Matti Laine

Kaksi Cesarea

Kriminologia-palstalla käsitellään vankien vaarallisuusarvioita.

Vaarallisuusarviot ovat muodissa. Ainakin mediassa aihe on ollut viime aikoina säännöllisesti esillä. Ensin keskityttiin elinkautisvankien vaarallisuuden arviointiin ja vapauttamiseen, mutta aika pian tuotiin esiin harkinnan palauttaminen muidenkin vankien ehdonalaiseen vapauttamiseen.

Tuntuu toki relevantilta ja järkevältä, että vaarattomat ja vähemmän vaaralliset pääsisivät aikaisemmin vapauteen ja loput olisivat pidempään vankilassa. Mutta tähän liittyvää monimutkaista oikeudellista ja psykiatristakin vyyhteä on avattu julkisuudessa hyvin vähän. Kuinka pitkään näitä vaarallisia sitten tulisi vankilassa pitää, koko tuomioko? Tehdään yksinkertainen oletusesimerkki: kaksi elinkautisvankia on saanut aikanaan tuomion hyvin samankaltaisesta murhasta. Toinen arvioidaan hyvin vaarattomaksi ja vapautetaan 12 vuoden kuluttua. Toinen arvioidaan ainakin jossain määrin vaaralliseksi ja häntä ei vapauteta. Kuinka kauan häntä sitten pidetään vankilassa? Milloin tulee oikeus ja kohtuus vastaan, kun rikolliset teot olivat yhtä vakavia? Entä jos vaarallisuusarvio oli täysin virheellinen, eikä henkilö olisi syyllistynyt uuteen tekoon.1 Suuri oikeusfilosofinen kysymys onkin, voimmeko rangaista henkilöä tulevien, oletettujen tekojen perusteella. Voiko tilastollinen todennäköisyys ratkaista ihmiskohtaloita?

XXX

Kysymys on yhtä vanha kuin moderni kriminologia, ellei paljon vanhempi. Teko- ja tekijäkeskeisyyden kamppailussa on edelleen kysymys kahden Cesaren, Beccarian ja Lombroson, välisestä kamppailusta. Cesare Beccaria oli milanolainen markiisi, joka vuonna 1764 julkaisi teoksen Rikoksesta ja rangaistuksesta (Dei delitti e delle pene). Sen vaikutus rikosoikeudelliseen ajatteluun on ollut koko maailmassa uraauurtava, ja sitä on pidetty yhtenä valistusajan merkittävimmistä teksteistä. Beccaria vaatii 1700-luvun vanhentuneen lainsäädännön tilalle loogista, selkeää, yksiselitteistä ja inhimillistä rikoslakia, jonka päämäärä olisi rikosten ennaltaehkäisy (nykytermein yleispreventio). Hänen mukaansa rangaistusten tulee aina olla suhteessa myös rikokseen: mitä vakavampi teko (yhteiskunnan kannalta), sen ankarampi tulee myös rangaistuksen olla. Tässä tulisi pyrkiä hyvin tarkkaan järjestelmään, kuten Beccaria sanoo:

"...mikäli geometriaa voitaisiin soveltaa inhimillisen toiminnan loputtomaan ja vaikeasti miellettävään kirjoon, tulisi sitä vastata rangaistusten asteikko, joka olisi porrastettu ankarimmasta lievimpään."

Tekijän aikomus ei saa olla rikoksen vakavuuden mittari, vaan sen kansakunnalle tuottama haitta. Rankaisemisen tarkoituksena on tehdä sekä rikoksentekijään että muihin ihmisiin mahdollisimman tehokas vaikutus. Hän jatkaa:

"Rangaistusten tarkoitus voi siten olla vain estää syyllistä tekemästä lisää vahinkoa muille kansalaisille ja ehkäistä muita tekemästä samanlaisia rikoksia. Rangaistus ja sen täytäntöönpano on suhteutettava rikokseen ja tehtävä ihmisiin mahdollisimman tehokas ja mieliinpainuva vaikutus tuottamatta syyllisille tarpeetonta kärsimystä."

Kirjansa lopuksi Beccaria tiivistää ne laatusanat, joiden avulla voidaan kuvata, millaisia modernien rangaistusten tulee olla:

"Kaiken edellä esittämäni perusteella voi muotoilla seuraavan yleisen ja erittäin hyödyllisen opinkappaleen, joka tosin poikkeaa melkoisesti tottumuksesta, kansankuntien lainsäädännön tavallisimmasta määräävästä tekijästä: jotta mikään rangaistus ei olisi yhden tai useamman yksittäiseen kansalaiseen kohdistama väkivallanteko, sen tulee poikkeuksetta olla julkinen, välitön, tarpeellinen, olosuhteisiin nähden lievin mahdollinen, suhteutettu rikokseen ja laissa säädetty."

Nämä laatusanat ovat todella moderneja. Ne ovat niin moderneja, että ne eivät vieläkään ole toteutuneet kaikissa Euroopan maissa tai jos ovat, niin hyvin huonosti.2

XXX

Sadan vuoden kuluttua heiluri heilahti tekijäkeskeisyyden ja erityisprevention suuntaan. Kriminologian italialainen ja positivistinen koulu suuntasi kaiken huomionsa itse rikoksentekijään. Tekokeskeisyyttä, yleispreventiota ja sen taustalla olevaa vapaan tahdon ajatusta ryhdyttiin kritisoimaan.3 Koulukunnan johtohahmo, mm. vankilalääkärinä pitkään toiminut Cesare Lombroso julkaisi pääteoksensa Rikollinen ihminen (L'Uomo delinquente) vuonna 1876, jossa hän esitteli ajatuksensa synnynnäisistä ja atavistisista rikoksentekijöistä. Teoksensa lopulliseen laitokseen (1896-97) hän lisäsi pitkähkön osan, jossa hän otti kantaa myös rankaisemisen tehtävään. Lombroso kirjoitti:

"Heti kun lakkaamme ajattelemasta rangaistusta kostotoimena tai yhteiskunnallisena pannaan julistamisena, voimme huomata, että sen suunta täytyy muuttaa täysin. Rangaistuksen tarkoituksena ei tule olla kärsimyksen tuottaminen rikoksentekijälle, vaan yhteiskunnan hyvinvointi ja korvaukset uhrille. Rangaistuksen tulee olla vähemmän suhteellinen rikoksen vakavuuteen, kuin rikoksentekijän vaarallisuuteen nähden. On valtava ero sen suhteen minkälaisen tulevaisuuden uhan muodostaa yksilö, joka tappaa ihmisen kunnian, politiikan tai aatteen vuoksi elettyään täysin rehellistä elämää sitä ennen, tai henkilö, joka tappaa raiskatakseen tai ryöstääkseen näin kruunaten muutenkin rikollisen elämän. Ensimmäisessä tapauksessa rangaistus on lähes tarpeeton, koska rikos itsessään kiduttaa tekijää, joka ei koskaan tule sitä toistamaan. Toisessa tapauksessa kaikki viivytys ja rangaistuksen lieventäminen vaarantavat yhteiskunnan. Kuten Ferri osuvasti kirjoittaa: On mahdotonta erottaa rikos henkilöstä, joka sen tekee.

Rikos on kuin sairaus, joka edellyttää erityistä lääkettä jokaisella potilaalle. Kriminaaliantropologian tehtävänä on luoda perusta rikoksentekijöiden ja heidän rangaistuksensa suhteelle. Rangaistuksen tulee vaihdella rikoksentekijän tyypin mukaan: synnynnäisen rikollisen, mielisairaan rikollisen, taparikollisen, satunnaisrikollisen ja intohimorikollisen mukaan."

Voiko tekijäkeskeistä ja erityispreventiviistä rikosoikeutta tämän paremmin kuvata? Satunnais- tai intohimorikollisille Lombroso suositteli hyvin modernisti sakkoja, yhdyskuntapalvelua, kotiarestia tai ehdollisia tuomioita. Rankaisun tehtäväksi ei tullut asettaa moraalinen sovitus vaan sosiaalinen puolustus (social defence).

XXX

Cesareiden kamppailuun ei näytä löytyvän ratkaisua. Klassinen rikosoikeus ja psykiatrinen näkökulma eivät aina taivu helposti yhteen. Ja nyt kun kiistatta elämme aikaa, jolloin heiluri taas kerran on heilahtanut voimakkaasti erityisprevention ja tekijäkeskeisyyden suuntaan, tämä näkökulmien kamppailu aktualisoituu väistämättä.

Olisiko myös niin, että yritämme rikosoikeudella ratkaista ongelmia, jotka eivät rikosoikeudella ole ratkaistavissa? Rikosoikeus (esim. peräkkäiset määräaikaiset vapausrangaistukset) ei toimi niiden kohdalla, joiden kohdalla se ei toimi. Englanninkielessä on käsite deterrence, joka viittaa rangaistusten yleispreventioon ja pelotevaikutukseen. Mutta voidaan nostaa esiin myös käsite deterrability, joka kuvaa potentiaalisen rikoksentekijän kykyä tai halua punnita ja harkita tekojensa seurauksia ja tulla "yleisestetyksi". Klassinen rikosoikeus luottaa ehkä liikaa siihen, että tuo kyky on kaikilla yhtä hyvä. Suuri osa rikoksista tehdään hyvin impulsiivisesti eivätkä tekijät suunnittele elämäänsä vuoden, kuukauden tai edes yhden päivän tähtäimellä. Kuuluisiko vaarallisiksi ja riskialttiiksi luokitelluista rikoksentekijöistä suurempi osa esimerkiksi jonkin psykiatrisen hoito- tai laitosjärjestelmän vastuulle? Ja tämä siitä riippumatta, onko vielä olemassa heihin merkittävällä tavalla vaikuttavaa hoitoa.

LÄHTEITÄ:
Beccaria, Cesare: Rikoksesta ja rangaistuksesta. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 8/98. Helsinki: Edita, 1998.

Gibson, Mary: Cesare Lombroso and Italian Criminology: Theory and Politics, teoksessa Becker, Peter & Wetzell, Richard F. (toim.): Criminals and Their Scientists. New York: Cambridge University Press, 2006.

Rafter, Nicole (toim.): The Origins of Criminology: A Reader. Abingdon: Routledge, 2009.

Rikosseuraamusalan koulutuskeskus (RSKK) julkaisee vuoden 2012 aikana uuden laitoksen Cesare Beccarian klassisesta teoksesta.


1 Vaarallisuus- ja riskiarviot pystyvät ennustamaan käyttäytymistä vain tilastollisen todennäköisyyden tasolla, yksilöllisiä, varmoja ennusteita ei voida tehdä. Yleensä ennusteet liioittelevat vaarallisuutta ja riskejä. "Väärien positiivisten" ja "väärien negatiivisten" määrä voi olla jopa 10-20 %.

2 Beccarian työtä jatkoi britti Jeremy Bentham, jonka teoksia julkaistiin 1800-luvun alussa. Hän erotteli selkeästi erityisprevention ja yleisprevention ja katsoi, että viimekädessä rangaistukset voidaan oikeuttaa vain yleisprevention perusteella.

3 Jälkimmäisen kritiikissä kunnostautui kirjoituksissaan ja luennoissaan erityisesti Enrico Ferri, ks. Haaste 2/2008.

 
Julkaistu 8.6.2012