös äänestysaktiivisuus on laskussa, jolloin sanktioita – oman äänen antaminen – ei käytetä.

Pysymällä ajan tasalla edustajien ja puolueiden toimista, lähestymällä heitä ja äänestämällä vaaleissa kansalaiset välittävät signaaleja edustajille ja puolueille siitä, millaista käyttäytymistä ja toimintaa he heiltä odottavat. Vastuullisuusprosessin aikana poliittisille toimijoille välittyy tieto siitä, missä raja oikean ja väärän, hyväksyttävän ja ei-hyväksyttävän toiminnan välillä äänestäjien mielestä kulkee. Poliittisille toimijoille välittyy myös tieto siitä, että sääntöjen rikkomisella on seurauksia. Vastuullisuusprosessiin osallistumalla voimme siis ennaltaehkäistä (poliittista) korruptiota, mikä on kaikkien edun mukaista, sillä korruptiolla on negatiivinen vaikutus maamme taloudelliseen, poliittiseen ja sosiaaliseen kehitykseen sekä jokaisen kansalaisen mahdollisuuksiin hyvään elämään.

Kirjoittaja on väitellyt korruption torjunnasta ja toimii nyt suunnittelijana oikeusministeriön kriminaalipoliittisella osastolla.

LÄHTEET:
Groop, C. (2013) Accountability and corruption: a study into political institutions as referees between principals and agents. Åbo: Åbo Akademi University Press.

Lindstedt, C. & Naurin, D. (2010) Transparency is not Enough: Making Transparency Effective in Reducing Corruption. International Political Science Review, vol. 31, no. 3.

Mény, Y. (1996) ’Fin de siècle’ corruption: change, crisis and shifting values. International Social Science Journal, vol. 48, no. 149.

Schedler, A. (1999) Conceptualizing Accountability. Teoksessa Schedler, A., Diamond, L. & Plattner, M. E. (toim.) (1999) The Self-Restraining State. Power and Accountability in New Democracies. London: Lynne Rienner Publishers.

Transparency International (2014) Corruption Perception Index: In Detail. Verkko-osoite: http://cpi.transparency.org/cpi2013/in_detail/ (15.05.2014).

Transparency International (2014) Global Corruption Barometer 2013. Verkko-osoite: http://www.transparency.org/gcb2013/in_detail (14.05.2014).

Warren, M.E. (2006) Political Corruption as Duplicitous Exclusion. PS – Political Science and Politics, vol. XXXIX, no. 4.

 
Julkaistu 6.6.2014
Sivun alkuun |