Henrik Elonheimo & Aune Flinck

Sovittelu osaksi lähisuhdeväkivallan kontrollia

Väkivalta perheissä ja lähisuhteissa on ongelma, jonka ratkaisemiseksi tarvitaan näyttöön perustuvaa kontrollipolitiikkaa, jonka painopisteitä ovat rankaisemisen sijaan ennaltaehkäisy, varhainen puuttuminen ja palveluunohjaus.

Erilaisiin hankkeisiin perustuva väkivaltatyö on lyhytjänteistä, se on keskittynyt riskiryhmiin ja palvelujärjestelmää on kehitetty pääosin naisiin kohdistuvan väkivallan näkökulmasta. Ohjelmat eivät ole kattaneet lähisuhdeväkivallan monimuotoisuutta eivätkä kaikkia uhriryhmiä, eikä interventioiden vaikuttavuutta ole tarpeeksi tutkittu. Yleisesti on toivottu, että oikeuslaitos tuomitsisi väkivallan selkeämmin ja koventaisi rangaistuksia. On vaadittu rikosilmoituksen tekokynnyksen alentamista, uhrin aseman vahvistamista ja hoito-ohjelmien liittämistä seuraamusjärjestelmään. Eri toimijoiden yhteisenä tavoitteena on tunnistaa väkivalta hyvissä ajoin, parantaa uhrin turvallisuutta ja saada osapuolet palvelujen piiriin.

Väkivallan käsittely ja hallinnointi rikoslain vastaisina tekoina pelkistää todellisuutta. Todellisuudessa lähisuhdeväkivalta on lain tunnusmerkistöjä monimuotoisempana. Väkivallan yksinkertaistaminen koskee myös sukupuolirooleja: kun tutkimukset ovat kohdistuneet enemmän virallistilastojen mukaisiin rikoksentekijöihin kuin uhreihin, lähisuhdeväkivallan tarkastelu on suuntautunut miehiin. Rikostilastot eivät anna kattavaa kuvaa myöskään lähisuhdeväkivallan määrästä, sillä piilorikollisuuden osuus on huomattava.

Rankaisukeskeinen ajattelu on kulttuurisesti hyväksyttyä, ja meillä on instituutiot ja ammattikunnat rankaisemista varten. Kärsimyksen aiheuttaminen on kuitenkin eettisesti ongelmallista varsinkin, kun tutkimukset eivät tue ajatusta siitä, että kriminalisoinnit ja kovemmat rangaistukset vähentäisivät lähisuhdeväkivaltaa. Voidaankin kysyä, kenen etua retributiivinen järjestelmä palvelee ja kuinka paljon sen ylläpitoon kannattaa yhteisiä resursseja sijoittaa.

Lähisuhdeväkivallan uhrit eivät useinkaan halua ilmoittaa väkivallasta poliisille tai antaa juttuaan oikeusprosessiin. Uhreilla on taipumus välttää viranomaisia, jos he pelkäävät menettävänsä sananvallan sen suhteen, joutuuko heidän kumppaninsa oikeustoimien kohteeksi. Enemmän kuin rangaistusta, uhrit kaipaavat moraalista tukea, turvallisuutta ja väkivallan loppumista. Uhrien kokemukset oikeusprosessista eivät myöskään aina ole yksiselitteisen myönteisiä.

Lähisuhdeväkivallan sovittelun perusteet

Suomessa tuli vuonna 2006 voimaan laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta. Lain 13 §:n mukaan vain poliisi- tai syyttäjäviranomaisella on oikeus tehdä sovittelualoite, jos kyseessä on väkivaltarikos, joka on kohdistunut puolisoon, lapseen, vanhempaan tai heihin rinnastettavaan läheiseen. Muissa rikoksissa aloitevalta on myös asianosaisilla itsellään sekä muillakin kuin oikeusviranomaisilla.

Sovittelu on vapaaehtoinen konfliktinratkaisumenetelmä, jossa puolueeton sovittelija auttaa osapuolia erityisen menettelyn avulla löytämään molemmille hyödyllisen ratkaisun. Teoriapohjan sovittelu saa restoratiivisesta oikeudesta. Sovittelu sijoittuu oikeusprosessin ja sosiaalityön välimaastoon, ja voi täydentää rikosprosessia tai jopa korvata sen. Sovittelu ei ole lainkäyttöä, vaan rikokset tuomitaan moraalisesti ja vastuun neutralointia vaikeutetaan. Vaikka väkivaltaiset teot hylätään, niiden tekijä pyritään integroimaan lainkuuliaisen yhteisön jäseneksi.

