Jukka-Pekka Takala

Rikottujen ikkunoiden teoria elää

Rikottujen ikkunoiden teoriaa on sovellettu monissa rikoksentorjuntahankkeissa. Niiden arvioinnit ovat osittain ristiriitaisia. Vaikutusarvioinnit ovat yleisesti hankalia tehdä, ja tässä pulmia lisää se, että jokainen teoriaa hyödyntävä hanke on tehnyt siitä oman tulkintansa. Kokonaisuutena lähestymistapa näyttää kuitenkin auttavan vähentämään rikollisuutta ja parantamaan turvallisuuden tunnetta. Sen soveltamistapoihin ja rajoihin täytyy kuitenkin kiinnittää huomiota.

James Q Wilson ja George Kelling julkaisivat vuonna 1982 The Atlantic Monthlyssa poliisin toimintaa ja asuinalueiden turvallisuutta käsittelevän artikkelin "Broken Windows". Perusidea oli, että rikotut ikkunat tuottavat rikottuja ikkunoita ja tämä prosessi yleistyy myös (muiden) norminrikkomusten leviämiseksi.

Wilson ja Kelling kuvasivat lähtöideaansa värikkäästi. Erot rikkinäisten ikkunoiden esiintymisessä eivät johdu siitä, että jossakin "asuu päättäväisiä ikkunansärkijöitä, toisaalla taas ikkunafaneja". Pikemminkin "korjaamaton rikkinäinen ikkuna on viesti siitä, että kukaan ei välitä, joten muidenkaan ikkunoiden särkeminen ei maksa mitään". Roskaaminen, rappeutuminen ja hoitamattomuus osoittavat välinpitämättömyyttä ja lisäävät todennäköisyyttä, että ympäristö rappeutuu entisestään ja vahingonteot yleistyvät. Lisäksi tämä voi lisätä muidenkin rikkeiden ja rikosten yleisyyttä.

Idealle oli jo silloin tutkimuksellista näyttöä. Sosiaalipsykologi Richard Zimbardo raportoi 1969 vaikuttavasta kokeesta, jossa tutkijat jättivät rekisterikilvettömän auton konepelti pystyssä kahteen eri paikkaan USA:ssa. Huono-osaisella alueella autoa alettiin rikkoa ja sen osia irrottaa muutamassa minuutissa, kun taas hyvinvoivalle alueelle jätetty auto pysyi ehjänä useita päiviä, mutta sekin muuttui romuksi pian sen jälkeen, kun tutkijat olivat lyöneet sen tuulilasin rikki.

Fyysisen ympäristön ohella rikottujen ikkunoiden teoria puhui myös sosiaalisesta ympäristöstä ja ihmisten toiminnasta. Siinä nähtiin samanlaisten kehityskulkujen vaara. Sosiaalinen epäjärjestys ja pikkurikkeet osoittavat, että ympäristöstä ei välitetä tai että normeista poikkeaminen on alueella normaalia, mikä lisää houkutuksia ja tilaisuuksia varsinaisten rikosten tekemiseen. "Rajoituksitta toimiva pummaaja (panhandler) on itse asiassa ensimmäinen rikottu ikkuna. /.../ Jos naapurusto ei pysty estämään pummaajaa häiritsemästä ohikulkijoita, varas arvelee, etteivät nuo poliisiakaan kutsu eivätkä yritä puuttua ryöstöön."

Poliisin järjestyksenpidon keskeisenä tehtävänä on Wilsonin ja Kellingin mielestä vahvistaa yhteisön epävirallisia, luonnollisia valvontamekanismeja. He kritisoivat poliisia siitä, että se keskittyi liikaa vain vakavimpien rikosten selvittämiseen eikä ottanut riittävästi huomioon kansalaisten huolta epäjärjestyksestä, kasautuvista pikkurikkeistä ja vähäisistä rikoksista. Niihin puuttumalla kavennettaisiin myös varsinaisen ja vakavan rikollisuuden kasvualustaa. Yhtenä toteutettuna – tosin vaikutuksiltaan kiisteltynä – esimerkkinä tällaisesta ovat New Yorkin 1990-luvun "nollatoleranssin" (siellä) uudet käytännöt, joissa puututtiin aikaisempaa päättäväisemmin esimerkiksi metrossa liputta matkustamiseen tai liikennevaloissa operoiviin tuulilasinpesijöihin, joiden palvelut useat autoilijat kokivat hyökkääviksi.

