Riikka Kostiainen

Sovittelulle itsenäisempi asema rikosprosessissa

Kriminaalipolitiikan vaikuttajia -sarjassa on haastateltavana sovittelun kehittäjä ja tutkija Juhani Iivari. Hän arvioi viisi vuotta sitten voimaan tulleen sovittelulain tavoitteiden toteutuneen hyvin mutta kehittämistarpeitakin on. Erityisen pulmallinen kysymys on viranomaisten suhtautuminen lähisuhdeväkivallan sovitteluun, sillä lain erilainen soveltaminen voi aiheuttaa yhdenvertaisuusongelmia.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta marraskuussa eläkkeelle jäänyt tutkimuspäällikkö Juhani Iivari on ollut kehittämässä sovittelua lähes koko työuransa. Sovittelutoiminta käynnistyi Vantaalla vuonna 1983 ja ensimmäinen rikossovittelun kehittämistyöryhmä perustettiin sosiaali- ja terveysministeriöön vuonna 1984. Siitä lähtien Iivari uskoo olleensa mukana kaikissa mahdollisissa työryhmissä ja "lähetystöissä" eläkepäiviinsä asti. Yksi tärkeimmistä tehtävistä tuli eteen vuonna 2000, kun häntä pyydettiin valtioneuvoston selvityshenkilönä laatimaan ehdotus rikos- ja riita-asioiden sovittelun järjestämisestä valtakunnallisesti.

Kesti kuitenkin vielä viisi vuotta ennen kuin sovittelun valtakunnallistamiseen saatiin resurssit valtion budjettiin ja laki voimaan 2006. Tätä edelsivät sovitteluaktiivien monet tapaamiset eri ministerien ja kansanedustajien kanssa ja mm. kirje valtiosihteeri Raimo Sailakselle keväällä 2005. Sovittelulain tarvetta perusteltiin näissä yhteydenotoissa kansalaisten yhdenvertaisella kohtelulla, sovittelusta saaduilla hyvillä kokemuksilla, oikeusjärjestelmän säästöillä ja toimivaksi osoittautuneella viranomaisyhteistyöllä.

Nykyään valtio korvaa sovittelutoiminnan kustannukset ja aluehallintovirastot vastaavat toiminnan järjestämisestä. Sovittelun ylin valvoja on sosiaali- ja terveysministeriö ja sovittelun valtakunnallisesta kehittämistyön koordinaatiosta vastaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Sovittelupalvelua tuottavat kunnat, järjestöt ja yksityiset tuottajat. Käytännössä sitä tekevät pääasiassa vapaaehtoiset sovittelijat, toisin kuin monessa muussa maassa. Suomessa on erikoista myös se, että sovittelu on järjestetty sosiaali- ja terveysministeriön eikä oikeusministeriön toimialalle. Iivarin mukaan tärkeimmät syyt tähän ovat lastensuojelu (sovittelussa jopa 15 % on alle 15-vuotiaita) ja se, että sovittelu ei ole meillä rikosoikeudellinen seuraamus. Lisäksi sovittelu on aikoinaan käynnistynyt kuntien sosiaalilautakuntien toimintana. Iivari ei näe näillä perusteilla tarpeelliseksi muuttaa tätä asetelmaa myöskään jatkossa.

Laki lisännyt sovittelua nopeasti

Jo muutama vuosi sovittelulain voimaan tulon jälkeen saavutettiin valmistelussa asetettu määrätavoite, 12 000 tapausta vuodessa. Soviteltavista rikoksista lähes puolet on väkivaltarikoksia: tavallinen pahoinpitely on päärikos, sekä lieviä että varsinkin törkeitä pahoinpitelyjä on vähän. Lähes joka kymmenes sovittelutapaus koskee lähisuhdeväkivaltaa. Vahingontekoja on neljännes, erityyppisiä varkausrikoksia viidennes ja lisäksi on soviteltu mm. kotirauhan häirintää, kunnianloukkauksia ja jonkin verran riita-asioita.

Juhani Iivarin mukaan sovittelu kohtaa nimenomaan tavallisen rikollisuuden, ja näin pitää ollakin. Sovittelun menetelmin onnistutaan korjaamaan juuri tämänkaltaisten rikosten aiheuttamia haittoja ja estämään niiden toistumista.