Tuomioistuimessa syytetyn ei tarvitse lausua mitään, avustaja hoitaa jutun ja koko prosessi saattaa olla kirjallinen. Sen sijaan sovittelussa asianosaiset saavat olla aktiivisia; tekijä ei ole passiivinen rangaistuksen kohde eikä uhri pelkkä todistaja. Sovitteluideologiaan kuuluu ajatus siitä, että omien asioiden hoito on voimaannuttava ja opettavainen kokemus.

Lähisuhdeväkivallan sovittelumenettely

Lähisuhdeväkivallan sovittelumenettelyä on viime vuosina kehitetty niin, että siihen sisältyy monivaiheinen ja moniammatillinen tapauksen soveltuvuuden ja osapuolten elämäntilanteen, motiivien ja voimavarojen arviointi. Joissakin kunnissa lähisuhdeväkivallan sovittelijoille on järjestetty mahdollisuus erityiseen konsultaatioapuun ja työnohjaukseen, ja sovitteluun voi osallistua myös kriisityöntekijä.

Osapuolet saavat lähettävältä viranomaiselta, sovittelutoimistolta ja sovittelijoilta etukäteen tietoa oikeusturvastaan sekä sovittelun menetelmästä, tavoitteista ja merkityksestä oikeusprosessissa. Osapuolet voivat keskeyttää sovittelun missä vaiheessa tahansa ja turvautua oikeusviranomaisiin. Heitä informoidaan myös siitä, että sovittelun tulos palautuu aikanaan lähettäjälle ja syyttäjälle syyteharkintaa varten. Saamiensa tietojen perusteella osapuolet päättävät, haluavatko osallistua sovitteluun.

Sovittelu alkaa osapuolten erillistapaamisilla. Ne antavat sovittelijoille lisätietoa jutun soveltuvuuden arvioimista varten ja lisäävät myös sovitteluistuntojen sujuvuutta. Jos sovittelulle on edellytyksiä ja osapuolet ovat siihen edelleen halukkaita, heitä valmistetaan sovitteluun. Sovittelijat voivat keskeyttää sovitteluprosessin, jos käy ilmi, ettei sille ole edellytyksiä. Silloin juttu palautuu syyteharkintaan. Keskeytynyt sovittelu ei merkitse epäonnistumista, koska jo erillistapaamisista voi olla osapuolille hyötyä.

Erillistapaamisten jälkeen järjestetään turvallinen ympäristö yhteistapaamisia varten. Niissä osapuolet saavat kertoa kokemuksensa toisen kuunnellessa, minkä jälkeen tuetaan vuoropuhelua. Kuunteleminen auttaa ymmärtämään toisen näkökulmaa. Sovittelussa pyritään siihen, että osapuolet oivaltavat, miksi suhteessa on ajauduttu väkivaltaan ja millaista vahinkoa ja kärsimystä väkivalta ja sen uhka toisille ja varsinkin mahdollisille lapsille aiheuttaa.

Yhteistapaamisissa määritellään, miten vahingot korjataan. Usein lähisuhteissa symbolinen korjaaminen on tärkeämpää kuin materiaalinen. Sovitteluun voi liittyä myös anteeksipyyntö, jos se on sopusoinnussa osapuolten arvomaailman kanssa eikä ole menettänyt merkitystään suhteen aikaisemmissa vaiheissa.

Sovittelu mahdollistaa luovat ja yksilölliset ratkaisut, ja sovittelijat varmistavat sopimusten olevan myös oikeudenmukaisia. Sopimus ei ole itsetarkoitus, vaan olennaista on dialogi, avun tarjoaminen ja mahdollisuus muutokseen. Tavoitteena ei myöskään ole väkivaltaisen suhteen jatkaminen, vaan sovittelu voi auttaa osapuolia eroamaan hallitusti ja turvallisesti. Vanhempien riitaisan parisuhteen päättyminen voi olla myös lasten edun mukaista.

