Matti Laine

Itsekäs vai sosiaalinen?

Kriminologia-palstalla pohditaan, onko ihminen syntyjään itsekäs ja voi oppia tästä pois vain kulttuurin ja koulutuksen avulla vai voivatko myös sosiaalinen välittäminen ja hyvän tekeminen olla ihmiselle luontaista.

Tiedeyhteisön piiristä voi vielä nykyäänkin kuulla ajatuksia, joiden mukaan ihminen syntyy täysin itsekkäänä, omia etujaan ajavana yksilönä. Kasvatuksen ja kulttuurin tehtävänä on sitten koulia pois tuo itsekkyys ja tehdä meistä sosiaalisia ja muista välittäviä. Kuitenkin jo yli sata vuotta sitten suomalaisen sosiologian isänä pidetty Edvard Westermarck toi esiin, miten moraalitunteet, sympatia ja empatia sekä altruismi ovat ihmiselle luontaisia. Tähän kuuluu myös, että paheksumme niitä, jotka eivät noudata pelin sääntöjä ja pyrkivät vetämään välistä.1

Myös vauvaikäisillä tehdyt psykologiset kokeet ovat osoittaneet, miten he pystyvät erottamaan muita auttavan "kiltin nuken" muihin negatiivisesti suhtautuvasta "ilkeästä nukesta" ja pääsääntöisesti haluavat leikkiä vain edellisen kanssa. "Ihmisrahassa" on siten kolikon kaksi puolta: olemme yhtä aikaa itsekkäitä ja sosiaalisesti välittäviä. Sosiaalisen välittämisen (social concern) taipumuksiin kuuluu toisista huolehtiminen, läheisten siteiden muodostaminen ja yhteistyö, moraalitunteet sekä normeihin sopeutuminen.2

Joillekin voi helposti tulla mieleen (ja on tullutkin), että rikolliset sitten löytyvät tältä itsekkyys-sosiaalinen välittäminen – akselilta sen toisesta päästä ja me kunnon kansalaiset toisesta päästä. Onhan sana "epäsosiaalinen" käytännössä synonyymi rikollisuudelle.3 Robert Agnew (2014) on tuonut esiin, miten monet klassiset kriminologiset teoriat perustavat ajatuksensa vain tälle ihmisten itsekkyydelle. Erityisesti näin tekevät itsekontrolliteoria, rationaalisen valinnan teoria, rutiinitoimintojen teoria ja osin myös sosiaalisen oppimisen teoria. Itsekontrolliteorian kehittäjät Michael Gottfredson ja Travis Hirschi kirjoittivat (1990): "…voiman tai petoksen käyttäminen on usein helpompi, yksinkertaisempi, nopeampi, jännittävämpi ja varmempi tapa kuin muut keinot turvata yksilön tavoitteet." He myös kiistivät ajatuksen, jonka mukaan ihmisellä olisi luontainen taipumus sopeutua yhteiskuntaan ja sen normeihin: "… ihmiset ajattelevat ja toimivat ensisijassa itsensä vuoksi … he eivät ole luonnostaan taipuvaisia alistamaan etujaan toisten etujen edelle". Kuitenkin kehityspsykologit ovat viime aikoina tuoneet esiin, miten esimerkiksi lapsella on luontainen halu kuulua ryhmään ja noudattaa sen normeja ja toimia altruistisesti (ilman ns. sosiaalista painetta).

Myös rikosoikeuden klassisessa perinteessä on vahvana ajatus itsekkyyden ja omien etujen ajamisen kesyttämisestä. Uskotaan hyvin vahvasti rationaalisen valinnan ajatukseen. Rikollisuus on tehtävä rangaistusjärjestelmän avulla sellaiseksi, että sen haitat ovat tekijälle hyötyjä suuremmat.