Puolitoista vuotta sovittelulain voimaantulon jälkeen käynnistyi arviointitutkimus (Oikeutta oikeuden varjossa, Iivari 2010), johon haastateltiin sekä sovittelun uusien että vanhojen toimialueiden poliisi- ja syyttäjäviranomaisia ja sovittelutoimistojen johtajia sekä toteutettiin asiakaskysely.

– Sovittelulain voimaantulon merkitys poliiseille ja syyttäjille on haastattelujen perusteella suuri. Nyt on perusta, johon tukeutua päätöksenteossa. Merkityksestä kertoo sekin, että tapausmäärät ovat kasvaneet valtavasti. Laki toi sovitteluun enemmän aikuisten tekemiä ja vakavampia rikoksia. Yleisesti ottaen koettiin lain muuttaneen asenteita myötämielisemmäksi, resursseja tulleen enemmän, viranomaisten yhteistyön tiivistyneen ja koulutuksen lisääntyneen, Iivari kertoo.

– Koulutuksen lisääminen on kuitenkin edelleen viranomaisyhteistyössä tärkein kehittämiskohde. Moni poliisi ja syyttäjä toivoi pääsevänsä seuraamaan sovitteluistuntoa ymmärtääkseen, miten prosessi käytännössä toimii. Tässä voidaan käyttää apuna opetusvideoita ja harjoituksia. Ainakin uusien tutkinnanjohtajien koulutukseen sovittelun sisällön opetus pitäisi saada mukaan systemaattisemmin, samoin sovittelujuttuja hoitavien syyttäjien. Poliiseja ja syyttäjiä kiinnostivat myös maahanmuuttajasovittelut, jotta he ymmärtäisivät oikein maahanmuuttajien omia käytäntöjä, jotka poikkeavat suomalaisista monessa suhteessa.

Lähisuhdeväkivallan sovittelu jakaa mielipiteitä

Juhani Iivari kertoo, että haastatteluissa tuli esille hyvinkin myönteinen suhtautuminen nuorten juttujen ja lievien rikosten sovitteluun – muutoin kuin lähisuhdeväkivallan osalta. Monet poliisit ja syyttäjät suhtautuivat lähisuhdeväkivallan sovitteluun hyvin kriittisesti. Toisaalta joukossa oli myös siihen varsin myönteisesti suhtautuvia, jotka luottivat vahvasti koulutettuihin sovittelijoihin. Kolmas ryhmä oli tarkkaan harkitsijoita. Samanlaiset ryhmät tulivat esiin myös Samboun ja Uotilan tutkimuksessa, jossa selvitettiin syyttäjien suhtautumista lähisuhdeväkivallan sovitteluun.

– Haastatteluissa tuli esiin sovittelulain muutostarpeita, jotka liittyivät lähisuhdeväkivaltaan. Lainkohta siitä, että toistuvaa väkivaltaa ei saa lähettää sovitteluun, hämmensi sekä poliiseja että syyttäjiä. Kysyttiin, onko esimerkiksi varsin satunnaisesti 30 vuoden aikana tapahtunut tai 25 vuotta edelliskerrasta tapahtunut tai peräkkäisinä päivinä tapahtunut väkivalta toistuvaa. Tämä lainkohta jää jokaisen poliisin omaksi tulkinnaksi, ja siihen kaivattiin täsmennystä. Toinen kysymys oli se, onko perusteltua, että vain poliisi ja syyttäjä voi lähettää näitä tapauksia sovitteluun. Esimerkiksi sovittelutoimiston johtajalle tai perheen pitkään tunteneelle sosiaalityöntekijälle kaivattiin itsenäistä päätösvaltaa.

Uuden näkökulman tähän keskusteluun on sittemmin tuonut lievien pahoinpitelyjen tuleminen virallisen syytteen alaiseksi lähisuhdeväkivalta- ja työpaikkaväkivaltatapauksissa. Juhani Iivari pitää tätä lakiuudistusta ongelmallisena yhdenvertaisuuden kannalta, sillä osaa lievistä pahoinpitelyistä käsitellään nyt eri tavoin. Erityisen huolissaan hän on kuitenkin siitä, jos näissä tapauksissa käytetään hyväksi rangaistusmääräysmenettelyä poliisien ja syyttäjien suuren työmäärän vuoksi.

