Tanja Äärelä

Nuorten vankien peruskouluvuodet

Oireilua jo päiväkodissa, osa ilman päättötodistusta

Tämän päivän nuoret vangit ovat olleet aivan hiljattain peruskoululaisia ikäistensä joukossa. Niin ikään lähivuosina vankilaan suljettavat nuoret ovat tämän ajan peruskoululaisia, läsnä olevia tai poissaoleviksi kirjattavia kasvuikäisiä. Artikkeli perustuu 29 iältään 17–21-vuotiaan nuoren kertomuksiin omilta peruskouluajoiltaan. Valtaosa nuorista on miehiä, mutta joukossa on myös naisia. Viidellä nuorella ei ollut aikaisempaa rikosrekisteriä ja 16 suoritti ensimmäistä ehdotonta tuomiotaan. Ehdollisten vankeuksien määrä vaihteli yhdestä kolmeen. Enemmistö oli tuomittuna väkivalta- tai henkirikoksesta.

Alun kiinnostuksesta välinpitämättömyyteen ja vastenmielisyyteen

Noin puolet nuorista kuvasi koulunalkuaan myönteisin ilmauksin kuten "Ei ala-asteella ollu vittumainen olla". Muutama oli lähtenyt opinpolulle jopa intoa puhkuen: "Oli sellasta intoo, mitä ei oo meikällä monesti ollu, eikä kyllä sen jälkeenkään." Noin puolelle koulu oli ollut jo alkujaan samantekevä, merkityksetön paikka. Koulutusasenteiden periytyvyys on todennettu useissa tutkimuksissa.

"Mun elinpiirissä, missä mä nyt ikinä oonki pyöriny, nii ei siellä oo kukaan arvostanu koulunkäyntiä enempää ku minä itekkään."

Jo nuorten alakouluvuosiin oli mahtunut paljon ongelmia, mutta siirtyminen yläkouluun oli muuttanut koulunkäynnin erityisen ongelmalliseksi. Työrauhahäiriöt ja käytösongelmat olivat kasvaneet räjähdysmäisesti, samoin luvattomat poissaolot. Koulunkäynnistä oli tullut epäsäännöllistä, omaehtoista ja rangaistuspainotteista. Osa nuorista kertoi häirinneensä opetusta kouluvuosien edetessä yhä enemmän sekä pitkälti tietoisesti ja tahallaan. Yhteenotot lähes oppitunneittain vaihtuvien aineenopettajien kanssa olivat olleet joillekin päivittäisiä. Odotettu yläaste oli poikennut suuresti nuorten alaluokilla vaivoin omaksumista käytännöistä ja toimintatavoista.

"No outoa se oli. Sielä vain mennään paikasta toiseen ja jokanen selittää sitä ommaa juttuaan, eikä ees tiiä ketä siellä kuuntelee, ketä ne oppilaat on. ... Menin sinne tunnille, jos näin mihin toiset mennee, mihin luokkaan. ... Sanovat, että katto lukujärijestyksestä. No ei ollu sitä. Ja siinäki oli sitte sata kirjainta, sen ku katto, ei tajunnu mittään. Opettajan nimikirjaimet vissiin ja semmosta. Pikkuruutu täynnä kirjaimia ja outoja vain joka paikassa, opettajia ja kaikkia niitä oppilaita. ... Niitä alako tulla niitä poissaoloja ja alako sitte tympimmään koko koulu enemmän vielä."

Alaluokilla oli koettu mielekkäänä, että koulussa oli ollut pääosin yksi aikuinen huolehtimassa kokonaisvaltaisesti kouluarjen sujuvuudesta. Yläkoulu oli tuntunut etenkin alkuun turvattomalta. Nuorten valmiudet uuden koulumuodon vaatimaan itsenäisempään vastuunkantamiseen olivat olleet riittämättömät eikä tukea ollut löytynyt aina kotoakaan. Huomio oli suuntautunut koulun sijaan muihin asioihin. Aikaa oli alettu viettää kavereiden kanssa toimintaympäristöissä, jotka olivat tarjonneet jännitystä ja omaa elämänkokonaisuutta tukeneita sisältöjä, luoneet myönteisiä tuntemuksia ja tarjonneet positiivista palautetta. Rikokset olivat useilla tulleet tätä kautta osaksi elämää.

