Maija Helminen

Kriminologia tarvitsee itsetutkiskelua

Janne Kivivuori kirjoitti Haasteeseen 1/2013 kolumnin "Mitä kriminologia on?", jossa hän pohti kysymyksen tarkastelun mielekkyyttä viitaten vuonna 2011 ilmestyneeseen What is Criminology? -teokseen. Kivivuori tuli kolumnissaan johtopäätökseen, että sen kaltainen reflektointi ja pohdiskelu, jota tunnetut kriminologit olivat em. kirjassa harjoittaneet kriminologian nykytilasta, on vanhanaikaista ja voi pahimmassa tapauksessa jopa jarruttaa uuden tiedon karttumista.

Eräiden Kivivuoren väitteiden kanssa oli helppo olla samaa mieltä. Esimerkiksi minustakaan ei ole järkevää keskustella siitä, minkä tieteen piirissä kriminologiaa voidaan tai ei voida harjoittaa. Onhan meillä nykyään tarpeeksi tietoa siitä, että ihmisen käyttäytyminen (ml. rikollinen käyttäytyminen) koostuu useista eri tekijöistä, jotka ovat luonteeltaan esimerkiksi biologisia, sosiaalisia ja/tai psykologisia. Koska rikollinen käyttäytyminen koostuu useista eri tekijöistä, on myös helppo yhtyä Kivivuoren näkemyksiin yhteistyön tärkeydestä eri tieteenalojen välillä. Lisäksi Kivivuoren mainitsemat systemaattinen kirjallisuuskatsaus ja meta-analyysi ovat varmasti erinomainen tapa tarkastella ja testata kriminologiassa kartutettua tietoa. En kuitenkaan voi yhtyä Kivivuoren näkemykseen kriminologisen tutkimuksen reflektoinnin turhuudesta. Kuten What is Criminology? -kirjan kirjoittajat koen, että kriminologialla on aina syytä kriittiseen itsetutkisteluun. Siksi haluan nostaa esiin eräitä sellaisia näkökohtia, joiden perusteella kysymystä "mitä kriminologia on?" voidaan pitää tärkeänä ja jopa yhtenä kriminologian keskeisimmistä kysymyksistä.

xxx

Ensinnäkin, kriminologian tutkimuskohde – rikollisuus – ei ole objektiivisesti määriteltävissä vaan vaihtelee esimerkiksi ajan, paikan ja tekijän suhteen. Kriminologian tutkimuskohde on riippuvainen siitä, mitä kunkin yhteiskunnan oikeusjärjestys on määritellyt rikolliseksi. Esimerkiksi huumausaineen käyttö tai aviopuolison pakottaminen sukupuoliyhteyteen voi yhdessä yhteiskunnassa olla rikollista, kun toisessa se voi olla sallittua tai jopa täysin normaalia käyttäytymistä. Toisaalta myös saman yhteiskunnan sisällä samaa tekoa voidaan tarkastella rikollisena tai ei-rikollisena riippuen tilanteesta tai tekijästä. Esimerkiksi tietyssä kontekstissa toisen ihmisen iskemistä veitsellä voidaan pitää rikollisena, kun taas toisessa yhteydessä sitä voidaan tarkastella hätävarjeluna ja näin ollen, ei rikoksena. Eri oikeusjärjestyksissä on joukko eri tavoin määriteltyjä syyntakeettomia henkilöitä, jotka eivät syyllisty rikoksiin niissä tilanteissa, joissa toinen saman teon tehnyt puolestaan syyllistyy rikokseen. Rikollisen käyttäytymisen muotoja syntyy koko ajan lisää ja niitä ajan myötä myös katoaa. Lisäksi tiettyjen toimintojen määritteleminen rikollisiksi on vain yksi yhteiskunnan harjoittama kontrollimuoto. Juuri nämä syyt vaativat kriminologeilta paljon kriittisyyttä suhteessa omaan tutkimuskohteeseen; Mitä oikein tutkitaan silloin kun tutkitaan rikollisuutta, rikollisia tai näiden kontrollia? Onko kriminologeilla tutkimuskohdetta ilman rikosoikeudellista sääntelyä? Kuka tai mikä taho tosiasiallisesti määrittelee kriminologian tutkimuskohteen? Tämä tutkimuskohteen riippuvuus rikollisuuden oikeudellisesta määritelmästä on tärkeimpiä syitä sille, miksi jokaisen kriminologin tulisi toisinaan reflektoida omaa tutkimuskohdettaan.

