Anne-Mari Souto

Vaiettu rasismi koulussa

"Eipä sille [rasismille] mitään voi" on sitaatti, joka toistuu tekemissäni maahanmuuttajataustaisten nuorten haastatteluissa koulukokemuksistaan vuodesta toiseen. Rasismi on läsnä oleva, mutta vaiettu aihe suomalaisissa kouluissa. Monet lasten ja nuorten syrjintää ja koulukiusaamista tarkastelevat tutkimukset ovat osoittaneet, että koulu, etenkin yläkoulu, on yksi keskeisin rasismin ilmenemisen ympäristöistä. Tästä huolimatta esimerkiksi peruskoulun opetussuunnitelmassa ei mainita sanaa rasismi lainkaan. Onko siis todellakin niin, että ilmiölle ei voida mitään?

Rasismi ilmenee kouluissa monin eri tavoin. Se voi olla niin katseita, nimittelyitä, tyhmänä pitämistä, ryhmien ulkopuolelle sulkemista, fyysisen etäisyyden ylläpitämistä, tönimistä, lyömistä kuin myös suomalaisesta kulttuurista poikkeavien tapojen solvaamista, vähättelyä ja toisarvoisena pitämistä. Rasismin seurauksena koulu on paikkana erilainen niille, jotka joutuvat karttamaan tiettyjä tilanteita, paikkoja tai ihmisiä turvallisuutensa takia, kuin niille, joiden ei tarvitse sitä tehdä. Rasismi todentuu usein oppilaiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa, mutta myös opettajat voivat tuottaa puheillaan ja teoillaan etnisiä ja rodullistavia luokituksia ja hierarkioita – joko tiedostaen tai tiedostamattaan. Siksi esimerkiksi termi koulukiusaaminen oppilaiden vertaissuhteisiin liittyvänä ilmiönä tavoittaa vain osan rasismin tuottamista valta- ja alistussuhteista.

Rasismissa haastavaa onkin sen monimuotoisuus. Se voi olla yhtäältä näkyvää ja kuuluvaa, toisaalta hyvin hienovaraista ja vaikeasti havaittavaa. Lisäksi on hyvä muistaa, että myös niin sanotut hyvää tarkoittavat teot voivat kääntyä osittain itseään vastaan. Esimerkiksi monet suvaitsevaisuustapahtumat ja kansainvälisyysteemapäivät voivat lisätä oppilaiden tietämystä eri kulttuurisista ryhmistä, mutta pahimmillaan nämä tapahtumat voivat esittää näistä ryhmistä hyvin stereotyyppisen ja muuttumattoman kuvan "siellä jossain muualla", ei täällä Suomessa, Turussa tai Joensuussa elävänä ja elintavoiltaan moninaisena ja muuttuvana. Mielikuvat etnisistä ryhmistä eivät koskaan ole viattomia ja seurauksettomia. Ne vaikuttavat vahvasti siihen, kuinka me toisiamme kohtaamme ja kohtelemme. Koulussa ne voivat vaikuttaa esimerkiksi myös siihen, miten ja mille koulutusaloille eritaustaisia oppilaita ohjataan.

Rasismikokemukset vaihtelevat

Yksilöiden kokemukset rasismista vaihtelevat paitsi yksilöittäin niin myös sukupuolen, kulttuurisen taustan kuin paikallisen ympäristön mukaan. Joku on kohdannut rasismia vähemmän kuin joku toinen, mutta yhtä tietoisia monet ovat siitä, että erilainen tausta, ihonväri tai suomen puhuminen murtaen ovat tekijöitä, jotka voidaan tarvittaessa kääntää heitä vastaan. Somalialainen tyttö saa kuulla erilaisia herjoja kuin venäläistaustainen poika. Myös oppilaan vertaisryhmä, se liikkuuko hän suomalaisten vai maahanmuuttajataustaisten nuorten ryhmässä, vaikuttaa usein siihen, millaisena hänet nähdään ja kohdataan. Myös koulut vaihtelevat ilmapiiriltään ja siinä, miten herkkiä siellä ollaan tunnistamaan paikallisia tapoja tehdä ja arvottaa yksilöiden välisiä eroja.

Se, mikä näyttää kuitenkin useissa tutkimuksissa toistuvan, on oppilaiden yksinäisyys rasismin kokemusten kanssa. Opettajat mainitaan vain harvoin kykeneviksi ja halukkaiksi puuttumaan rasismiin. Usein vain nuorten omat "erilaisten" vertaisryhmät ovat se ainoa paikka, joissa he voivat jakaa näitä kipeitä kokemuksiaan. Kaikilla oppilailla ei kuitenkaan ole edes tähän mahdollisuutta, etenkin silloin, kun he ovat luokkansa tai koulunsa ainoita "erilaisia". Rasismista näyttää siis muodostuvan valitettavan usein ilmiö, jonka kanssa on vain pakko oppia elämään.