Koulun sosiaaliset odotukset ja käyttäytymisvaatimukset olivat monien kohdalla poikenneet huomattavasti siitä, mihin nuoret olivat kasvuympäristössään sosiaalistuneet. Enemmistö nuorista kuvasi itseään koululaisena adjektiiveilla, jotka ovat ristiriidassa sen kanssa, miten oppilaiden odotetaan koulussa käyttäytyvän. He olivat olleet vilkkaita, impulsiivisia, äänekkäitä ja levottomia. He olivat vastustaneet auktoriteetteja ja kyseenalaistaneet koulussa vallinneita arvoja ja normeja. Toisena ääripäänä olivat muutamat kuvaukset hiljaisuudesta, ujoudesta ja vetäytymisestä. Kertomuksissa esiintyi myös viitteitä sisäänpäin suuntautuneista ongelmista, kuten ahdistuneisuudesta ja myös masennusoireista etenkin yläluokilla. Lähes puolet nuorista oli ollut psykiatrisella osastolla tutkimus- ja hoitojaksoilla.

Kolmen nuoren viimeinen koulutodistus oli kahdeksannen luokan väliarviointi. Yksi aikoi hakeutua saattamaan peruskoulunsa päätökseen. Enemmistö olisi ikänsä puolesta ehtinyt suorittaa toisen asteen tutkinnon, mutta vain yksi oli suorittanut. Kaikilla ammatillisen koulutuksen aloittaneilla opiskelu oli keskeytynyt töihin siirtymisen, poissaolojen tai aggressiivisuuden vuoksi, yhdellä vangitsemisen seurauksena. Kaikilla oli haaveena jatkaa opintojaan vapauduttuaan.

Alisuoriutuminen tiedostettiin itse

Nuoret kuvasivat älyllistä suoriutumistasoaan varsin keskivertoisena: "Ei ollu mikkään nero eikä mikkään tollo". Ilman päättötodistusta jääneet nuoretkin ilmaisivat, että vika ei ollut kognitiivisella puolella – "en mä mikään vähä-älynen oo, mutta se vaan meni niin". Nuoret kokivat lähes poikkeuksetta, että olisivat voineet menestyä koulussa tiedollisesti jopa huomattavasti paremmin; tämän he olivat usein tiedostaneet jo kouluaikoinaan. Eräs nuori kertoi lukeneensa alisuoriutumisesta, ja asia oli tuntunut heti tutulta. Hän opiskeli vankilakoulussa lukion oppisisältöjä.

"Opettajat sano, että ihan mihin vain olis mahollisuus jos vain jaksais keskittyä loppuun asti. ... Se olis pitäny käyä kunnolla loppuun saakka, se on harmittanu ja varmasti tullee harmittamaan tulevaisuuessaki. Ylleisesti ottaen koulu on hyvä juttu."

Tehokas, itseä hyödyttänyt oppiminen liitettiin pääsääntöisesti koulun ulkopuoliseen aikaan ja ympäristöihin. Kertomuksista ei nouse yhtään tapausta, jossa alhaiseen motivaatiotasoon olisi vaikutettu koulussa oppimistavoitteita edistävästi. Ensiaskel oppimishalun herättämisessä olisi nuorten mukaan koululaisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on sekä tukeminen niistä lähtökohdista, joita hän toiminnallaan osoittaa. Nuoret vangit eivät ole olleet halukkaita hyödyntämään koulutusjärjestelmämme tarjoamaa mahdollisuuksien tasa-arvoa; he olisivat toivoneet vähäisempiä sisällöllisiä vaateita ja sen huomaamista, mitä he olivat koulun eteen jo tehneet. Moni koki yrittäneensä pitkään oman parhaansa pärjätäkseen koulussa niin tiedollisesti kuin sosiaalisesti.