XXX

Agnew haluaa kuitenkin tuoda sosiaalisen välittämisen vahvasti kriminologian esityslistalle. Hänen mukaansa viimeaikainen tutkimus on monella tapaa osoittanut, miten sosiaalinen välittäminen on biologinen ominaisuutemme, jonka tausta on ihmisen ja edeltäjiemme evoluutiossa.4 Myös muut kädelliset kuin ihmiset osoittavat säälin ja empatian tunteita ja ovat joskus altruistisia. Me toki osaamme kaikki nämä paremmin. Sosiaaliseen välittämiseen liittyvä tutkimus ehdottaakin painokkaasti, että ihmisten käyttäytyminen on säännönmukaisesti enemmän tapoihin perustuvaa ja vähemmän rationaalisen harkitsevaa kuin yleensä ajatellaan. Sosiaalisen välittämisen mukaantuonti ei tarkoita kaiken vanhan hylkäämistä. Esimerkiksi on näyttöä, että sosiaalisen välittämisen ja itsekontrollin välillä vallitsee positiivinen korrelaatio. Mutta rikollisuuden piiristä voimme löytää poikkeuksia. On henkilöitä, joilla on matala sosiaalisen välittämisen aste, mutta korkea itsekontrolli. Tällaisia löytynee talous-, yritys- ja valtiorikollisten joukosta.

Sosiaalinen välittäminen ei tule vain geeneistä, ympäristö- ja tilannetekijöillä on siihen suuri vaikutus. Sosiaalisen välittämisen ajatus vahvistaa Agnew’n mukaan eräiden klassisten kriminologisten tutkimusten ydinargumentteja. Tässä yhteydessä hän mainitsee Robert Mertonin (1938), Albert K. Cohenin (1955) ja Cohenin ja James F. Shortin (1961) teokset. Niillä kaikilla on yhteytensä paine- ja anomiateorioihin. Lähtökohtana on, että kriminologit eivät voi ottaa rikosmotivaatiota annettuna ja olettaa, että yksilöt ryhtyvät aina rikoksiin, kun kontrolli on heikko.

Agnew listaa myös eräitä perusteesejä sosiaalisen välittämisen vaikutuksista rikollisuuteen. Pääsääntöisesti sosiaalisella välittämisellä on suora negatiivinen vaikutus rikollisuuteen. Ihmiset, jotka välittävät muista, eivät vahingoita heitä. Sillä on myös epäsuora vaikutus sitä kautta, että sosiaalisella välittämisellä on vaikutusta sosiaaliseen kontrolliin, itsekontrolliin, anomiseen paineeseen ja kumppanuuteen mahdollisten muiden rikoksentekijöiden kanssa. Mutta ajatus, että kaikilla rikoksentekijöillä olisi samanlainen alhaisen välittämisen aste, on varmaankin virheellinen. Sosiaalinen välittäminen voidaan nähdä myös osittain välittävänä muuttujana biologisten, psykologisten ja sosiaalisten tekijöiden välillä. Sama koskee myös makrotason väestöllisiä ja yhteiskunnallisia tekijöitä.

XXX

Sosiaalisen välittämisen ympäristö- ja tilannekohtainen vaihtelu voi olla hyvin suurta. On loogista, että sosiaalisen välittämisen vaikutus on heikompi rikollisuuteen silloin, kun ollaan tekemisessä ulkoryhmän kanssa ja vahvempi, kun ollaan sisäryhmässä. On olemassa tunnuksia: "älä varasta kavereilta" ja "älä vandalisoi oman uskosi kirkkoa". Välittämisellä on pieni vaikutus rikollisuuteen tai se saattaa jopa kasvattaa sitä silloin, kun yksilöt/ryhmät uskovat, että muut ovat rikkoneet sosiaalisen välittämisen perustavia sitoumuksia. Voidaan puhua "moralistisista" rikoksista, joissa tavoitteena on rangaista näitä muita. Tällöinhän ei ole kysymys ahtaasta omien etujen ajamisesta, vaan niitä voidaan itse asiassa vakavasti vahingoittaa. Sosiaalisen välittämisen vaikutus näyttäisi heikkenevän myös silloin, kun yksilöt/ryhmät joutuvat kilpailemaan harvoista resursseista. Alueelliset ja ajalliset henkirikollisuuden erot (mm. Suomessa) saattavat selittyä juuri tällä. Sosiaalinen välittäminen ei ole myöskään ilmaista; jos se tulee "kalliiksi", sen vaikutus rikollisuuteen voi jäädä heikoksi. Tähän ei juuri ole kiinnitetty huomiota, esillä on ollut vain rikosten hyöty/haitta-asetelma.