Voidaan tarvita useita sovitteluistuntoja, jotta saadaan aikaa henkiseen työhön. Tarvittaessa osapuolia voidaan myös istuntojen välillä tavata erikseen. Osapuolet voivat myös halutessaan konsultoida juridista asiantuntijaa. Varsinkin pitkään jatkuneissa ongelmissa sovitteluun voidaan liittää seurantavaihe, jolloin voidaan kontrolloida sopimuksen täyttymistä ja varmistaa uhrin turvallisuus.

Metodina kohtaaminen ja vuoropuhelu

Tasavertainen ja luottamuksellinen vuorovaikutus rohkaisee asianosaisia puhumaan avoimesti. Sovitteluideologian mukaan keskustelu on tehokkaampi tapa opettaa normeja kuin nuhtelu. Leimaava häpäiseminen ja kasvojen menetys voidaan välttää, kun rikoksentekijälle tarjotaan mahdollisuus hyvittää tekonsa. Kuulluksi tuleminen on tärkeää myös uhrin identiteetille, koska rikos on loukannut hänen itsemääräämisoikeuttaan ja toimintakykyään. Kuulluksi tuleminen on myös edellytys sille, että menettely ja sen lopputulos koetaan oikeudenmukaiseksi ja niihin sitoudutaan.

Sovittelussa sallitaan tunteiden tuulettaminen. Tunteet liittyvät väkivaltarikoksiin, jotka tehdään usein tunnekuohun vallassa. Sovittelua on kuvattu emotionaaliseksi strategiaksi, ja tunteiden kohtaaminen ja käsittely voivat auttaa ehkäisemään väkivallan uusimista. Jos osapuolet saavat "purkaa sydämensä", vähentää se kostonhalua ja tarvetta asian jälkipuintiin. Sovittelua ei kuitenkaan kutsuta terapiaksi, vaikka keskustelulla ja tunteiden ilmaisemisella voikin olla terapeuttinen vaikutus.

Sovittelu, lähiyhteisö ja palveluunohjaus

Osapuolet voivat kutsua myös tukihenkilöitä mukaan sovitteluun. Tukena voivat olla heidän läheisensä tai esimerkiksi rikosuhripäivystyksen työntekijä. Yhteisöllinen näkökulma asettaa haasteen kehittää Suomessakin läheisneuvonpidon kaltaisia toimintamalleja, joista on ulkomailla saatu lupaavia tuloksia.

Sovittelussa osapuolia voidaan auttaa löytämään myös sellaisia jatkopalveluita, jotka lieventävät heidän ongelmiaan ja auttavat lopettamaan väkivallan. Koska rikosten taustalla on usein erilaisia psykososiaalisia ongelmia, tarvitsee restoratiivinen oikeus rinnalleen rehabilitatiivisen oikeuden. Vapaaehtoinen sovittelumenettely voikin olla keino saada avun tarvitsijat palvelujen piiriin ja lisätä hoitomotivaatiota. Sovittelu ei kilpaile ammattiauttajien kanssa, vaan tavoitteena on yhteistyö.

Sovittelu sopii lähisuhdeväkivaltaan

Tutkimusten mukaan sovittelu toimii erityisen hyvin väkivaltarikoksissa. Tällaisissa konflikteissa intensiivinen osallistuminen syntyy luontevasti. Lähisuhdeväkivallan osapuolilla on tarve selvitellä ristiriitojaan, halusivatpa he jatkaa suhdettaan tai erota hallitusti.

Lähisuhdeväkivallan sovittelun puolesta puhuu myös se, että se on nopea interventio. Puuttuminen on tehokkaampaa silloin, kun ongelmat eivät vielä ole pitkittyneet ja vaikeutuneet. Kun uhri ei halua käynnistää virallista oikeuskoneistoa, sovittelu tarjoaa helposti lähestyttävän palvelun, josta on matala kynnys hakea apua. Tämä sovittelun etu ei tosin valitettavasti nykylainsäädännön aikana toteudu, koska vain oikeusviranomaiset saavat tehdä sovittelualoitteen lähisuhdeväkivaltatapauksissa.

Tutkimustiedon perusteella on kuitenkin hankala etukäteen määritellä, mitkä tapaukset sopivat sovitteluun. Lähisuhdeväkivallan sovittelumenettely muistuttaa lääketieteellistä arviointia, jossa kuullaan potilasta ja pohditaan, mikä olisi juuri hänelle sopiva hoitomuoto. Tapauksen soveltuvuutta sovitteluun tulisikin arvioida tapauskohtaisesti.