Oppimisvaikeudet on todettu yleisiksi etenkin iäkkäämmillä vangeilla. Oppimisvaikeudet eivät nousseet nuorten koulukokemuksia ja koettua koulumielekkyyttä määrittäviksi tekijöiksi. Oppimisvalmiuksissa sen sijaan oli jokaisella selkeitä puutteita. Toiminnalliset ja käytännönläheisiksi koetut oppiaineet saivat myönteisintä palautetta ja teoreettiset oppiaineet yksityiskohtaisine sisältöalueineen runsasmäärin kritiikkiä. Se, että kaikkien oli pitänyt opiskella koulussa samoja oppisisältöjä, oli harmittanut:

"On se musta silleen aika perseestä, että mää, vähän semmosen alkoholistiperheen koulusta piittaamaton lapsi istun siellä ja koitan oppia jotaki niitten lääkärin ja juristin lasten kanssa, niin ku meilläki. En mä sitä tarkota, että mä oikeesti olisin niitä tyhmempi, siis silleen, mutta ei mua vain jaksanu kiinnostaa ne jutut niin paljon. Siinä sitte tuntee olevansa huonompi, tai silleen, mut kyll' mä tiiän ett' eihän se oikeesti niin olekaan. Silleen se lapsi sen tuntee ja kyllä mää siitä kärsin. Tai siis nyt ku mietin, niin se varmaan vaikutti, ettei sitte viittiny ees kovin yrittääkään, ku ties, ettei kuites jaksa niin palijoa, että olis mittään merkitystä."

Kokemukset opettajista vaikuttivat

Oppituntien häiriömäärät ja sitä kautta oppilaille koulussa koituneet ongelmat olivat selvässä suhteessa kokemuksiin opettajista: "Sen opettajan tarttis silleen vaan pitää jonaki ja kuunnella, ettei aina vaan valittaa". Joidenkin opettajien tunneilla luokassa oli vallinnut myönteinen ilmapiiri ja hyvä työrauha sekä oppilaille että opettajalle. Kun ryhmä sitten oli siirtynyt luokkatilasta toiseen, opettajalta toiselle, tilanne oli saattanut muuttua suorastaan mahdottomaksi. Sopimattomasta käyttäytymisestä saadut rangaistukset eivät olleet tuntuneet oikeudenmukaisilta ja ne olivat vieraannuttaneet nuoria entisestään koulusta ja yhteiskunnasta.

Nuorten käyttäytyminen oli ohjautunut pitkälti vuorovaikutuskokemusten pohjalta: "En mää niille mukaville vittuillu". Hyvät opettajat näyttäytyivät rajat asettavina ja niitä valvovina välittävinä, kaikkia oppilaitaan arvostamaan pyrkivinä aikuisina. Käyttäytymisellään kipuilleet nuoret toivoivat, että heihin olisi suhtauduttu koulussa samalla tavoin – puutteellisine taitoineenkin arvostaen ja tunnustusta antaen – kuin omaan tai ystävän lapseen.

"Olis kai se joku voinu auttaa, ku olis oikein yrittäny. Ei ne oikein kukkaan jaksanu minua, tämmöstä häirikköä. ... Sano niille opettajille kans, että yrittävät ymmärtää sitä lasta ja nuorta. Ne vittuilee, koska niillä on huono olla ittellään. Ainaki mulla oli. Ei se auta ku siinä mäkättävät."

Opettajilta saadun myönteisen huomion arvo kaikkineen oli kertomuksissa kohtuuttoman suuri suhteutettuna niihin ohikiitäviin hetkiin, joissa kokemukset olivat muodostuneet ja mitä ne lopulta luokkatyössä ovat aikuiselta vaatineet.

Kirjoittaja toimii opettajana pääosin psykiatrisilla osastoilla oleville peruskouluikäisille. Hän opettaa sivutoimisesti kasvatuspsykologiaa ja erityispedagogiikkaa Lapin yliopiston kasvatustieteellisessä tiedekunnassa sekä avoimessa yliopistossa.

Artikkeli perustuu kirjoittajan väitöskirjaan "Aika palijon vaikuttaa minkälainen ilime opettajalla on naamalla" – Nuoret vangit kertovat peruskouluajoistaan. Lapin yliopistokustannus 2012.

 
Julkaistu 14.6.2013
Sivun alkuun |