Suositus puuttua häiriöihin ja pikkurikkeisiin ei sinänsä sano mitään puuttumisen ankaruudesta, mutta monet (kriitikot etenkin) yhdistävät Broken Windows lähestymistapaan myös suhteettoman ankaran puuttumisen ihmisten liikkumis-, kokoontumis- ja ilmaisuvapauteen. Samoin eräät tutkijat käyttävät toimintatavan mittarina sitä, missä määrin poliisi tekee kiinniottoja vähäisistä rikoksista (misdemeanor arrests). On myös totta, että pieniinkin ongelmiin puuttumisen vaatimus voidaan viedä kohtuuttoman pitkälle. Rajojen asettaminen puuttumiselle on tarpeen, jotta järjestyshäiriöihin puuttuminen ei olisi vain kaunisteleva nimi suvaitsemattomuudelle ja ettei ihmisten vapauksia rajoiteta oikeudettomasti.

Artikkeli ei kuitenkaan vaadi rangaistusten ankaroittamista. Pikkurikoksiin ja järjestyshäiriöihin voi usein tehokkaasti puuttua myös neuvoin ja kehotuksin tai muuten vähäisellä voiman tai vallankäytöllä ja sitä ilmankin. Esimerkiksi Anthony Braga pitää poliisin suorittamia kiinniottoja pikkurikoksista huonona mittarina kuvaamaan Broken Windows poliisitoimintaa. Siinä tarvitaan myös monia muita keinoja, joissa yhteistoiminta rakennus-, asunto- ja sosiaaliviranomaisten sekä elinkeinoelämän ja kansalaisjärjestöjen kanssa on olennaista.

Töhryt ja sotkut lisäsivät normirikkeitä ja varkauksia

Rikottujen ikkunoiden teorian eri osat ovat saaneet tukea useista viimeaikaisista tutkimuksista. Hollantilainen kokeellinen tutkimus (Keizer ym 2008) vahvistaa jo Zimbardon kuvaaman taustamekanismin olemassaoloa.

Tutkijoiden mukaan rikottujen ikkunoiden teoriaa sanoo, että ihmisten pyrkimys toimia normien mukaisesti heikkenee, jos he havaitsevat, että muut ihmiset eivät noudata niitä. Yhden normin rikkominen lisää muidenkin normien rikkomista ja erilaiset häiriöt voivat ruokkia toisiaan. Tästä johdetun hypoteesin mukaan ihmiset roskaavat ja varastavatkin herkemmin paikoissa, joissa graffitit kieltävää virallista normia on selvästi rikottu, kuin siistissä ympäristössä.

Groningenissa tehdyssä kuuden kokeen sarjassa mitattiin normien rikkomisia paikoissa, joissa yhtenä päivänä oli "siisti" ja toisena päivänä "epäsiisti" tilanne. Koetilanteet järjestettiin samaan vuorokaudenaikaan ja samanlaisen sään vallitessa. Paikat saatiin epäsiistiksi roskaamalla, tekemällä graffiteja tai jättämällä tyhjiä ostoskärryjä epämääräisiin paikkoihin. Riippuvana muuttujana oli koehenkilöiden (esim. tilanteeseen sattuneiden autonomistajien tai ohikulkijoiden) oma roskaaminen tai varastaminen. Jokaisessa kokeessa epäsiisti tilanne tuotti tilastollisesti merkittävästi enemmän normirikkeitä. Yhdessä kokeessa autojen tuulilasinpyyhkimeen oli kiinnitetty (keksittyjä) mainoslappuja. Epäsiistillä pysäköintialueella 58 prosenttia autoilijoista heitti mainoslapun maahan, kun taas siistillä vain 30 prosenttia roskasi. Sotku lisäsi myös varkauksia. Tutkijat panivat kapean kävelyreitin varrella olevan postilaatikon suulle roikkumaan kirjekuoren, jonka ikkunan läpi näkyi selvästi viiden euron seteli. Ensi vaiheessa, kun postilaatikko ympäristöineen oli siisti, 13 prosenttia henkilöistä, jotka kävelivät postilaatikon läheltä tai laittoivat sinne jotakin, varasti kuoren (otti tai avasi sen). Toisessa koetilanteessa postilaatikko oli sotkettu graffiteilla ja kolmannessa ympäristöön oli heitetty roskia. Graffititilanteessa 27 prosenttia ja roskaamistilanteessa 25 prosenttia varasti kuoren. Pelkkä roskaisuus tai graffitit siis kaksinkertaistivat varkauksien määrän.