Nähtävästi on olemassa ihmisiä, joihin tilannekohtaiset tekijät eivät vaikuta, vaan heillä sosiaalinen välittäminen on korkeaa olosuhteista riippumatta. Voidaan puhua "universaalista" sosiaalisesta välittämisestä. Historiallisestihan välittämisen piiri on koko ajan laajentunut suvusta, kansakunnan kautta kaikkiin ihmisiin, sitten muihin kädellisiin, nisäkkäisiin ja kaikkiin eläimiin. Tämä on mahdollisesti osasyynä väkivallan merkittävään vähenemiseen (ks. Haaste 4/2011 ).

Agnew korostaa, että sosiaalinen välittäminen ei tulisi olla esillä vain kriminologiassa, vaan sillä on myös selkeät kriminaalipoliittiset ulottuvuutensa. Valtaosa pyrkimyksistä kontrolloida rikollisuutta keskittyvät pitämään kurissa itsekästä omien etujen ajamista, joko lisäämällä sanktioankaruutta, sanktiovarmuutta tai molempia. Samalla pyritään lisäämään sosiaalista kontrollia. Siten pyritään kontrolloimaan meissä kaikissa ilmenevää "pahaa". Liian vähälle huomiolle on jäänyt sosiaalisen välittämisen vaaliminen ja edistäminen. Voisimmeko enemmän kasvattaa ja viljellä meissä kaikissa ilmenevää "hyvää"? Samalla on tietenkin pyrittävä vaikuttamaan asioihin, jotka heikentävät sosiaalista välittämistä (anominen paine, sosiaaliset siteet, resurssien jakautuminen, ei-rikolliset yhteydet yms.).

Nämä asiat ovat linjassa myös monien viime vuosina esitettyjen uusintarikollisuuteen vaikuttamaan pyrkivien lähestymistapojen kanssa. On puhuttu "positiivisesta kriminologiasta" ja siihen liittyen "hyvän elämisen malleista" (Good Lives Model, GLM). Näissä yhtenä keskeisenä elementtinä on juuri sosiaalisen välittämisen lisääminen, altruismi ja hyvän tekeminen ilman itsekkäitä pyrkimyksiä (ks. Haaste 3/2011 ).

LÄHTEITÄ:
Wilson, Edward O.: The Social Conquest of Earth. New York and London: Liveright Publishing Corporation 2012.

Tammisalo, Osmo: Ihmisluontoa etsimässä: Moraalin ja kulttuurin biologiaa. Helsinki: Terra Cognita 2012.

Agnew, Robert: Social Concern and Crime: Moving beyond the Assumption of Simple Self-Interest. Criminology 52 (2014):1, 1–32.

1) Ihmiset ovat lajina aitososiaalisia (eusocial). Aitososiaalisia ovat myös hyönteisistä muurahaiset, termiitit, mehiläiset ja ampiaiset. Mutta villikoirat ja linnut eivät ole täysin sellaisia, vaikka ne elävät laumoissa ja parvissa. Aitososiaalisuuteen kuuluu, että yhteisössä on useita sukupolvia ja jäsenet ovat työnjaossaan valmiita altruistisiin tekoihin. Eroamme hyönteisistä kuitenkin siinä, että kaikilla on mahdollisuus lisääntymiseen (ei vain kuningattarilla) ja pystymme joustavasti muuttamaan käyttäytymistämme ja luomaan liittoja. Aitososiaaliset hyönteiset ovat ikään kuin robotteja.

2) Olen kääntänyt termin "sosial concern" sosiaaliseksi välittämiseksi. Parempiakin vaihtoehtoja saattaa olla.

3) Vaikka monet rikollisuuden muodot ovatkin hyvin sosiaalisia (mafia, jengit, jalkapallohuligaanit, terroristit, osa talousrikollisista ym.).

4) Tämä on tuotosta seuraavista evoluutiomekanismeista: sukulaisvalinta, seksuaalivalinta, suora ja epäsuora vastavuoroisuus sekä ehkä ryhmävalinta (sen olemassaolosta kiistellään).


 
Julkaistu 6.6.2014
Sivun alkuun |