Matti Laine

Mikro vai makro?

Kriminologia-palstalla pohditaan tällä kertaa rikollisuuden yksilötason syiden ja laajempien yhteiskunnallisten tekijöiden välisen jakolinjan ylittämistä.

Viime vuosikymmenien kriminologinen tutkimus on herättänyt toiveita siitä, että ikuiselta tuntuva jakolinja rikollisuuden yksilötason syiden ja laajempien yhteiskunnallisten tekijöiden välillä voitaisiin ylittää. Mutta näyttää siltä, että monitieteisyyden lisääntymisestä huolimatta avoimia kysymyksiä jää edelleen.

Yhä useammin puhutaan biososiaalisesta kriminologiasta ja näkökulmasta. Jo itse sanasta herää toive: voimmeko yhdistää yksilötason biologiset alttiudet ja ne monet sosiologiset teoriat tai mallit, jotka kriminologiassa ovat olleet niin vallitsevia. Ja jos voimme, miten se tulisi tehdä. Biososiaalisissa teksteissä tuodaan kyllä vahvastikin esiin vaikuttavat ympäristötekijät tai epigenetiikka (miten ympäristötekijät "sytyttävät tai sammuttavat" geenejä) ja myönnetään, ettei rikollisuuden määrällistä vaihtelua voi selittää geeneillä ja hormoneilla. Mutta näyttää siltä, että biososiaalisen kriminologian artikkeleissa ja kirjoissa ympäristö on kuitenkin vahvasti edelleen mikroympäristöä. Kun selailee esimerkiksi Anthony Walshin ja Kevin Beaverin uudehkoa teosta (2009), voi jopa esittää, että kysymyksessä onkin biopsykologinen tai korkeintaan biososiaalipsykologinen paradigma. Yhteiskunnan "suuri kuva" ja sosiaaliset instituutiot eivät juuri nouse esiin.

Biososiaalinen kriminologia korostaa vahvasti geenien ja ympäristön vuorovaikutusta ihmisen käyttäytymisen, myös rikollisen sellaisen, selittämisessä. Samalla pyritään kertomaan, miten vuorovaikutus tapahtuu. Tämä esitetään kolmen korrelaation (geenit-ympäristö) kautta. Passiivisessa G-Y-korrelaatiossa rikoksiin taipuvaiset vanhemmat tuottavat Matille biologisia altistavia tekijöitä, näyttävät mallia rikolliseen käyttäytymiseen ja kohtelevat häntä kaltoin. Matti ohjautuu rikolliselle polulle riippumatta siitä, mitä hän itse tekee. Evokatiivisessa G-Y-korrelaatiossa Matin epäsosiaalinen käytös herättää muissa nuorissa reaktioita (mm. hyljeksintää), jotka edelleen lisäävät hänen ongelmallisuuttaan. Hänestä tulee aktiivinen rikollisen ilmiasun kantaja. Aktiivisessa G-Y-korrelaatiossa Matti etsiytyy samanlaisten, rikollisten nuorten seuraan, jotka kiinnostavat häntä. Hänestä tulee aktiivinen oman mikroympäristönsä luoja. Matin huono kohtelu, varhainen oppiminen ja vertaisryhmän vaikutus toimivat vuorovaikutuksessa hänen aivojensa kanssa, jotka ovat palkkiodominantit (korkea dopamiini ja/tai alhainen serotoniini). Hän tulee helposti riippuvaiseksi päihteistä ja rikollisuuden tuomasta jännityksestä. Ympäristön vaikutukset riippuvat genotyypistä, geenien vaikutukset riippuvat ympäristöstä.

xxx

Mutta ympäristö on tässä todellakin mikroympäristöä ja selitettävänä tekijänä on se, miksi Matista tuli rikollinen, ei yhteiskunnan tai alueen kokonaisrikollisuuden taso. Richard Rosenfeldin (2011) mukaan kriminologinen heiluri on heilahtanut liikaa mikrokriminologian suuntaan ja olisi syytä palata takaisin makroanalyysiin. Tämä tarkoittaa myös rikollisuuden ultimaattisten syiden korostamista proksimaattisten syiden sijaan. Rosenfeldin mukaan sosiaaliset instituutiot on tässä avainyksikkö. Niiden käyttö kriminologisessa analyysissa on jäänyt syrjään lukuun ottamatta rankaisuun liittyvien instituutioiden tutkimusta (Garland) ja historiallista henkirikostutkimusta (Spierenburg ja Roth).