Sovittelun rajoituksia

Lähisuhdeväkivallan sovittelun arvostelijat ovat vedonneet esimerkiksi siihen, että näiden tapausten taustalla on usein pitkään jatkunutta alistamista, joka saattaa jatkua sovittelussa. Sovittelun on pelätty hyödyttävän väkivallan tekijää, joka pääsee vastuusta suhteen jatkuessa entisellään. Vaikka hyvin toteutettu restoratiivinen sovittelu on periaatteessa immuuni tällaiselle arvostelulle, on sovittelupalvelujen laadusta käytännön tasolla jatkuvasti huolehdittava. Sovittelun mahdollisuuksia on tarkkaan arvioitava etenkin sellaisissa lähisuhdeväkivaltarikoksissa, joihin liittyy pitkäaikaista ja monimuotoista väkivaltaa. Jos uhri on traumatisoitunut, on epärealistista odottaa nopeaa apua lyhyestä sovittelumenettelystä. Toisaalta myös oikeusprosessia pitäisi analysoida yhtä lailla kriittisesti, jotta sovittelun arvostelu olisi realistista.

Keskeiseksi lähisuhdeväkivallan sovittelun ongelmaksi on nostettu osapuolten välinen valtaepätasapaino. Sovittelijan tehtävä on huolehtia, että myös hiljaiset saavat äänen, ja uhrin rinnalla arvioida, onko sovittelu mielekästä ja sopimus hyväksyttävissä. Jos sovittelun motiivina on pikemminkin oman edun tavoittelu tai rangaistuksen välttäminen kuin pyrkimys muutokseen, väkivallan pysäyttämisen lähtökohdat eivät ole hyvät. Myös jos sovittelussa ei käsitellä väkivaltaan liittyviä tunteita, vihanpito ja epärakentavat käyttäytymismallit voivat jatkua. Samoin jos osapuolet eivät aktiivisesti osallistu keskusteluun ja sopimuksen tekoon, heidän sitoutumisensa voi jäädä vajaaksi. Sovittelun kannalta ongelmallisia voivat olla myös tilanteet, joihin liittyy vaikeita juridisia kysymyksiä tai mielenterveysongelmia.

Sovittelu osaksi osapuolten auttamisohjelmaa

Sovittelun tärkein etu on, että tarjotaan mahdollisuus tuoda väkivaltaongelmat julki ja saada apua. Usein avun saaminen on liian hidasta ja sitä haetaan vasta pitkään jatkuneiden ongelmien jälkeen. Väkivaltaan liittyvät pelko ja häpeä voivat estää avun hakemisen. Monet jäävät auttamisjärjestelmien ulkopuolelle myös siitä syystä, että ne eivät kata tasapuolisesti koko maata. Yksittäiset ja projektiluonteiset väliintulot eivät riitä ratkaisemaan ongelmia, joita väkivallan taustalta usein löytyy. Tarvitaan systemaattisia, oikeusprosessia joustavampia interventioita ja matalan kynnyksen palveluita, joihin voi hakeutua silloin, kun tunnistaa lähisuhteessa väkivallan riskin tai kun väkivaltaa ilmenee ensi kerran.

Koska etenkin erotilanteisiin ja huoltajuusriitoihin liittyy kohonnut väkivaltariski, olisi sovinnollisen eron mahdollistamiseksi oltava tarjolla perhesovittelupalveluja. Tämä turvaisi myös lasten asemaa, koska he ovat tällaisissa tilanteissa vaarassa joutua laiminlyönnin kohteiksi ja vanhempien välisen väkivallan välikappaleiksi.

Sovittelu ei ole vielä kaikilta osin vastannut lähisuhdeväkivallan erityisluonteen asettamiin haasteisiin eivätkä hyvät käytännöt ole vielä tasaisesti juurtuneet kentälle. Lähisuhdeväkivallan sovittelijat tarvitsevat erikoiskoulutusta ja sovittelun laadusta pitää huolehtia. Sovittelulain säätämisen jälkeen lähisuhdeväkivallan näyttöön perustuvia sovittelukäytäntöjä onkin alettu kehittää ja yhtenäistää.

Lähteet saa kirjoittajilta. Elonheimo toimii tutkijatohtorina Turun yliopiston oikeustieteellisessä tiedekunnassa ja Flinck kehittämispäällikönä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella.

Haaste 2/2010

 
Julkaistu 14.6.2010