– Mielestäni on ongelma, jos lähisuhdeväkivallasta lätkäistään sakko eikä osapuolille tarjota muuta apua. Seuraamuksen tämänkaltainen määrittely ei auta näiden ihmisten ongelmien käsittelyä. Sekin herättää huomiota, ettei laissa eikä sen esitöissä ole mainittu lähisuhdeväkivallan sovittelua. Vielä ei tiedetä, että johtaako lainmuutos lähisuhdeväkivallan sovittelun lisääntymiseen vai vähentymiseen. Mutta olen kuullut toisen käden kommentteja, että joillakin paikkakunnilla näitä tapauksia on kyllä lähetetty sovitteluun.

Muitakin täsmennyksiä lakiin esitettiin

Arviointitutkimukseen haastateltuja puhutti myös kirjallinen menettely, ja tässäkin toivottiin lain selkeyttämistä.

– Usein samat jutut voidaan lähettää joko kirjalliseen menettelyyn tai sovitteluun, ja monet syyttäjät sanoivat joutuvansa miettimään tätä tarkkaan. Joidenkin syyttäjien puolestaan epäiltiin lähettävän kaikki jutut suoraan kirjalliseen menettelyyn ja "putsaavan näin pöydän". Jotkut ehdottivat, että sovittelun merkitystä voitaisiin täsmentää ns. nopeutetun käsittelyn menettelynä, jolloin sovittelu saavuttaisi entistä itsenäisemmän aseman rikosprosessissa, Iivari kertoo.

– Sovittelujohtajat tuottivat lapsen näkökulman. Lakivaliokunnan mietinnössä edellytetään molempien huoltajien suostumusta, jotta alaikäinen lapsi voi osallistua sovitteluun. Kummankin huoltajan suostumuksen saaminen on ollut joskus ongelma avioerotilanteissa, ja tämä pitäisi korjata.

Asiakaskyselyn vastausten myönteisyydestä Juhani Iivari oli yllättynyt, erityisesti lähisuhdeväkivallan takia sovitelleiden. Kyselyn mukaan sovittelun keskeiset tavoitteet ovat hyvin toteutuneet. Vapaamuotoisissa vastauksissa esiintyi kuitenkin myös kehittämisehdotuksia ja jopa ankaraa kritiikkiä: arvosteltiin mm. sovittelijan käyttäytymistä puolueellisuudesta, hätäilystä, kiireestä, vain toisen osapuolen tukemisesta ja kiireestä rahallisen korvauksen sopimiseen. Iivari painottaa, että sovittelun toimijoiden pitää käydä tämä kritiikki perusteellisesti läpi kehittämistyössä.

Sovitteluun tarvitaan resursseja

Aktiivisia vapaaehtoisia sovittelijoita on nykyään 1360. Sovittelijat ovat enemmäkseen keski-ikäistä väkeä, sekä nuoria että vanhoja on vähän, ja naisia on enemmistö. He ovat työssä käyvää keskiluokkaa; joukossa on paljon toimistotyöntekijöitä, jonkin verran sosiaalityöntekijöitä, sairaanhoitajia ja poliiseja. Juhani Iivari luonnehtii sovittelijoita hyvin sosiaalisiksi, auttavaisiksi ja positiivisiksi ihmisiksi.

– Jos sovittelu on kovin voimakkaasti vain vapaaehtoispohjalla ja jos tapauksia alkaa tulla rajusti lisää, toimistot voivat tukehtua. Sovittelun ohjaajat ja sovittelutoimiston johtajat ovat jo joutuneet sovittelemaan itse, sillä vapaaehtoiset voivat ottaa vain tietyn määrän juttuja. Se on kuvaus resurssipulasta, hän toteaa.