Rosenfeldin mukaan useilla rikollisuuden alueilla on kysymys tarjonnan ja kysynnän markkinamekanismeista. Yksilöllinen vaikuttaminen rikoksentekijöihin voi vähentää tarjontaa ja joissakin tapauksissa myös kysyntää. Mutta samalla kannustimet uusien tarjoajien astumiseen markkinoille kasvavat. Tässä hän muistuttaa, että rikollisen toiminnan kannustimet eivät ole pysyviä, vaan ne nousevat ja laskevat muuttuvien markkinaolosuhteiden mukana. Näin on erityisesti huumerikollisuuden, prostituution ja omaisuusrikosten kohdalla, mutta myöskään väkivaltarikollisuus ei ole kokonaan vapaa markkinamekanismin vaikutuksista. Kun jotkut rikolliset poistuvat markkinoilta, uusia tulee hyvin nopeasti tilalle. Rosenfeldin mukaan kokonaisrikollisuusaste voi jäädä edelleen hyvin korkeaksi silloinkin kun käytetään kaikkein tehokkaimpia vaikutuskeinoja, jotka kohdistetaan potentiaalisiin rikoksentekijöihin. Väkivaltaan liittyen on muistettava, että siinä on kysymys usein sosiaalisen kontrollin muodoista, joiden tarve liittyy mm. valtiollisten elementtien olemassaoloon tai niiden puuttumiseen, jolloin ei ole kyse vain yksilöllisistä patologioista.

xxx

On arvioitu, että Euroopan henkirikosaste oli keskiajan loppupuolella, 1300–1400-luvuilla, noin 35 surmattua 100 000 asukasta kohden vuositasolla. Tänään se lienee Länsi-Euroopassa vain noin 1–2 per 100 000. Merkittävä rauhoittuminen ja tappavan väkivallan väheneminen on tapahtunut noin 600 vuodessa. Kyse ei varmaankaan ole geenimuutoksista tai ainakaan pelkästään mikroympäristöissä tapahtuvista muutoksista. Sosiaalisessa rakenteessa ja sosiaalisissa instituutioissa on tapahtunut suuria muutoksia, joiden kautta väkivallan merkitys konfliktien ratkaisemisessa on vähentynyt ainakin joissain yhteiskunnan kerrostumissa. Samalla on tapahtunut muutoksia tunneherkkyydessä, sensibiliteeteissä. Sosiologi Norbert Elias on muistuttanut, että väkivallan vähenemisessä on kysymys myös hyvinvoinnin ja vallan jakautumisen tasaisuudesta.

Randolph Roth (2009) on tutkinut amerikkalaisen henkirikollisuuden historiaa ja hylännyt useimmat perinteiset selitykset. Huumeet, aseet, epätasa-arvo, köyhyys, työttömyys tai rankaisun pelko eivät välttämättä ole epärelevantteja, mutta Rothin mukaan ne eivät selitä henkirikollisuuden vaihteluja. Hän näkee ultimaattisina syinä henkirikollisuuden vaihteluun: 1) poliittisen stabiliteetin, 2) luottamuksen viranomaisiin, 3) ryhmien sisäisen ja välisen kumppanuuden tunteen ja 4) luokkajärjestelmän havainnoitseminen reiluna ja etenemismahdollisuuksia tuottavana. Kun nämä neljä tekijää ovat voimakkaasti läsnä, henkirikosasteella on taipumus pysyä alhaisena. Jotkut ovat epäilleet, että nämä tekijät pätevät vain Yhdysvalloissa, mutta niiden merkitystä voisi kyllä pohtia myös esimerkiksi Venäjän kohdalla, joka henkirikosluvuissaan on palannut keskiaikaan.