Useimmissa kokeissa kyse oli vähäisistä hyvien käytöstapojen rikkomisista eikä "varkauskoekaan" ollut kovin vakava. Silti tutkimus vahvistaa aika lailla rikottujen ikkunoiden teorian olettamia psyykkisistä mekanismeista. Koska sekä siisti että epäsiisti tilanne olivat muilta ympäristötekijöiltään samanlaisia, tutkimus heikentää sitä vastaväitettä, että rikottujen ikkunoiden kasautumisessa olisi kyse pelkästään tiettyihin ympäristöihin liittyvistä taustatekijöistä. Näin se antaa sivustatukea sille ajatukselle, että asuinalueiden järjestys- ja rikosongelmat eivät palaudu pelkästään niiden sosiaalis-taloudelliseen huono-osaisuuteen taikka rotu- ja luokkasuhteisiin, vaan myös huolenpidolla ympäristöstä on väliä.

Ympäristöön puuttuminen tehokkainta

Realistisessa ympäristössä tehty kokeellinen tutkimus vahvistaa Broken Windows lähestymistavan toimivuutta. Koe tehtiin Bostonin lähellä olevassa 100 000 asukkaan Lowellissa. Kaupungissa paikannettiin kaikkiaan 34 rikollisuuden alueellista tihentymää, hotspottia. Näistä muodostettiin 17 mahdollisimman homogeenista paria. Jokaisesta parista yksi jäsen arvottiin koealueeksi, toinen jäi kontrollialueeksi. Koealueilla toteutettiin rikottujen ikkunoiden lähestymistavan mukaisia toimia. Poliisi puuttui aikaisempaa herkemmin häiriökäyttäytymiseen ja muihin rikkeisiin, jotka eivät välttämättä täyttäneet rikoksen tunnusmerkkejä. Fyysisen ympäristön rappeutumiseen puututtiin. Asunnottomille ja muille vähäosaisille tarjottiin apua. Puolen vuoden seuranta-aikana koealueilla oli noin 20 prosentin lasku poliisille tulleissa rikoksiin ja häiriöihin liittyvissä soitoissa verrattuna kontrollialueisiin. Ryöstöjen kohdalla pudotus oli 42 ja pahoinpitelyjen ja murtojen kohdalla noin 35 prosenttia.

Toteutetut toimet voidaan jakaa kolmeen perustyyppiin: 1) poliisin kärkkäämpi puuttuminen pikkurikoksiin ja järjestyshäiriöihin (tähän liittyvät kiinniotot lisääntyivät koealueella 30 prosenttia), 2) tilannetorjunnan keinot, joihin kuuluvat ympäristön ja rakenteiden muokkaaminen, ja 3) sosiaaliset toimet kuten asuntojen järjestäminen asunnottomille. Koska koealueiden välillä oli eroja siinä, mitä toimia toteutettiin, tutkijat pystyivät analysoimaan eri menetelmien vaikutusta hälytysten vähenemiseen. Suurin vaikutus oli tilannetorjunnan keinoilla, kun taas rikkeisiin ja pikkurikoksiin liittyvien kiinniottojen lisääntyminen oli vain niukasti merkitsevä. Sosiaalisilla toimilla ei kuuden kuukauden seurannassa havaittu merkitsevää vaikutusta. Niillä saattaa kuitenkin olla merkitystä pitemmän ajan kuluessa.

Bragan tutkimus viittaa siihen, että rikottujen ikkunoiden teorian tehokkaimmat keinot liittyvät ympäristön muokkaamiseen ja houkuttelevien rikostilanteiden vähentämiseen, eivät niinkään joukkomittaisiin kiinniottoihin pikkurikkeistä.

LÄHTEITÄ:

Braga, A. A., & Bond, B. J. (2008). Policing crime and disorder hot spots: A randomized controlled trial. Criminology, 46(3).

Keizer, K., & Lindenberg, S., & Steg, L. (2008). The Spreading of Disorder. Science 322(5908).

Wilson, J. Q., & Kelling, G. (1982, February). Broken windows. The Atlantic Monthly.

 
Julkaistu 8.6.2012