Sovittelijoiden määrä on ollut pitkään samalla tasolla, toimistoihin palkattujen sovittelun ohjaajien määrä on jopa laskenut parissa vuodessa mutta tapausmäärät ovat koko ajan kasvaneet. Erityisen tärkeää on palkata lisää ammatillista henkilöstöä sovittelutoimistoihin. Myös sovittelijoiden koulutukseen ja muuhun tukemiseen tarvitaan resursseja. Iivari arvioi, että resurssipulaa auttaa jonkin verran tänä vuonna voimaan tullut lainmuutos rahanjaosta. Nyt määrärahat voidaan jakaa joustavammin tarpeen mukaan toimialueiden kesken.

Iivari on pari kertaa ehdottanut, että Suomessakin voitaisiin mennä lähisuhdeväkivallan sovittelussa Itävallan tapaan siihen, että sovittelijat olisivat ammattikoulutettuja, lähinnä sosiaalityöntekijöitä ja terapiatyöntekijöitä. Lähisuhdeväkivallan sovittelun koulutuksen kokemusten perusteella hän on kuitenkin vähän muuttanut näkemystään.

– Sovittelijoissa on monella tapaa pätevää väkeä ja kun heitä koulutetaan, osaaminen on varmasti hyvällä tasolla. Mutta ei minua haittaisi sekään, että mukaan tulisi enemmän ammatti-ihmisiä. Nythän joissakin toimistoissa on jo sovittelija-sosiaalityöntekijöitä.

Sovittelu kriminaalipolitiikan ytimeen

Sovittelun arka kohta on sen hyväksyttävyys suuren yleisön silmissä. Tämän parantamista on pohdittu paljon eurooppalaisellakin tasolla.

– Sovitteluistunto on luottamuksellinen, eikä yleisö voi sitä seurata. Jotta sovittelu olisi yleisön silmissä legitiimiä, sen pitäisi olla jollain tavoin julkista ja läpinäkyvää. Tähän on keksitty vain huonoja keinoja. On esimerkiksi ehdotettu, että sovittelussa syntyneistä sopimuksista pitäisi kertoa paikallislehdissä. Tai ymmärrys ehkä lisääntyisi, jos sovittelijoiden ja vaikkapa julkisuudesta tuttujen ihmisten sovittelukokemuksista olisi enemmän lehti- ja radiojuttuja, mutta eihän mediaa voi pakottaa tällaiseen. Tietenkin myös sovittelijat itse voivat vaikuttaa lähipiirissään ja kertoa työstään, Iivari pohtii.

Hän näkee rikossovittelun kehittämisen lopputavoitteeksi sellaisen integroidun järjestelmän, jossa tavanomaisten rikosten tuomioistuinkäsittelyissä asiat ratkaistaan pääasiassa sovittelun menettelyin. Vain niissä tapauksissa, joissa osapuolet kiistävät teon, mitätöivät sitä tai teko on niin vakava, että se vaatii ehdottoman vankeusrangaistuksen yhteiskunnan turvallisuuden vuoksi, käräjäoikeus toimisi ultima rationa, viimeisenä keinona. Koko oikeusjärjestelmä muuttuisi hänen visiossaan vähitellen restoratiivisen oikeuden järjestelmäksi, konkreettisesti korjaavan oikeuden järjestelmäksi, joka katsoisi ihmisten tulevaisuuteen eikä ainoastaan menneisyyteen.

– Kriminaalipolitiikalle sovittelun suurin anti onkin se, että se katsoo tulevaisuuteen, auttaa molempia osapuolia ja on huolissaan siitä, miten ihmiset selviytyvät jatkossa.

Juhani Iivari toimii vielä eläkkeelläkin sovittelun parissa. Hän on konsulttina kaksivuotisessa EU-hankkeessa, jossa on mukana Itävalta, Hollanti, Belgia ja Suomi. Siinä tutkitaan sovittelussa mukana olleiden rikosten uhrien kokemuksia sovittelijoiden osaavuudesta, viranomaisista ja tuomioistuinkäsittelystä. Parhaillaan haetaan jokaisesta maasta rikostyypin, iän ja sukupuolen mukaan 80 uhria, joiden haastattelut toteutetaan syksyllä. Tuloksia tutkimuksesta on odotettavissa vuoden päästä. Lisäksi hän on käynyt luennoimassa lähisuhdeväkivallan sovittelun uusilla peruskursseilla.

 
Julkaistu 6.6.2011
Sivun alkuun |