xxx

Toinen tärkeä syy kriminologian itsetutkiskelulle liittyy myös läheisesti rikollisuuden ymmärtämisen suhteellisuuteen. Se, miten rikollisuus kulloinkin käsitetään, vaikuttaa myös siihen, mitkä tietyt rikollisuuden muodot nousevat kriminologisen tutkimuksen kohteiksi ja mitkä eivät. Esimerkiksi vasta viime aikoina kriminologit ovat ryhtyneet tarkastelemaan valtioita tai yrityksiä rikoksen tekijöinä. Kuitenkin tällaisten rikosten aiheuttamat vahingot ihmiselämille tai vaikkapa julkiselle taloudelle ovat olleet mittavia. Tällaiset seikat herättävät ainakin minut pohtimaan, miksi näitä tekoja ei ole nostettu kriminologiseen keskusteluun aiemmin? Miksi esimerkiksi nuorten näpistykset ovat olleet ilmiselviä kriminologian tutkimuskohteita, mutta eivät tuhansia ihmishenkiä vaatineet kansanmurhat? Yksi mahdollinen selittävä tekijä on juuri kriminologian läheinen suhde virallisiin (hallitusten) määrittelyihin siitä, mikä on ja ei ole rikollista. Sinänsä rikollisiksi katsottavia tekoja voi jäädä kriminologisen tutkimuksen ulkopuolelle, jos niitä ei ole virallisesti määritelty rikoksiksi tai jos näitä tekoja ei yhteiskunnassa virallisesta määrittelystä huolimatta käsitellä rikoksina. Syystä tai toisesta intressit yhdenlaisen rikollisuuden tutkimiseen ovat vahvemmat kuin toisenlaisen. Lisäksi siihen millaista kriminologista tutkimusta tehdään vaikuttaa myös se, minkälaisin reunaehdoin tutkimusta on mahdollista harjoittaa, ja usein kriminologian tutkimuskohteita voivatkin määritellä poliittiset ja taloudelliset intressit. Kriminologisen tutkimuksen tuottamaa tietoa tarkasteltaessa ja sitä käytettäessä tulisi siis aina muistaa, että se ei ole – kuten ei mikään muukaan tutkimus – koskaan irrallaan niistä yhteiskunnallisista olosuhteista, joissa tutkimusta toteutetaan.

xxx

Yllä kuvatuista syistä johtuen myös Suomessa olisi hyvä kysyä, millaista tietoa suomalainen kriminologia tuottaa. Kriminologian tutkimustuloksia voidaan toki soveltaa yli maiden rajojen eikä kaikkea tarvitse tutkia joka maassa erikseen, mutta kansainvälinen tutkimus ei pysty paikkaamaan kaikkia tiedon aukkoja kansallisessa kriminologiassa. Hypoteettinen esimerkki: Yhdysvalloissa saatuja tuloksia tietystä vankeuden aikana käytettävästä seksuaalirikoksiin syyllistyneiden interventio-ohjelmasta ei voida suoraan soveltaa Suomen olosuhteisiin, sillä ohjelman tuloksiin vaikuttavat aina myös jossain määrin ympäröivän yhteiskunnan olosuhteet ja kulttuuri. Vielä ilmeisempää monipuolisen kansallisen kriminologisen tutkimuksen tarpeellisuus on tutkittaessa rikosoikeusjärjestelmän toimijoita, joissa luonnollisesti esiintyy paljon vaihtelua maittain. Nopealla tarkastelulla voidaan huomata, että Suomesta puuttuu empiiristä tietoa ainakin tuomareiden, syyttäjien ja asianajajien toiminnasta rikosprosessissa eikä muistakaan toimijoista tietoa ainakaan liikaa ole. Johtuen akateemisen kriminologian vähyydestä, suomalaisessa kriminologisessa tutkimuksessa on puutteita myös sen sisällön suhteen. Esimerkiksi kriittinen, teoriaa luova ja uusia näkökulmia kokeileva kriminologia on marginaalissa. Joten sen sijaan, että tutkimustyötä jatkettaisiin samaan malliin kuin ennenkin, olisi hyödyllistä pysähtyä joskus miettimään, olisiko suomalaisessa kriminologisessa tutkimuksessa jotain parannettavaa ja millä keinoin sitä voitaisiin kehittää.

xxx

Olen edellä esittänyt eräitä argumentteja sen puolesta, miksi kriminologia tarvitsee kriittistä tarkastelua. Se tarvitsee sitä etenkin tutkimuskohteensa alati muuttuvan ja muokattavan luonteensa vuoksi ja siksi, ettei se ole aina onnistunut tuottamaan tietoa teoista, jotka kuitenkin selkeästi kuuluisivat kriminologian tutkittaviksi. Tarvetta itsetutkiskelulle olisi myös suomalaisessa kriminologiassa. Ja miksipä ei täälläkin, jos esimerkiksi yhdessä kriminologisen tutkimuksen "suurmaassa", Isossa-Britanniassa, pohditaan kriminologian nykytilaa British Society of Criminologyn tämän vuoden "Criminology on Trial" -konferenssissa.

Tämän kirjoituksen tarkoituksena ei ole kuitenkaan ollut kehottaa kriminologeja laittamaan oma tutkimus syrjään ja omistamaan työaikansa vain kriminologian reflektointiin. Sen sijaan olen halunnut tuoda esiin eräitä tutkimusalueen ongelmakohtia, joiden vuoksi rikollisuuden ja sen kontrollin tutkijoilta – käyttivätpä he sitten minkä tahansa tieteen menetelmiä – vaaditaan kriittisyyttä omaa tutkimuskohdettaan kohtaan. Tätä kriittisyyttä voidaan harjoittaa ilman, että se jarruttaa tutkimustyötä ja parhaimmillaan se voi vain parantaa tutkimuksen laatua, kun tutkijat ovat paremmin perillä synnyttämänsä tiedon luonteesta. On tärkeää muistaa, että kriminologinen tutkimus – joka nauttii tieteen auktoriteettiasemaa – on itsessään yksi keino vahvistaa tai kumota käsityksiämme rikollisuudesta, joka puolestaan on yksi yhteiskunnan tärkeimpiä vallan ja kontrollin muotoja.

Kirjoittaja on oikeussosiologian ja kriminologian jatko-opiskelija Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa.

 
Julkaistu 14.6.2013
Sivun alkuun |