xxx

Mutta onko geeneillä ja yksilöllisen alttiuden eroilla sitten mitään tekemistä rikollisuuden alueellisen ja ajallisen vaihtelun selittämisessä? Kun väestöissä esiintyy merkittäviäkin geneettisiä eroja, outoa olisi uskoa, että erot rajoittuvat vain silmien tai tukan väriin eivätkä millään tavoin aivotoimintaan ja sen kautta käyttäytymiseen. Joskus on puolileikillään tai puolitosissaan pohdittu geenien roolia Suomen henkirikosasteen suurten alueellisten erojen selittämisessä. Geenitutkijat ovat osoittaneet, että länsisuomalaiset eroavat merkittävällä tavalla itä- ja pohjoissuomalaisista, ja rajalinja noudattaa kutakuinkin vanhaa Pähkinäsaaren rauhan rajaa. Onko sattumaa, että tuo sama raja jakaa tänään suhteellisen pysyvästi Suomen korkean ja matalamman henkirikollisuuden alueeseen? Tämä voidaan tietenkin pyrkiä kumoamaan sillä, että on ollut aikoja, jolloin Länsi-Suomessa on ollut korkean väkivallan alueita ja Itä- ja Pohjois-Suomessa luvut ovat olleet alhaisia. Mutta saattaa olla myös niin, että joinakin aikoina jotkut yhteiskuntarakenteen muutokset saavat aikaan korkeaa väkivaltaa, mutta rauhallisina aikoina esiintyvät erot voivat ainakin pienessä mitassa olla geneettisiä. Asia on monimutkaisempi kuin miltä se näyttää. Hyvä olisi myös selvittää, miksi Suomessa Lahden kaupunki ympäristöineen pysyy jatkuvasti korkealla henkirikostilastoissa.

Tiedämme nyt mm. sen, että suomalaisessa väestössä esiintyy geenimutaatio, joka tuottaa alkoholinkäyttöön yhdistettynä impulsiivista väkivaltaa. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että tuo mutaatio selittää vain pienen osan suomalaisesta väkivallasta ja ettei se yksinään riitä väkivaltaisen käytöksen laukaisijaksi. Merkittävää alueellista merkitystä sillä tuskin on.

xxx

Tietenkin tarvitsemme molempia, niin yksilövalinnan selittämistä biososiaalisilla taustekijöillä kuin kokonaisrikollisuuden vaihtelua selittäviä sosiologisia mallejakin. Ja niiden välinen mahdollinen kuilukin lienee ylitettävissä. Pyrkimyksiä siihen suuntaan esiintyy säännönmukaisesti. Esimerkiksi Anthony Walsh (2000) on katsonut, että uusimmat käyttäytymisgenetiikan löydökset voidaan merkittävällä tavalla yhdistää kriminologiassa vahvasti esillä olleeseen Robert Agnew'n kehittämään yleiseen paineteoriaan (GST). Agnew lisää klassiseen anomiaan myös kaikki sellaiset painetilanteet, jossa menetetään arvostettuja kannustimia tai jolloin paine aiheutuu läsnäolevista negatiivisista ärsykkeistä. Miten yksilö sitten kokee nämä painetilanteet; siinä lähestytään G-Y-korrelaation kysymyksiä. Paineiden taustalta löytyy sosiaalisia instituutioita. Toivoa synteesistä on.

LÄHTEITÄ:

Walsh, Anthony & Beaver, Kevin M.: Biosocial Criminology: New Directions in Theory and Research. New York: Routledge 2009.

Rosenfeld, Richard: The Big Picture: 2010 Presidential Address to the American Society of Criminology. Criminology 49 (2011): 1, 1–26.

Roth, Randolph: American Homicide. Cambridge: Harvard University Press 2009.

Walsh, Anthony: Behavior Genetics and Anomie/Strain Theory. Criminology 38 (2000): 4, 1075–1107.

 
Julkaistu 6.6.2011