Rasismin tunnistaminen olennaista

Rasismiin tarttumisen kannalta merkitsevää on, miten kussakin kouluyhteisössä ymmärretään, mitä rasismi on. Rasismin määrittämisen tavat vaikuttavat siihen, mitä pidetään puuttumisen arvoisena. Usein haasteena on, että rasismi ymmärretään varsin kapeasti, lähinnä vain äärimmäisenä nimittelynä tai fyysisenä väkivaltana ja/tai tietyn alakulttuurisen ryhmän (esimerkiksi skinheadien) toimintana. Tällöin rasismin monet muut ilmenemismuodot jäävät tavoittamatta ja tunnistamatta. Toinen ongelma rasismin tunnistamisessa liittyy siihen, että huomio kiinnitetään liiaksi toiminnan taustalla oleviin motiiveihin eikä sen seurauksiin. Rasististen tilanteiden jälkipuinnissa voi esimerkiksi jäädä huomioimatta se, että solvaava sana ei loukkaa ainoastaan sitä oppilasta, jolle se on kohdistettu, vaan kaikkia niitä läsnä olevia, jotka tietävät olevansa kyseisen nimittelyn potentiaalisia kohteita. Myös kärjekäs ja ihmisoikeuksista piittaamaton julkinen keskustelu maahanmuutosta antaa kiusaamisen välineitä koulujen välitunneille.

Ennaltaehkäisevää ja korjaavaa toimintaa

Rasismin vastaista toimintaa voi lähestyä myös miettimällä sekä ennaltaehkäiseviä että korjaavia toimenpiteitä. Erilaisten teemapäivien ja -viikkojen ohella oppilasluokkien ryhmäytykset ovat oivia välineitä sosiaalisen vuorovaikutuksen tukemiseen. Erityistä kiitosta maahanmuuttajataustaisilta oppilailta ovat saaneet ne opettajat, jotka jaksavat teettää ryhmätöitä "sekajaoilla". Oppilaiden ystävyyssuhteet yli rajojen eivät siis synny automaattisesti, vaan oppilaat kaipaavat opettajien ja muiden ammattilaisten tukea.

Korjaavista toimenpiteistä tärkein on jatkuva puuttuminen rasistisiin sanoihin ja tekoihin. Tällä osoitetaan kouluissa rajat sille, millainen toiminta on hyväksyttyä ja millainen ei. Tässä yhteydessä olennaista on myös käsitellä ja kyseenalaistaa kielletyn toiminnan taustalla olevia rasistisia ajattelutapoja. Pelkkä riidasta sopiminen rehtorin kansliassa jättää siis asian jälkikäsittelyn puolitiehen. Tärkeitä olisivat myös rasismin uhrien vertaisryhmät. Näitä tosin ei löydy kuin harvoista kouluista. Vielä harvemmassa taitaa olla rasisteiksi tai isänmaallisiksi tunnustautuvien oppilaiden parissa tehty rasisminvastainen työ. Tämä edellyttää useimmiten moniammatillista yhteistyötä erityisnuorisotyön kanssa – erilaiset ryhmäyttävät monikulttuurisuustempaukset ovat aivan liian kevyitä ja ohuita toimintamuotoja näiden oppilaiden parissa. Suomalaisen suvaitsevaisuuskasvatuksen yksi suurista paradokseista onkin se, että se on keskittynyt melko yksipuolisesti maahanmuuttajatyöhön ja eri kulttuureiden esittelyyn. Onnistunutta integraatiota on kuitenkin vaikea toteuttaa, ellei tueta myös kantaväestön valmiuksia kohdata monikulttuuristumista.

Avoin ilmapiiri

Olennaisinta kuitenkin on se, että kouluissa pyrittäisiin jatkuvasti luomaan avointa ilmapiiriä ja tilanteita, jotka mahdollistavat vähemmistöjen äänen kuuluvutta ja etenkin luottamusta siitä, että heidän kokemuksensa rasismista ja muusta kiusaamisesta huomioidaan. Tärkeää tässä on se, ettei rasismin läsnäoloa kiistetä lähtökohtaisesti. Lause "Meidän koulussa ei ole rasismia" on vaarallinen. "Onko meidän koulussa rasismia?" on jo avoimempi ja dialogisempi lähestymistapa – eikä se jo ennakkoon mitätöi mahdollisia rasismin kokemuksia. Rasismin kokemuksista kertominen on useimmiten vaikeaa ja näiden kokemusten esille ottamisessa tarvitaan aikuisten ja etenkin valtaväestöä edustavien yksilöiden vastaan tuloa. Näiden kokemusten kuunteleminen on tärkeää myös rasismia koskevan yleisen tiedon lisäämisen näkökulmasta. Silloin myös kouluissa rasismille voitaisiin tehdä jotain.

Kirjoittaja on YTT ja tutkijatohtori Itä-Suomen yliopistossa.

LÄHTEET:

Kankkunen, Paula & Harinen, Päivi & Nivala, Elina & Tapio. Mari (2011) Kuka ei kuulu joukkoon? Lasten ja nuorten kokema syrjintä Suomessa. Sisäasiainministeriön julkaisu 36/2010.

Rastas, Anna (2007) Rasismi lasten ja nuorten arjessa. Tampere University Press & Nuorisotutkimusseura / Nuorisotutkimusverkosto.

Souto, Anne-Mari (2011) Arkipäivän rasismi koulussa. Etnografinen tutkimus suomalais- ja maahanmuuttajanuorten ryhmäsuhteista. Nuorisotutkimusseura / Nuorisotutkimusverkosto.


 
Julkaistu 14.6.2013
Sivun alkuun |